Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 09

erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin
keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin
toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme
hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme,
että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista
ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.
Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien
sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me
leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta
Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että
jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja
aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna
voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse
sen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena
vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen
ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.
Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta
olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että
Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei
hän voinut siihen suostua.
Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki
tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä
-- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne
kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä
eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin.
He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia
asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja
kokemuksen kautta olivat käsittäneet.
Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot
taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä
hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin
erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus
muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja
savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä.
Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja
kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli
suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja
tulipatsaita kohosi niiden raunioista.
Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt
suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto
näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään
rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen
vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan;
mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:
"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on
otollinen hetki!"
Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä,
me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.
Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin
Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan.
Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli
heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi
hänelle kaiken kunnian.
Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui
sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole
syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä
oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä,
Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa.
Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la
Pole sanoi hänelle:
"Oletteko aatelismies?"
"Olen."
"Entä ritari?"
"En vielä."
Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen
ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa
ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan
hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa
ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin
kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.


Kahdeskymmenes luku.

Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään,
mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen
lähteä sodan veriselle taipaleelle.
Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin
linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan.
Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot,
Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun
sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet
vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan
varustusta.
Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea
vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.
Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana
pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin
kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa
meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa,
johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo
meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta
tuo typerä kuningas oli sen estänyt.
Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti
tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että
hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin
kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja
hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen
jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen
ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin
ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän
käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen
Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava
kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä
mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä
hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.
Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme,
että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin
rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen
jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä
vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia
avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire
virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista
lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa
ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet
voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha
kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla
puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka
hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta
kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt
käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi
hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi
kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden
kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.
Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot
seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli
jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien
taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti
päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.
Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat,
että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia
ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin.
Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko
englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut
järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.
Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että
d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he
aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä
menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston
kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli
lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja
taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää
heiltä peräytymisen Parisiin.
Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa
Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta
vartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan
heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan,
jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä
vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän
kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia
vastaan.
Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme
tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan,
koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin
pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme,
että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta
tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn
päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut
antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen
ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin
valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa
oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki
varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän
käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.


Yhdeskolmatta luku.

Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin
helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä
viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua.
Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan
odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.
Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja
Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät
levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme
takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja,
eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille.
Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:
"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo
englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun
me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"
Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään
tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata
ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä
nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme
saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme
kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta
taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä
noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla
ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli
heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi
heitä.
La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen
olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi
hänelle:
"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"
"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"
"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"
"En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän
käsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme
hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"
Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet
läsnäolomme.
Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten
tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen
johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle
kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa
joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten
oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes
pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa
pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi
La Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin
rajuilma eteenpäin.
Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:
"Ei vielä -- odottakaa."
He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei
liikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin
punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri
sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa
asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas --
ja kaiken toiminnan hallitsija.
Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja
vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui
vihollisia kuin heinää.
"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.
Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he
kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että
Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he
kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.
Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!"
painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.
Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti
tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme
maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa
itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut
tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn
taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi
silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.
Sitten hän sanoi:
"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt
vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen
kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen
-- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin
tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän
kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja
jalo kirkkaus silmissä hän lausui:
"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta
vapaa!"
"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire
kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten
sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat:
"Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka
kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.
Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä
kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat
pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin
köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt
tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle
soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti
helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia
sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät
pitkin poskia.
Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka
näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata
rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa
vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan
kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan
lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt
Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia
ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa
lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa
väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli
murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa
saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta
himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli
tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin
antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti
Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan
kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä
kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman
loppuun asti.


Kahdeskolmatta luku.

On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra
Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa
ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa,
mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti
ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon
tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes
kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa
iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon
pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan
Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa
pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän
kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.
Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset.
Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin
pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa
aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont
Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin,
joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta
läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista,
joita heille kerrottiin.
Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän
karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa
ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua
paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että
ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle
saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin
kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen
valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa
tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.
Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin
pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen.
Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka
hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea
pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin
lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti
vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat
oli toimitettu.
Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin
kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta
sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin.
Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen
uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän
sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.
Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä
myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä
oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen
silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset
kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me
läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas
seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita
ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan
läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.
Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki
ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti
olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit
hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan
kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa
kuninkaalle.
Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen
me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän
vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine
lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen
Troyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille,
ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle.
Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei
kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin,
sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli
huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että
burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.
Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään,
ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen.
Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki
sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La
Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:
"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut
Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä
kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."
Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti
Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin
valloituksen kestävän.
"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."
Silloin lausui kansleri:
"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."
"Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan
jo huomenna käymme kaupunkiin."
Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:
"Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia
valloittamaan!"
Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että
vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain
käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.
Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään
ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin
valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun
laukaustakaan kuului.
Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen
lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot
olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä.
Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista
ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.
Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta
avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata
juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota
olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää
estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus
oli tapahtuva.


Kolmaskolmatta luku.

Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin
tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla.
Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla,
mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä,
kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja
niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän
ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä
oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa:
"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset
valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja
suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko
joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput
liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli
ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin
Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja
vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen
juhlalliseksi.
Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9
samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste
valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat
juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat
tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.
Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen
keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut
joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi
jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin
joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin
keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean
kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa
kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!"
Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään
nenäliinallaan.
Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin;
pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt
virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan
molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein
ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan
kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He
ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle,
kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat
päänsä hänelle.
Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan
juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita,
joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki
talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt
kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa,
tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja
ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.
Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan
palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun
mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan
taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut
merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen
oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa.
Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas
isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä
pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta
tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat
käsissään pidelleet.
Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä
paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä
hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa
aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja
lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet
tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.
Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille,
joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen
soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä
jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli
apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin
juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi