Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa - 16

duuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta
kasakkaa sekä intialaisia joukkoja.
-- Intialaisia? Siis Englannin toimesta?
Toverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä
otan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen,
pitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa
kuulla kunniansa.
Saapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla.
Toverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän
kiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja
Vrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan,
kuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään
ei kuulu.
Illalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos
Pietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on
laannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa
tasaisesti koko illan.
Seuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien
huutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen
merkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita
vartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ
käynnissä.
Toverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.
Lauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta
provisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä.
Sitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin
hukkuva oljenkorteen.
S:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori
mies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on
hän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.
Kohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula
kurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja
Vrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä
äänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja
alkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.
Svjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja
mielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet
sotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten.
Kaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on
kokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja
Pietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.
Onhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut
ja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt.
Kiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä
syöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne
edelleen omalle suunnalleen.
Kohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas
karsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin
kaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti.
Toverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy
ikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa
päivän suurista uutisista.
-- Mitä kuuluu? -- huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta
ovat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.
-- Hyvää, Moskovassa vallankumous! -- huhuan minä vastaan.
Sitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle
puolen lavaa, huhuilen lisää:
-- Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.
Sitten:
-- Raitioliikenne keskeytetty!
Ja hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:
-- Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!
Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy
telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee
toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten
alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.
-- No mikä nyt? -- kysyn hänen eteensä asettuen.
Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne
ovat synkät ja pahantuuliset.
-- Svjesden on suuri koira! -- murahtaa hän. -- kaikki onkin valetta,
mitä hän äsken kertoi.
-- Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia
tietoja?
-- Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain
meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista
sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen
rikosvangin kanssa!
Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.
-- Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, -- sanon telefoonitse
S:lle. -- Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.
-- Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija --
vastaa S. -- ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken
minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut
väliin.
Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi
menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän
saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!
Myöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa
telefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.
-- Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? -- kysyy
S. äänessään humoristinen sävy.
Niin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä
levitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen
miljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon
siitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme
kiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.
-- Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, -- arvelen minä
lopuksi. -- Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy
tulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. -- -- --
Näinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian
saamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan,
että hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan
vankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen
hänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä
suomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa.
Se on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle
kirjelappusen: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa".
Myöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta
on toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: "Vyj
kto?" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini
kysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan.
Toverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän
pöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa
yläkertalainen kävelyään.
-- Entäpä se on suomalainen? -- sanoo toverini. -- Koettakaahan te!
Kiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei
mitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta
kävelystä.
Kiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella
kattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa
toverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan
seinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja
joka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää
telefonoimiseen kerroksesta toiseen.
-- Vyj kto? -- huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään,
alkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.
Uusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen
yksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.
Mutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme
muualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten
leviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot
vallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit.
Toverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa
jälleen vallankumouksen henki.
Kun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän,
että kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla
liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi
sellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja
vietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.
Tämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen
olematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja
laulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos "revaljutsionnyj
duch".
-- Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos
täällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee
vankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?
Tämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan
telefoonikeskustelussa.
-- Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni
meidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.
-- Kopissani kai minä aion pysyä -- sanoo S. puolestaan.
-- Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät
järjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.
Näin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi
historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen
romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani
on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin
liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi
mahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein
olen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut
sitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne
kustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa
saada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön
on hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra
Mashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. -- -- --
Sunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari
kertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen
sitä kuulohäiriöksi.
Päivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään
vartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan
paljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu
lansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.
-- Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että
vallankumous heidät vapauttaa, -- arvelee toverini.
Minä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä
sen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä
isorokko.
Seuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten
kevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo
minua luokseen.


XX
VAPAUTEEN!

Kevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.
Taivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät
päivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.
Naapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa
hän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen
syytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan,
annettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.
-- Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, -- teemme me
toverini kanssa johtopäätöksen.
Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on
leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja
tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.
-- Toveri, kuuletteko, ampuvat! -- huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin
naulattuna paikoilleen.
Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta
ja sen vuoksi vastaan kuivasti:
-- Puita hakkaavat jossakin.
Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.
-- Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.
Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka
raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.
-- Da, streljajut, -- myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin
nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia
räsähtää.
Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu
kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.
Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan
keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin,
odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan
yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet,
merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu
vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin
kaamea myrskynpuuska...
Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan
ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla
olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee
venttiilin raosta.
-- Kuuletteko, toveri? -- huutaa hän minulle.
Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän
ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina
ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.
Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne
vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan
sisäpihalla.
-- Avatkaa ovet! -- kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.
Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä
minun on mahdoton tietää.
Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.
-- Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet -- huutaa toverini
venttiilistä ulos.
Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä
maan alta.
Käytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin
kohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa
ympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen
päästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle,
ponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen
palttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja
minua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä
vallankumoushumalassa.
Päivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun
laukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on
ovella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos
vartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät
suomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään
kimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat
miehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.
Pelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua
pitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki
muutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja
kohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.
Kohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa
etäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.
-- Kuuletteko, ovia avataan? -- huohottaa toverini.
Hätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske
lähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen.
Aukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja
hänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi
mustatukkaista "jakobiinia".
Toverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.
-- Svaboda! svaboda! -- huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin
suunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat
suutelevat toisiaan.
Saan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen
ja Jussi V:n.
-- Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja
varromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, -- ehdotan
toisille. -- Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla
taistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.
-- Aivan niin, aivan niin! -- yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S.
ja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.
Juuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja
tarttuu minua käsivarresta.
-- Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! -- huutaa hän ja lennättää
minut käytävään.
Nyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani
palttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä
puristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian
ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja
svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.
Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta
nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla
tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät
näytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle
jotakin.
-- Svaboda, svaboda! -- toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.
Lisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa
myttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä
ymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he
töpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä
kahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he
matkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.
Jussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat
jälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo
ensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten
suutelemista ja arvelee rauhallisesti:
-- On ne nuo ryssät.
Mutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa.
Kerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä
kopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä
sytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit
pamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun
käryä.
Yhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan
koske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten
hartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä
ja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä!
Suuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan,
itketään ... kaikkea sekaisin.
Mikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien
kuvien sarjaan!
Erikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni
likistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta
täristen, soljuu virran mukana eteenpäin...
Ilmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin
hitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme
johonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy
rivi sotilaita, jotka suurta hirttä -- mistähän lienevätkin sen
käsiinsä saaneet? -- tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia,
joka sulkee käytävän suun.
-- Hei-juu-ja-jop! -- huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun
mielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.
Ryskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko
eteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa
päiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.
-- Hurraa! -- -- --
Kuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt
pienintäkään vastarintaa -- mikä olisikin merkinnyt heille
perinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon
kivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä
-- kerrottiin -- antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta
itse hän -- kuinka miehekästä! -- oli puittinut tiehensä. Samoin olivat
hänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.
Kopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat
väkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon.
Ainoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan
ja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat
vartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen
vuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.
Meidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi
vapautuksestaan seuraavaa:
Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen
vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän
kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken
maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen
merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi
pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin
ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka
viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti
kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä
hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka
asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille
sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun
hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt
paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.
Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi
tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi,
että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin
yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini"
oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja
suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen
ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta
eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.
Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton
vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos
kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on
Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla
soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen
hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni
pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka
heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.
-- No terve, kaima! -- huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.
Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt
Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli
mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät
onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen
näkyvistäni.
Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen
herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.
-- Onko se Wilkuna? -- kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää
hän itsensä: -- Minä olen se aina mainittu ... ja kun hän on maininnut
nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei
jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka
itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä
syytettiin.
-- Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin... -- jatkaa hän heti
esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon,
ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä
ehdottikin.
-- Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, -- jatkaa hän, --
ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa
ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja
herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.
Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko
tuuheine ryssänpartoineen.
-- Entäs minä, -- yhtyy hän juttuun, -- minä näin viime yönä meidän
parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla
heräsin, olin laittautumassa toiseen.
-- Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me
olemme viime yönä nähneet vaimomme.
Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:
-- Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää
viivyttele.
Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan
väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät,
ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat
jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin
matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat
kotiinsa saapuneet.
Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean
lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja
hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan
hänen kättään.
-- Nu tavarishtsh, revaljutsija! -- sanon hänelle.
-- Da! -- vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.
Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen,
vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen
viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä
parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän
muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.
Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään
vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa
ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä
vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt
vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta
kieltää.
Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka
kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja
kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.
-- Tshort jejo snajet -- piru hänen ties! -- vastaa sotilaskansalainen
oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole
ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva
viinan löyhkä.
Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen
kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin
meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua.
Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat
nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on
yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin
korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi
kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä
sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.
Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua
eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon
maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin.
Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan
seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille...
Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen
ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi
kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa
kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä
hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on
vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan
on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.
Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona,
samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon
kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset
tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on
vapautunut, onnellinen ilme.