Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 11

  käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka
  eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut
  hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän
  tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä
  silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.
  Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä _jäämään
  St. Denisiin_. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että
  sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä
  pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La
  Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas
  panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään
  pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja
  avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi
  hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän
  ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan
  nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi
  saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut
  toisenlaiseksi kuin se nyt on.
  Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan
  Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin
  verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja
  moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin
  saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin
  lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin
  kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei
  ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä
  äänettöminä.
  Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden
  lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli
  voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.
  
  
  Kahdeksaskolmatta luku.
  
  Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla
  koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta
  kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.
  Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin
  kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla
  myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki
  kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja
  huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta
  ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas
  koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään.
  Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta
  hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti
  surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan
  saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki
  surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja
  ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.
  Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä
  sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun
  Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen
  ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.
  Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan
  Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin
  takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi
  uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että
  vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä
  kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle
  mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta
  kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla
  yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi
  Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina
  miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:
  "Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä
  tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää
  hyökkäykseen!"
  Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.
  Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta
  Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman
  ympärillänsä.
  Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa
  burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt
  oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.
  Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja
  Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua
  oli alkanut valloittaa.
  Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä
  Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni.
  Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä,
  hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua
  vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me
  emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon
  käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa
  idästä.
  Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn,
  kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista
  vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle
  tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli
  eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla
  puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin
  erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs
  burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko
  oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen,
  jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.
  Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä
  Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota
  Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana.
  Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan
  ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat
  voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet
  burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja
  järjestetty.
  Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p.
  toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi
  viimeiselle sotaretkelleen.
  Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli
  saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan
  kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat
  kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan
  yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen
  viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja
  laskevan kuin valkea liekki ilmassa.
  Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto
  oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon
  Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä
  taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen
  sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä
  vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli
  kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota
  ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän
  jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja
  kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta
  eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät
  myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat
  takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat
  jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka
  nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti
  rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma,
  mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin,
  koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei
  siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa
  ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi;
  burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät
  hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja
  tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää
  vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä
  voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta
  käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta
  nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät
  takaisin englantilaisten keihäitä kohti.
  Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko
  hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti
  hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet
  kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan
  suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö
  ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat
  voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan,
  kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin
  kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle
  hyvin rakkaat.
  Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja -- ryskien
  Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes
  hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan
  vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten
  perässä.
  Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka
  paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä
  valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu!
  -- Johanna d'Arc vihollisten vallassa! -- -- Ranskan pelastaja
  meiltä mennyt!" -- eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli
  mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!
  Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri
  tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu,
  saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.
  Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen,
  suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu
  ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä
  näyttämöllä enää esiinny.
  
  
  
  KOLMAS KIRJA.
  Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii
  marttyrikuoleman.
  
  
  Ensimäinen luku.
  
  En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan
  vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut
  Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas -- että kiitollinen
  Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien
  mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei
  ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä
  sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti
  noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet
  vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.
  Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo
  kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme
  tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö
  raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon
  toimittanut.
  Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla.
  Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin
  ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja
  soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin
  kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna
  jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan
  palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.
  Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin
  vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta
  he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he
  voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi,
  epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä
  menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja
  suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa
  mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi,
  ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon
  julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi,
  niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.
  Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli,
  että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia
  lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna
  lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän
  oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa
  englantilaisille.
  Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni
  ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan
  korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta
  ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät
  hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli
  ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo
  oli surkeaa!
  Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut
  viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen
  asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet
  valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä
  nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta
  nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta
  hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä
  juonut.
  Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja
  kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle
  tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan
  englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen
  luokseen ranskalaisen piispan -- tuon aina halveksittavan Pierre
  Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan
  istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän
  viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna
  tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan
  piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen
  hiippakunnassaan.
  Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä
  kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua
  tyytynyt.
  Cauchon sai summan englantilaisilta -- ja tarjosi tuon kuninkaallisen
  lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin
  ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja,
  vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet,
  polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut
  henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi
  möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja
  toimettomina sallivat tämän tapahtua.
  Ja Johanna -- mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen
  huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.
  Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen
  alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen
  ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan
  ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu.
  Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin
  vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!
  Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä
  selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä
  tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä,
  he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean
  sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka
  tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät
  pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä
  olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä,
  vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien
  miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia
  suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille
  ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat
  voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli
  päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta
  nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin
  ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla
  kunniantuntoa ja toimintahalua.
  
  
  Toinen luku.
  
  Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen
  kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin
  jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas
  mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan,
  niin oli onni minullekin nyt vastainen.
  Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa
  ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui
  kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:
  "Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"
  Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme
  löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme
  voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.
  Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä
  Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa
  kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia
  ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen
  palvelijan, Cauchonin käsiin.
  Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka
  olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä.
  Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme,
  Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin
  kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi
  hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä
  tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen
  hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä
  kuolla kokematta tappion katkeruutta.
  Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun
  leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa
  oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä
  ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka
  tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.
  Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein
  nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä
  Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita
  siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan
  rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan
  lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan,
  poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]
  Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo
  kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai
  meidät kalpenemaan -- Johanna d'Arc myöty englantilaisille!
  Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria,
  emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon
  odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät,
  että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat
  pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan
  vapauttamiseksi.
  Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä
  kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut
  sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina
  leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä
  murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.
  Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme
  seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti
  noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin,
  tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin
  eräänä päivänä sanoi Noel:
  "Joko me nyt lähdemme?"
  "Jo."
  Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne
  halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se
  olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä
  auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon
  hän oli suljettu.
  Ja niin me läksimme.
  Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin,
  sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun
  Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt
  eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.
  Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka
  tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle
  Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen
  luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän
  luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja
  tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin
  kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin
  eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He
  johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin
  perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä
  meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.
  
  
  Kolmas luku.
  
  Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja
  että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni
  ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi
  minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli
  hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan
  tuomio-oikeuden kirjuriksi. -- Tämähän todellakin oli ihmeellinen
  sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki
  mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa
  kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä
  Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua
  kenellekään ilmaista.
  Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden
  oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty
  englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen
  oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty
  hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia,
  joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia
  virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä
  olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.
  Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä
  piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä
  mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että
  oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin
  läsnäolijaa todistaa.
  Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu
  Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu
  syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty,
  ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten
  syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu
  kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja
  siihen täytyi alistua.
  Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti
  Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: _jos ei oikeus
  häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun_.
  Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö
  raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä
  vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa
  raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin,
  käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa.
  Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli
  todellakin turvattomuutta.
  Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa
  vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden
  englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo.
  Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi
  englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:
  "Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä
  tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."
  Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa
  kättänsä ja sanoi:
  "Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat,
  että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan.
  Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä
  saa."
  Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon
  turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä
  hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan
  kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut
  yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja
  voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.
  Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka
  taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla
  ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat
  ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.
  Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä
  kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän
  pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi
  ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä
  edes vastannut siihen.
  Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla
  asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja
  tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä
  oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään
  suostunut.
  Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset,
  joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti
  tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä
  pahojen henkien kanssa.
  Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla
  aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa,
  joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas
  Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö
  ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis
  kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili
  kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan
  luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon
  palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi
  hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun
  hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita
  hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.
  Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä
  tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut
  ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse
  pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan
  seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.
  
  
  Neljäs luku.
  
  Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa
  isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen
  näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna
  kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.
  Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin
  oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni
  vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain
  tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin -- että ehkä