Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 12

La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi
hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt -- nyt ei ollut enää
toivoa.
Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin,
johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta
kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me
istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon,
Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan
puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta
ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia
ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin
tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin
että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän
maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias,
kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan -- ja sydämeni oli
levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin,
joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana,
viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin
Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään
alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin
toivo katosi.
Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli
vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla
puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli
minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen
näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna
istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita
ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi
tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!
Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi
salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja
uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.
Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa -- maailma
musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!
Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana,
pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli
yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty
leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat
väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa
oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut
ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.
Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova
eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen
lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta,
hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja
kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja
kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti
sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä
murtaneet, eivät vielä voittaneet.
Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski
hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs
ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon
eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki
hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti
häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului
suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.
Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi
oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan
yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.
Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan
ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti
ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin.
Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.
Hän vastasi yksinkertaisesti:
"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista,
johon en saa vastata."
Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin.
Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se
vapisi vihasta. Hän sanoi:
"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi
viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!"
Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään
säikähtänyt, vaan sanoi:
"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat
isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan
palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset
ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle."
-- Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan
kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi
suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:
"-- Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"
Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa
ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin
valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät
käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä
mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle,
sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:
"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä
hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"
Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä,
syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin
tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.
"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."
Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista.
Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä
silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen -- erinomaisen
johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:
"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en
siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä
yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen
oikeutettu."
Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden
vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin
kamalammalta ja viilsi sydäntäni.
Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi
Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas
salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei
voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin
päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut
huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä
meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa
tapahtuisi.
Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme
molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.


Viides luku.

Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt
kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt
heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa
valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja
yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti
kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi
tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja
siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa
uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.
Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi
määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä
kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.
Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot
hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon
alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta
ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista
onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki
salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin
asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.
Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä
yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä
hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat,
jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka
kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun
se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty
henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta,
että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä
ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet
ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu
halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.
Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla
vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut.
Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun
muassa saa nähdä seuraavaa:
"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka
sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti
edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin
pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta
tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää
muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen
vastannut -- kysykää kirjurilta' -- hän tarkotti minua."
Ja toinen todistaja sanoi:
"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä
sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen
häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua
kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät.
Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman
lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan
vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa
todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."
Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole
voinut kumota näitä tosiasioita.
Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että
nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla
tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet
hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä
vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin
salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä.
Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet
saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden
henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle
kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi
sanoa:
"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin
vastata teille kaikille!"
Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita
hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän
käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. -- Mutta
tähän vastasi Johanna:
"Tuota ei ole kannekirjassa." -- Ja lisäsi, että hän aina tahtoi
noudattaa Jumalan käskyjä.
Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin
koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:
"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille
onnea?"
"En, mutta minä huusin: _'Ajakaa englantilaiset pakoon!'_ Ja minä
kävin itse etunenässä."
Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui
kysyttiin:
"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun
kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"
"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku
rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."
"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"
"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että
sittenkin olin Jumalan lähettiläs."
"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"
"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää
heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan
suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."
Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista
kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka
Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja
palvelusta.
Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä,
joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa
ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi
todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli
toimittanut.
Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas
Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"
"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"
"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä
englantilaisten käsiin?"
Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan
yrityksestä ja vastasi avomielisesti:
"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan
huomaan kuin englantilaisten käsiin."
Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen
pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa,
kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että
Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.
Johanna vastasi kauhistuen
"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt
tapanani."


Kuudes luku.

Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin
tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla
ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut
mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen,
kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka
ilmeni hänen itseään puolustaessaan.
Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää
heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi
valita vain joitakuita siihen toimeen.
Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein
kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli
sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.
Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen
asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat
nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat
Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat
vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan.
Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla
julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja
ihailemaan Johannaa.
Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli
kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua
huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen
vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden
puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei
oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää
tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin
asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.
Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi
entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen
vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.
"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta
englantilaisia?"
"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita
Jumala vihaa."
"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"
"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän,
että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset
ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"
Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä
vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli
lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että
hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:
"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin
ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!"
Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja
anteeksiannon.
Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa
kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat
asiat, joita jo ennen oli tutkittu.
Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle
vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja
suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli
tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.
Sitten kysyttiin:
"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua
tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"
"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."
Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja
tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan
vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti
pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa
kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan
tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan
Jumalalta.
Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon,
johon Johanna vastasi:
"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut
kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat
Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."
Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen
näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi
itse piispa:
"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan
kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata
kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin
vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan
päällä?"
Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo,
niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."
Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse
olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän
pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin
neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut
pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli
hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä
vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan
tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt
käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen
käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten
arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen
tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna
oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja
siunanneet häntä.
Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti
kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset
toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.
Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi
sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että
hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä
sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle
kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä,
jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin
olisi vapautunut heidän kahleistaan.


Seitsemäs luku.

Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt
aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen
syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta
Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet
rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä
työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla
välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä
viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat
olleet hänen tiellänsä.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian
saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä
kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja
tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka
sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27
päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä
syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi
vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin
rikokseen ja tuomioon vikapäänä.
Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka
muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia
miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle
tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi
neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina
olisivat hänelle avullisia.
Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui
olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään
Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean
Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi
senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu
annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.
Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän
välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu
suotu.
Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla
hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa
ollut puheen aihetta.
Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä,
mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot,
hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta
rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan
väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin
myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä
nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä
pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi,
joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja
Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään.
Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan
verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen
naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut
sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä
ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella
käsiään ja jalkojaan.
Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa
ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja
itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai
pelkureistakin sankareita -- väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi
luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.
Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja
johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat,
joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen
tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten
sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.
Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät
tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla
tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan
viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla
sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden
valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.
Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa
Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja
Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa
alistumaan pyhän kirkon tuomioon -- ja tunnustamaan, ettei hän ollut
Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet
Jumalasta.
Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa,
sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan
vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin
kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa
olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.
Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen
tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi
Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.
"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"
Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt
merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.
"Ei se ole tarpeellista."
Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka
on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."
Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta
Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.


Kahdeksas luku.

Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut
huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja
hänen tilansa oli yhä huonontunut.
Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä
Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit
ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon
rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että
monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan
suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta
tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.
Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti
kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan
läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna
oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat
hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä
kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että
kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa
olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen
elämänsä.
Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan
ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin
kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa
parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta
oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen
kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.
Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin
viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien
oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa
myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin
tärkeää olisi sanottu.
Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki.
Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi
Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa
loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan
sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä
häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi:
"Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle