Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 02

jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan
ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä
vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko
Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat
eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan
hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain
viimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland,
jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen
voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja
isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan
sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus
huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin
kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä
sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.
Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen
kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut
minut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä
köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi
laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole
kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.
Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka
jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä
oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat
yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat
kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi
ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti
viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin,
ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille
huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun
viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki
kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät
häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.
Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! --
Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.


Viides luku.

Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko
elinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja
ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta
Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka
ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme
häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta
häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme
maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän
sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan
"kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa
ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä
yhden nimen, ja se oli -- "rohkea".
Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset
siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen
puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat
vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa
ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli
tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme
kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.
Äkkiä huudahti pikku Mengette:
"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?"
Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä
yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.
"Se on musta lippu."
"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?"
"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."
"Mutta mitä?"
"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."
"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?"
Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että
lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon
ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät
rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti
aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin
merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon
nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin
hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui
läähättäen:
"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse
muuta lippua."
Kuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.
"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus
Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja
luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar
Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän
naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --"
"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et
ole kuullut oikein."
"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se
lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi
-- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen
sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."
"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia",
keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja
luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme
häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen
puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka
karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.
"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa
eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"
"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs
hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva
Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --"
"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri
valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme?
-- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"
"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet
maanpakolaisuuteen."
Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.
"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle,
jotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee --
koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."
Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän
kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --"
"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa,
mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän
halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen
alle, muutoin ei se ole laillinen."
"Mutta kuningas -- onhan hän --"
"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme,
onnetonta miesraukkaa."
"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain,
mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."
"Kuka häntä on siihen pakottanut?"
"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."
Nyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.
Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:
"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.
Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.
Keltä olet kaiken tämän kuullut? --"
Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina
odotimme vastausta.
"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."
Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.
"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta."
Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään
puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta
eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän
kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat
puhumaan. Noel Rainguesson lausui:
"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja
Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."
"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin
"Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa,
ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"
"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo
odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla
minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä
huvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"
Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:
"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."
"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen.
"Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko
tulisi vastaani!"
"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta
jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin
nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo
sotamieheksi?"
Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:
"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka
vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --"
Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että
olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että
tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut
nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen
ja hämillään toisten pilkasta.
Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen
käänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa
kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät
tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme
pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin
tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti
pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa
mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.
Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt
rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli
meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen
huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna
pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti.
Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme
-- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi
vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli
aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma
musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin
ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä
kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen
hänen kirvestään.
Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat
puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat
näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai
nimekseen "Rohkea".
Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen
kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon
edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä
olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot
syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet
taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla
poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen
sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja
koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.
Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman
yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää
arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä
tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme,
kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:
"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut,
olisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja
hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa,
ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi
saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään,
kunnes se parani."
"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua
kirveellä?" arvelivat lapset.
"Kyllä hän uhkasi."
"Etkö peljännyt?"
"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain."
"Mutta, miksi et peljännyt?"
Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:
"Sitä en tiedä."
Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:
"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"
"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän
ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."
Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti
itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen
rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin
miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea
oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:
"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut
tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En
minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin
kyllä hänelle näyttäisin -- --"
"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun,
ennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran
tulee, niin -- --"
"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata
kirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --" ja niin hän
pitkitti.
Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät,
että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa
toimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä
lohdutti ja tyydytti.


Kuudes luku.

Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui
joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot,
jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä
kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen,
joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja
kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin
vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton
jälkeen.
Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut
tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain
kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä.
Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme
juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun
torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen
pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat
vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha
mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu
kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan
Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden
valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me
nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen.
Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle
sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa
ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka
vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun
lipun alle.
Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä
uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja
välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen
ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka
sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa
kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä
ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin
kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän
meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.
Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä
löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi
aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:
"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" -- sitten
ristien silmiään hetken perästä -- "jos niin olisi Jumalan tahto".
Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta,
jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.
Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa.
Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me
säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin
vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko
ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja
meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko
kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja
moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut
tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli
levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää
onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi
paluumatkaksi.
Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka
ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei
kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi
oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen
näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa
teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus
näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri
isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.
Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme
palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat
ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat
saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja
ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia
kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita,
ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.
Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka
oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään.
Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna
väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa;
emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut.
-- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä
paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun
ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella
veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät
päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi
siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia
näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.
Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä
pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta
oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen
ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia.
Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua.
Kuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan
erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle
seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä
toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten
alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla
vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!
Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.
Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti
tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen
aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea
vuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä.
Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia
sotakenraaleja ja sanoi:
"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! -- Dunois, jota sanotaan
Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan -- en voi sanoa mitä
tekisin, tahtoisin ennemmin _toimia_ kuin puhua -- mutta olisin
minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta
ylvästelijästä La Hirestä -- mitä kenraaleja he ovatkaan!"
Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti
puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme
ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät
tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan
poskille ja hän sanoi:
"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka
todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat
henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni
suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa --
enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."
Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä
mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen
rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:
"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde
sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä
kuitenkaan lähde."
"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies,
siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa?
En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin
pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin
kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos
tarvitsevat -- ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan
näyttää kykyäni -- vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."
Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:
"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo
viiden vuoden perästä."
"Hän lähtee ennen --", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei
kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan
muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan
ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen
huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta
ääntä en ensinkään kuullut.
Noel Rainguesson sanoi:
"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen
saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."
Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin
lukea ja kirjoittaa.
Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:
"Sehän oli mukava keksintö -- niin -- näin selviämme koko pulmasta.
Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa
tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee
tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."
"Ei, ei -- hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä
sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut --" kuiskasi Johanna.
"Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan --
mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa,
että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan
salaperäisiltä.
Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli
monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti,
että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan
valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi
pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.
"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi -- se on tietty",
lisäsivät toiset.
Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:
"Tyttärestä en välittäisi -- minä kyllä tietäisin kenen ennemmin
ottaisin."
Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt,
sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.
Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme
halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä,
tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi
palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia,
sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän
tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:
"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään
sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas -- valitse mitä tahdot' -- niin
lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi
vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei
kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset,
ettemme sitä olleet tehneet -- silloin kun hän piti sanansa ja
uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta
juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.


Seitsemäs luku.

Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli
Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista.
Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että
vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja
rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina
ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä
usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä
jälleen virkistyi.
Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen
eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan
koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta.
Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän
toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka
isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä
sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille
ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun
aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin
tietää tämän salaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden
kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme
Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä
koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein
vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa
maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka
kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle
suoraan ajatukseni.
"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja
minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää
toivoa, maamme on hukassa."
En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat
hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti
hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.
"Maamme hukassa? Miksi niin -- miksi niin luulet?"
Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti.
"Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita
sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan,
vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää
päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta
alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat
ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille,
ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja
vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman