Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 04

Total number of words is 3677
Total number of unique words is 1743
28.3 of words are in the 2000 most common words
39.0 of words are in the 5000 most common words
44.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui
kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien
kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta
Ranskanmaata.
Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä
lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä
toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei
ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä
kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:
"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja
annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä
uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien
päästä Dauphinin luo."
Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja
kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de
Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia
puhutellaan:
"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja
täytyykö meistä tulla englantilaisia?"
Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:
"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut
kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."
"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä
peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."
Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:
"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."
"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on
jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään --"
"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."
Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli
häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti
alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian
luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa
tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän
alkoi ystävällisesti:
"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? -- Vai
mitä --?"
"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani
kuluisivat polviin asti!"
Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat
koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät
vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän
sanoi vakavasti:
"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko
aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"
"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä.
Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä
ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja
juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi
sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona
kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin;
mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."
"Kuka on Herrasi?"
"Jumala."
Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi
kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse
Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.
Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi
kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne
tahansa.
Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse
linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa
asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä
uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli
todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka
paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra
oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka
pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli.
Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä
olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä
hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna
oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi,
että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja
huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.
Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä
tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14
päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:
"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun
alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä
on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona
ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen
luokseen."
Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:
"Tänäpäivänä, lapsi, _tänäpäivänä?_ Mistä sinä tiedät, mitä siellä
on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai
kymmentä päivää."
"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on
siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin
kauvan viivyttänyt."
Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja
toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi:
"Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja
lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."
Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."
Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia
varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.
Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa
-- molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut -- salaiseen
sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut
kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä
tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti
ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä
paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni
kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan
tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat
hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän
oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä
läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän
heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat
ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti
hänen hyvää ymmärrystään.
Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja
lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava
vihollisen alueella.
Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä,
koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, -- hän nimittäin
pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin
me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.
"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte
ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän
lähteminen -- kahdentenakolmatta päivänä."
Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät
levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:
"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle
saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? -- Minusta päivän ja hetken
edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin
epävarmalta."
"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä",
minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain
totteleminen."
Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että
tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän
kiireeseen.
Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta
tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet.
Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat
silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:
"Niin se kaiketi on sallittu -- minun täytyy taipua Herran tahtoon."
De Metz lohdutti häntä ja sanoi:
"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa -- he tulevat ehkä huomenna
-- ja --"
"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."
Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja
miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen
joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti
hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:
"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.
Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä -- tulkoon mitä tulee."
Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.
Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin
hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme
pimeyteen.


Kolmas luku.

Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko.
Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz
etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi
voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla
vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut
poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja
voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää,
että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen
olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin
vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut
heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä
pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan
alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.
Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta
heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät
voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa,
täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan
vallan lähteä tai seurata mukana.
Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme
lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet
syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla
lepäsimme.
Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä
tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät
kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että
kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat
Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan
lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? -- Olin niin tottunut
luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja
rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa
avasin silmäni ja -- siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta
vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni,
että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen,
pyysin häntä istumaan ja sanoin:
"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"
"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.
"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli
kumminkin puoleksi tosi.
"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne
ja olinkin tulla liian myöhään -- niin tulinkin myöhään, mutta
rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat
linnanherraa -- ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."
Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä,
joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan
Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei
omasta tahdostaan. Sitten sanoin:
"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua
kotonaan tämmöisinä aikoina."
"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa
pysyä pilvissä ukkosen käydessä."
"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."
Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:
"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies.
Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin _silloin_ -- niin,
enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin
Noel Rainguesson ja sellaiset -- mutta tahdon kuitenkin toimittaa
jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen
nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin
sankarien nimet."
"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"
"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."
Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja
tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten
sanoin:
"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki
reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."
"Reippaat pojat! -- Noelistako puhut? -- hän, joka itki kuin lapsi
ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä
luona."
"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."
"Hän vapaaehtoisesti? -- Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun
olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan
kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut
ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta
miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja
rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra
suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan
soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."
"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin
hänen olevan miehekkään pojan."
"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti
sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin
siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät.
Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."
Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti
halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois
sanoen katsovansa hevostaan.
Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon
kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä
voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan
eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.
Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:
"Oli hyvä, että tulit, Noel."
Hän iski silmää ja sanoi:
"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."
"Kenenkä sitten?"
"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari
näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään,
koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt
mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt
ilman Paladinia."
"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? -- Ja lähtikö hän
matkalle mielellään?"
"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei
vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin
minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on
suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin
kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä -- jäsenemme ovat niin
kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."


Neljäs luku.

Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä
kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että
sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja
ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja
noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa
nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut
siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas
ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen
opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti
kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.
Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa
kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska
meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö
oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä.
Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli
harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui
vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai
lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua
jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista.
Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin
olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina
kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan
ihmettelimme suuresti.
Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se
seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli
vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin
eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut,
ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt
kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja
nyt oli vartijoita kaikilla teillä.
Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen
lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti
ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet
saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja
hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä
kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta
miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa
olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat
vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet,
että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin
miehillä -- mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät
nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja
paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri
sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja
tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He
päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa
paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.
Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit
pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta
hän kielsi sen kohta ja sanoi:
"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on
täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia
heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."
Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu
ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät
kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla
tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä
sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella
äänellä:
"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on
aivan lähellä."
Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme
erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui,
ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää
joukossamme tehty salaliittoja.
Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen
alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme
kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä
tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea.
Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän
ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja
lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää,
niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä
pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon
vihollisen käsistä.
Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä,
niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat
meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa,
muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin
saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:
"Seis!"
Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti
ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs
mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:
"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette
keksinyt? -- Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"
"Hän on takananne --" vastasi Johanna levollisesti.
Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.
"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä
sen tiedätte?"
"Olen hänet nähnyt."
"Nähnyt hänet! -- nähnyt itse noidan."
"Niin, olen ollut hänen leirissään."
"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"
"Metsässä -- ei puoltakaan peninkulmaa täältä."
"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt
on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse
saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota
paholaisen lasta kuin te."
"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin --"
"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen
se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta
miestä hänellä on?"
"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."
"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.
Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"
"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."
"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"
"Hoikka."
"Mitä hän teki?"
"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."
"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"
"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."
"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin
voimme pysähtyä tuonnemmaksi."
"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet
marssimaan eteenpäin."
"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee
pakoon."
"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän
asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko
viisasta, että silta jätetään vartioimatta."
Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.
Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta
todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta"
-- Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."
"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma,
että se tulee hyvin tehdyksi."
He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin.
Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin
tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä
Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista
juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan
loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä,
mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna
komensi --"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna
jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti
kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa,
mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon
liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin
kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän,
vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi,
kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin
sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja
sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme
turvassa.
Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat
pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet
ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää
meitä hereillä.
Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja
huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja
nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli
meille iloinen aamuhetki.
Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli
Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta.
Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja
mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun
heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan
lannistu.


Viides luku.

Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta
ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut
pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui
laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi
etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme
pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.
Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli
nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä
kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen
ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja
pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä
tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän
kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.
Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset
lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.
Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli
takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan
avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt
Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan
lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan
viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta
kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään
kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo
lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä
lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja
tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.
Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat
takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz
sanoi Johannalle:
"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen
puheilleen."
"Kuka sen kielsi?"
"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua
neuvonantajaa ja hovimiestä -- jotka eivät taida olla pettureja
parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja
juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä
ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan
kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan
kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse
vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen
tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta,
niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa
perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."
"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"
"Emme hoviväen kanssa -- he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä
palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja
tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 05