Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 10

tuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko
maahan hartaasti rukoillen.
Seurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he
astuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi,
jonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli
tuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli
jätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä
kaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen
nuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. -- Se oli
komeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.
He ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin
neljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä
arkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä,
jolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein
koskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti
ohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen
pitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset
takajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki
oli sangen hauskaa ja komeaa katsella.
Nyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen
surisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului
voimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella
nähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät
kuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen
säveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja
Johannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua,
joka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli
uljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän
tiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.
Hänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit,
sitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat,
hoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki
loistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita
huomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa
hänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot
vieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä,
Orleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille
pitkää ikää ja menestystä.
Kun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet
paikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan
mukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa
ja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan
rinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan
tehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan
ylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua.
Kuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän
jo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain
yksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen
katseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti
ilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja
tarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen
arvokkaasti päähänsä.
Nyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa
riemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja
kanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt
toteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta
oli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti
hänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin,
vapisevin huulin lausui:
"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka
armossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä
saisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin
teille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut
oli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin
kotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee
minua!"
Kuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja
hänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa
kreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:
"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä.
Puhukaa suoraan -- pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille,
vaikka se koituisi koko valtakuntaan."
Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.
Johanna polvistui jälleen ja sanoi:
"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte
minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat
vapaiksi kaikista veronmaksuista."
"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"
"Ei mitään muuta."
"Eikö todellakaan muuta."
"Ei minulla ole muita toiveita."
"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. -- Sanokaa
vapaasti, elkää peljätkö."
"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."
Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä
harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä.
Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:
"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja
hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen
palkinnon -- eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille.
Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä
hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes
hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna
d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja
kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja
taksoituksista."
Näin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa
ollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista
vapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että
kaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo
sama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.
Kuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa,
mutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista
muistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta
Johannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti.
Kolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme
seitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä,
mutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme
seitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat
kaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka
sivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi,
jonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja
verosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana.
Mutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on "Domrémy", on tyhjä
paikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:
Domrémy
Rien -- á cause de La Pucelle.
"Ei mitään, neitsyen tähden." Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta
ei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta
ja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa
kansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus
pidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja
etuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana
ne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä
paljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston
säilyttämiseksi. -- Kääntäjä, Mark Twain.]


Neljäskolmatta luku.

Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet
lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun
raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka
paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan,
siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa.
Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, _Zebra_ nimisen
majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun
vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä
tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet.
Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa
kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta,
hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa
heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat
hänen isänsä ja enonsa Laxart.
Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä
molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten
ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he
tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja
sanoi Jacques d'Arcille:
"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen
tyttären."
Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen
pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja
valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean,
satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.
Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan
ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin
ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin,
mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät
tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä
katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet
mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä
liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään
kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka
lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston
keskellä.
Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat
sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin
äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä
äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja
meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont"
kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja
itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut
hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa
lampaitaan kotikylässään.
Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen
luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.
Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan
veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä _Zebra_ nimiseen
majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa
Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita
terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.
Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui
sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi
hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville.
Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän
jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja
säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui
hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja
puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut
suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä
elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä,
joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä,
sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja
jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään
viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän,
johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala
varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän
johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä
tahtonsa.
Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla
jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä
Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle
lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita,
ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali,
johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne
vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen
kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken
maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti
nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat
hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.
Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan
sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle.
Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa,
tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan
ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja
viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta,
komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan
kunniavartio seisoi talon edustalla.
Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli
tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli
taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.


Viideskolmatta luku.

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt,
niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta,
ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään
huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin
käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi
voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.
Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät
sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän
kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo,
jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen
jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä
ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin
vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava
tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli
jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille,
joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:
"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun
mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät
herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja
rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan
parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on
valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"
Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset
sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille
kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa,
Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään,
joissa sormukset välkkyivät:
"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme
neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän
aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan
Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen
on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan
vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."
Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:
"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä
minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin
avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa
seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa
valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne
ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."
"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"
"Pelkuruus ja kavaluus -- ei muuta."
Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin
silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri
nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:
"-- Ylhäinen kenraali -- minä vetoon kuninkaaseen."
Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:
"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa -- hänen mielipidettään
olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi
ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."
Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät
häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo
herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat.
Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan
nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan
parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa
ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana
ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita
on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty
valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas,
esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän
päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä
lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän
käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset
maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin -- mutta
jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan
riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra
kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit,
jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne,
olemme valmiit --"
Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:
"Mutta sopimus! -- sopimus! -- Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa,
kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme
sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla
hyvinkin --"
"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? -- Tuo sopimus, jossa Burgundin
herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin
kuninkaalle? -- Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista
kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista.
Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! -- Tuota nyt todellakin
suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei
tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta
Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan
meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein
kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa.
Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä
-- elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia,
vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka
minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja
valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana -- --"
"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me
emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet
Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella --"
"Niin -- _miekalla_", sanoi Johanna rohkeasti.
Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului
ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan
nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen
Johannalle, sanoen:
"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat
jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen
sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.


Kuudeskolmatta luku.

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille,
mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa.
Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän
joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat
ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului
rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat
saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.
Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä
ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille
jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme
hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda
Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi
olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet
heille niin suureksi rasitukseksi.
Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi
vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt
saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä
seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä
kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä
tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja
kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin,
jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka
piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin
aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.
Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi,
että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä
vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin
herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty
valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat
Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää
Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus
mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi
kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin
kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.
Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat
kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen.
Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan
kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt,
tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain
kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne
suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce
sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]
Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja
ranskalaisia salajuonia vastaan -- se oli liikaa. Kahta ensimäistä
hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan
taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä
Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen
muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi
silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin
Bastardille:
"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni
ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni
kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"
Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin
oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna
toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli
yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.
Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas.
Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut
vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme
saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen
luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli
lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.
Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas
neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin,
joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni
vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta
yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme
pääkaupunkia.
Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen
pitkää hyökätä Parisiin.
Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut
mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford
oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan
Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut
luoksemme tällä otollisella hetkellä!


Seitsemäskolmatta luku.

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla,
mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan
ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta
pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän
saapui St. Denisiin.
Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä,
sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat
myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna
ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin
valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana
aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi
pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi
ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin
ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia
valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna
lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli
joka puolella.
Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme
portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan,
ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä
ymmärsivät he ilman häntä?
Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että
komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt _täytyy_
voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko
valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua
kantoivat hänet pois väkivallalla.
Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi
sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna
kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi
Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä
ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun -- kuningasta ja
tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi
valloituksen.
Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen
oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.
Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua
tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja
sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä
nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja
valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa -- olisi se voitu
valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.
Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo
elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän
sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa
Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse
hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi -- hän kielsi valloituksen!
Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista
takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!
Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen
oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän
mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli
häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen
kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta
vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti
nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja
sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa