Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 09

  erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin
  keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin
  toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme
  hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme,
  että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista
  ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.
  Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien
  sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me
  leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta
  Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että
  jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja
  aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna
  voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse
  sen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena
  vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen
  ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.
  Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta
  olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että
  Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei
  hän voinut siihen suostua.
  Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki
  tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä
  -- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne
  kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä
  eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin.
  He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia
  asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja
  kokemuksen kautta olivat käsittäneet.
  Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot
  taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä
  hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin
  erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus
  muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja
  savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä.
  Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja
  kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli
  suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja
  tulipatsaita kohosi niiden raunioista.
  Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt
  suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto
  näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään
  rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen
  vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan;
  mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:
  "Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on
  otollinen hetki!"
  Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä,
  me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.
  Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin
  Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan.
  Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli
  heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi
  hänelle kaiken kunnian.
  Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui
  sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole
  syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä
  oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä,
  Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa.
  Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la
  Pole sanoi hänelle:
  "Oletteko aatelismies?"
  "Olen."
  "Entä ritari?"
  "En vielä."
  Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen
  ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa
  ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan
  hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa
  ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin
  kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.
  
  
  Kahdeskymmenes luku.
  
  Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään,
  mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen
  lähteä sodan veriselle taipaleelle.
  Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin
  linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan.
  Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot,
  Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun
  sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet
  vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan
  varustusta.
  Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea
  vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.
  Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana
  pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin
  kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa
  meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa,
  johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo
  meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta
  tuo typerä kuningas oli sen estänyt.
  Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti
  tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että
  hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin
  kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja
  hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen
  jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen
  ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin
  ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän
  käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen
  Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava
  kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä
  mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä
  hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.
  Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme,
  että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin
  rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen
  jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä
  vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia
  avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire
  virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista
  lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa
  ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet
  voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha
  kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla
  puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka
  hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta
  kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt
  käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi
  hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi
  kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden
  kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.
  Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot
  seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli
  jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien
  taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti
  päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.
  Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat,
  että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia
  ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin.
  Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko
  englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut
  järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.
  Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että
  d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he
  aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä
  menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston
  kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli
  lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja
  taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää
  heiltä peräytymisen Parisiin.
  Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa
  Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta
  vartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan
  heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan,
  jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä
  vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän
  kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia
  vastaan.
  Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme
  tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan,
  koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin
  pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme,
  että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta
  tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn
  päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut
  antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen
  ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin
  valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa
  oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki
  varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän
  käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.
  
  
  Yhdeskolmatta luku.
  
  Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin
  helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä
  viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua.
  Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan
  odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.
  Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja
  Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät
  levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme
  takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja,
  eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille.
  Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:
  "Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo
  englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun
  me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"
  Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään
  tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata
  ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä
  nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme
  saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme
  kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta
  taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä
  noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla
  ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli
  heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi
  heitä.
  La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen
  olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi
  hänelle:
  "Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"
  "Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"
  "Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"
  "En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän
  käsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme
  hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"
  Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet
  läsnäolomme.
  Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten
  tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen
  johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle
  kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa
  joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten
  oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes
  pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa
  pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi
  La Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin
  rajuilma eteenpäin.
  Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:
  "Ei vielä -- odottakaa."
  He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei
  liikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin
  punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri
  sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa
  asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas --
  ja kaiken toiminnan hallitsija.
  Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja
  vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui
  vihollisia kuin heinää.
  "Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.
  Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he
  kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että
  Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he
  kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.
  Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!"
  painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.
  Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti
  tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme
  maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa
  itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut
  tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn
  taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi
  silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.
  Sitten hän sanoi:
  "Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt
  vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen
  kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen
  -- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin
  tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän
  kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja
  jalo kirkkaus silmissä hän lausui:
  "Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta
  vapaa!"
  "Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire
  kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten
  sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat:
  "Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka
  kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.
  Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä
  kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat
  pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin
  köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt
  tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle
  soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti
  helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia
  sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät
  pitkin poskia.
  Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka
  näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata
  rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa
  vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan
  kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan
  lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt
  Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia
  ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa
  lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa
  väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli
  murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa
  saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta
  himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli
  tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin
  antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti
  Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan
  kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä
  kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman
  loppuun asti.
  
  
  Kahdeskolmatta luku.
  
  On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra
  Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa
  ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa,
  mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti
  ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon
  tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes
  kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa
  iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon
  pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan
  Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa
  pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän
  kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.
  Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset.
  Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin
  pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa
  aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont
  Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin,
  joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta
  läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista,
  joita heille kerrottiin.
  Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän
  karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa
  ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua
  paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että
  ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle
  saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin
  kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen
  valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa
  tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.
  Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin
  pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen.
  Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka
  hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea
  pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin
  lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti
  vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat
  oli toimitettu.
  Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin
  kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta
  sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin.
  Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen
  uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän
  sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.
  Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä
  myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä
  oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen
  silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset
  kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me
  läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas
  seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita
  ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan
  läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.
  Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki
  ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti
  olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit
  hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan
  kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa
  kuninkaalle.
  Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen
  me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän
  vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine
  lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen
  Troyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille,
  ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle.
  Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei
  kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin,
  sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli
  huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että
  burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.
  Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään,
  ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen.
  Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki
  sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La
  Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:
  "Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut
  Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä
  kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."
  Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti
  Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin
  valloituksen kestävän.
  "Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."
  Silloin lausui kansleri:
  "Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."
  "Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan
  jo huomenna käymme kaupunkiin."
  Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:
  "Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia
  valloittamaan!"
  Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että
  vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain
  käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.
  Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään
  ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin
  valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun
  laukaustakaan kuului.
  Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen
  lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot
  olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä.
  Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista
  ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.
  Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta
  avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata
  juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota
  olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää
  estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus
  oli tapahtuva.
  
  
  Kolmaskolmatta luku.
  
  Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin
  tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla.
  Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla,
  mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä,
  kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja
  niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän
  ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä
  oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa:
  "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
  Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset
  valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja
  suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko
  joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput
  liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli
  ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin
  Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja
  vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen
  juhlalliseksi.
  Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9
  samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste
  valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat
  juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat
  tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.
  Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen
  keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut
  joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi
  jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin
  joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin
  keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean
  kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa
  kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!"
  Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään
  nenäliinallaan.
  Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin;
  pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt
  virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan
  molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein
  ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan
  kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He
  ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle,
  kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat
  päänsä hänelle.
  Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan
  juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita,
  joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki
  talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt
  kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa,
  tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja
  ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.
  Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan
  palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun
  mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan
  taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut
  merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen
  oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa.
  Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas
  isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä
  pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta
  tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat
  käsissään pidelleet.
  Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä
  paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä
  hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa
  aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja
  lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet
  tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.
  Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille,
  joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen
  soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä
  jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli
  apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin
  juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi