Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 03
Total number of words is 3704
Total number of unique words is 1728
28.8 of words are in the 2000 most common words
40.1 of words are in the 5000 most common words
45.8 of words are in the 8000 most common words
vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja
paeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?"
"Niin, on se tosi."
"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."
"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"
"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi
kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"
"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja
voimakkaaksi -- se on varma! --"
Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa
hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle
uudestaan selittämään.
"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,
Johanna. -- Kas tässä" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä
merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen
-- se merkitsee erästä virtaa."
"Se on Loire."
"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo
englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole
kenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta
vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on
ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.
Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain
englantilainen maakunta." --
"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että
ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun
kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti
kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan
kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä
ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin
ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."
"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta."
"Toivoa ei siis enää ole."
Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:
"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."
"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten
sotajoukkojen piirittämänä?"
"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa
jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.
"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."
"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --"
"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin."
"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä."
"Ja kuningas?"
"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka
hänelle kuuluu."
"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos
saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi
vapautua Englannin ikeestä ja -- --"
"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua."
"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"
"Jumala."
Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.
* * * * *
Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä
mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin
olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen
selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.
Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä
mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen
käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan
ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän
ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli
tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti
kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli
jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.
Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.
Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,
joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.
Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin
tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,
pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin
nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun
leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön
itse kohta olin näkevä.
Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti
tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun
juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan
kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin
olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin
ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän
puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja
tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei
sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin
se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin
pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.
Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.
Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,
jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki
linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja
riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme
sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan
polvilleen kädet ristissä rinnalla.
Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen
laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin
nähnyt samanlaisia ihmeitä.
Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja
ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä
erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,
hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat
kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun
unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.
Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä
alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,
mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,
mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä
ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia
sanoja. Hän lausui:
"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja
kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita
toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän
toverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät
ja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa
sotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta
-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta
jos minun täytyy -- jos niin tahdot --"
Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä
erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,
että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän
kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta
tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani
palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,
niin tietäisin, että kaikki oli totta.
Kahdeksas luku.
Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka
hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta
-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten
ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.
Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä
lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.
Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä
ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.
Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän
vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa
ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli
innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt
täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän
ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani
siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:
"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi
arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa
noin ja --" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."
"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"
"Uneksitko nyt?"
"En tiedä, en suinkaan."
"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun."
-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan
ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut
tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin
pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna
tuli jälessäni.
"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron
sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:
"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"
"Odota vähän -- sitten saat sen tietää."
"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,
jonka näin?"
Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.
Ristin itseäni vavisten.
"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen
vartalonsa?"
"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla
pelkäsin."
"Milloin se oli, Johanna?"
"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."
"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"
"Olen, monta kertaa."
"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut
siitä kellekään?"
"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,
mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."
"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"
"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin
läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut
toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."
"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --"
"Niin, mutta siitä en saa puhua."
"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä
näkemättä! --"
"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee
lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän
äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat
-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."
"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"
"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."
"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"
Hän huokasi ja sanoi:
"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne
muuta ole voineet ilmoittaa."
"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."
"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi
niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja
paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on
pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka
ja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun
tänäpäivänä."
Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään
innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt
sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja
puna nousi kasvoille.
"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän
luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja
voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava
rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]
päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."
Olin hämmästynyt ja sanoin:
"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"
"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,
olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,
mikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja
kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en
sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin
ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka
voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert
de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa
minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden
kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole
pitkä aika loppuun."
"Missä se taistelu tulee olemaan?"
"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä
vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut
nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon
kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän
sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö
niitä! -- Ne puhuvat vain totta."
Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,
mutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän
päivään asti. Nyt sanoin:
"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että
saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."
Hän katsoi ihmeissään minuun.
"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen
tiesit?"
"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää
lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta
ei Jaques."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,
että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen
sait tietää?"
Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle
ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti
kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.
Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä
lupasin ja pidinkin lupaukseni.
* * * * *
Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä
tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;
hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä
arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli
hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen
olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja
vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti
jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä
pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.
Illalla hän sanoi salaa minulle:
"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin
sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua
on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä
luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin
ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin
meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei
linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja
minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun
täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes
tarvitsen sinua."
Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa
tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä
edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka
tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.
Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,
jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen
talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri
kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja
liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa
niin puhtaana loppuun asti.
Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni
siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin
kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä
kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,
pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja
kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko
elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään
oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu
rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.
Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen
sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä
ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,
ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi
kirjeen lähettämiseen.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut
vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella
seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.
Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.
Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.
Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja
väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään
Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,
että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä
kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei
kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi
ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui
keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa
ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi
vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli
palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:
"Puhuako minun kanssani?"
"Niin, ylhäinen herra."
"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."
Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin
suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.
Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen
villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka
taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana
linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme
ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin
linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis
tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:
"No, mikä on asiasi, lapseni?"
"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että
laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti
taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää
hänelle apua."
Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on
järkensä menettänyt."
Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:
"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei
tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on
varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"
"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,
jotka saattavat minut Dauphinin luo."
"Mitä sanot? Miksi niin?"
"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on
käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu
laillisen kuninkaamme päähän."
"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!"
"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."
"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"
"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."
Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,
kysyi linnanherra:
"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"
"Herrani."
"Mikä Herra?"
"Taivaallinen kuningas."
Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu
-- perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:
"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."
Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:
"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä
Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,
sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää
täyttää pyyntöni."
Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.
Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi
sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt
sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen
omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.
Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä
puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin
hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut
siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa
pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.
Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti
monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,
lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.
Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja
päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin
kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli
luvannut tulla hänen vaimokseen.
Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän
ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja
viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja
rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin
häneen vihdoin leppyivät.
Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon
huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan
taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen
odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.
Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti
tapahtumain hetki.
TOINEN KIRJA.
Sodassa ja taistelussa.
Ensimmäinen luku.
Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin
seurassa luokseni ja sanoi:
"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,
mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla
Dauphinin luona."
Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti
taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin
kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.
"Minä uskon sen", sanoin.
"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt,
kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan
maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana
kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen
puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei
Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa
nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."
"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä
tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä
hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me
lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin
ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne
nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi
linnanherran päivällisillä?"
"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --
toinen oli herra Bertrand de Poulengy."
"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --
niistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä."
Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:
"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --
niin he todellakin luulivat."
"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän
levollisesti. -- "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,
tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin
epäilevän, etkö usko minua?"
"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja
etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."
"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle
muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.
Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."
"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"
"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini
siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin
tulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua."
Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten
hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata
hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata
minua kappale matkaa."
"Entä Haumette?"
Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:
"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska
tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."
Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä
pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten
molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat
eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan
kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa
kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa
nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan
saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti
itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä
yhdeksäntoista.
Toinen luku.
Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja
sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon
luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa
säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla
hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää
pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada
tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli
lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui
joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa
ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset
luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt
pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.
Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,
että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,
mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa
partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan
kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan
nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.
Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä
korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi
kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse
nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.
Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki
mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,
vaikka oli talvi.
Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja
kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi
kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin
paeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?"
"Niin, on se tosi."
"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."
"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"
"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi
kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"
"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja
voimakkaaksi -- se on varma! --"
Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa
hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle
uudestaan selittämään.
"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,
Johanna. -- Kas tässä" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä
merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen
-- se merkitsee erästä virtaa."
"Se on Loire."
"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo
englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole
kenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta
vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on
ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.
Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain
englantilainen maakunta." --
"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että
ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun
kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti
kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan
kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä
ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin
ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."
"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta."
"Toivoa ei siis enää ole."
Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:
"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."
"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten
sotajoukkojen piirittämänä?"
"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa
jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.
"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."
"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --"
"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin."
"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä."
"Ja kuningas?"
"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka
hänelle kuuluu."
"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos
saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi
vapautua Englannin ikeestä ja -- --"
"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua."
"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"
"Jumala."
Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.
* * * * *
Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä
mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin
olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen
selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.
Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä
mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen
käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan
ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän
ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli
tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti
kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli
jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.
Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.
Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,
joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.
Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin
tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,
pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin
nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun
leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön
itse kohta olin näkevä.
Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti
tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun
juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan
kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin
olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin
ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän
puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja
tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei
sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin
se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin
pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.
Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.
Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,
jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki
linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja
riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme
sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan
polvilleen kädet ristissä rinnalla.
Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen
laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin
nähnyt samanlaisia ihmeitä.
Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja
ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä
erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,
hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat
kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun
unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.
Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä
alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,
mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,
mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä
ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia
sanoja. Hän lausui:
"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja
kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita
toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän
toverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät
ja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa
sotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta
-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta
jos minun täytyy -- jos niin tahdot --"
Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä
erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,
että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän
kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta
tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani
palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,
niin tietäisin, että kaikki oli totta.
Kahdeksas luku.
Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka
hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta
-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten
ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.
Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä
lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.
Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä
ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.
Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän
vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa
ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli
innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt
täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän
ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani
siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:
"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi
arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa
noin ja --" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."
"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"
"Uneksitko nyt?"
"En tiedä, en suinkaan."
"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun."
-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan
ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut
tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin
pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna
tuli jälessäni.
"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron
sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:
"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"
"Odota vähän -- sitten saat sen tietää."
"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,
jonka näin?"
Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.
Ristin itseäni vavisten.
"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen
vartalonsa?"
"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla
pelkäsin."
"Milloin se oli, Johanna?"
"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."
"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"
"Olen, monta kertaa."
"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut
siitä kellekään?"
"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,
mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."
"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"
"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin
läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut
toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."
"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --"
"Niin, mutta siitä en saa puhua."
"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä
näkemättä! --"
"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee
lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän
äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat
-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."
"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"
"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."
"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"
Hän huokasi ja sanoi:
"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne
muuta ole voineet ilmoittaa."
"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."
"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi
niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja
paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on
pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka
ja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun
tänäpäivänä."
Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään
innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt
sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja
puna nousi kasvoille.
"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän
luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja
voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava
rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]
päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."
Olin hämmästynyt ja sanoin:
"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"
"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,
olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,
mikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja
kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en
sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin
ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka
voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert
de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa
minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden
kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole
pitkä aika loppuun."
"Missä se taistelu tulee olemaan?"
"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä
vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut
nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon
kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän
sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö
niitä! -- Ne puhuvat vain totta."
Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,
mutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän
päivään asti. Nyt sanoin:
"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että
saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."
Hän katsoi ihmeissään minuun.
"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen
tiesit?"
"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää
lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta
ei Jaques."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,
että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen
sait tietää?"
Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle
ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti
kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.
Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä
lupasin ja pidinkin lupaukseni.
* * * * *
Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä
tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;
hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä
arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli
hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen
olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja
vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti
jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä
pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.
Illalla hän sanoi salaa minulle:
"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin
sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua
on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä
luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin
ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin
meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei
linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja
minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun
täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes
tarvitsen sinua."
Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa
tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä
edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka
tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.
Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,
jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen
talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri
kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja
liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa
niin puhtaana loppuun asti.
Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni
siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin
kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä
kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,
pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja
kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko
elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään
oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu
rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.
Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen
sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä
ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,
ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi
kirjeen lähettämiseen.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut
vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella
seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.
Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.
Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.
Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja
väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään
Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,
että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä
kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei
kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi
ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui
keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa
ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi
vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli
palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:
"Puhuako minun kanssani?"
"Niin, ylhäinen herra."
"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."
Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin
suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.
Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen
villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka
taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana
linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme
ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin
linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis
tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:
"No, mikä on asiasi, lapseni?"
"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että
laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti
taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää
hänelle apua."
Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on
järkensä menettänyt."
Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:
"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei
tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on
varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"
"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,
jotka saattavat minut Dauphinin luo."
"Mitä sanot? Miksi niin?"
"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on
käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu
laillisen kuninkaamme päähän."
"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!"
"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."
"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"
"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."
Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,
kysyi linnanherra:
"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"
"Herrani."
"Mikä Herra?"
"Taivaallinen kuningas."
Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu
-- perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:
"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."
Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:
"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä
Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,
sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää
täyttää pyyntöni."
Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.
Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi
sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt
sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen
omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.
Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä
puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin
hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut
siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa
pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.
Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti
monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,
lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.
Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja
päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin
kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli
luvannut tulla hänen vaimokseen.
Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän
ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja
viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja
rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin
häneen vihdoin leppyivät.
Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon
huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan
taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen
odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.
Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti
tapahtumain hetki.
TOINEN KIRJA.
Sodassa ja taistelussa.
Ensimmäinen luku.
Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin
seurassa luokseni ja sanoi:
"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,
mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla
Dauphinin luona."
Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti
taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin
kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.
"Minä uskon sen", sanoin.
"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt,
kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan
maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana
kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen
puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei
Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa
nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."
"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä
tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä
hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me
lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin
ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne
nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi
linnanherran päivällisillä?"
"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --
toinen oli herra Bertrand de Poulengy."
"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --
niistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä."
Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:
"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --
niin he todellakin luulivat."
"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän
levollisesti. -- "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,
tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin
epäilevän, etkö usko minua?"
"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja
etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."
"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle
muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.
Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."
"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"
"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini
siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin
tulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua."
Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten
hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata
hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata
minua kappale matkaa."
"Entä Haumette?"
Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:
"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska
tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."
Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä
pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten
molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat
eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan
kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa
kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa
nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan
saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti
itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä
yhdeksäntoista.
Toinen luku.
Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja
sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon
luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa
säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla
hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää
pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada
tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli
lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui
joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa
ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset
luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt
pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.
Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,
että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,
mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa
partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan
kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan
nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.
Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä
korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi
kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse
nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.
Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki
mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,
vaikka oli talvi.
Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja
kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi
kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 04
- Parts
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 01Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3585Total number of unique words is 198924.0 of words are in the 2000 most common words33.8 of words are in the 5000 most common words39.9 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 02Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3646Total number of unique words is 182226.7 of words are in the 2000 most common words36.9 of words are in the 5000 most common words43.5 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 03Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3704Total number of unique words is 172828.8 of words are in the 2000 most common words40.1 of words are in the 5000 most common words45.8 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 04Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3677Total number of unique words is 174328.3 of words are in the 2000 most common words39.0 of words are in the 5000 most common words44.0 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 05Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3659Total number of unique words is 173126.5 of words are in the 2000 most common words37.0 of words are in the 5000 most common words43.2 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 06Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3658Total number of unique words is 186726.9 of words are in the 2000 most common words38.0 of words are in the 5000 most common words43.1 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 07Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3586Total number of unique words is 180526.4 of words are in the 2000 most common words36.9 of words are in the 5000 most common words42.3 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 08Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3565Total number of unique words is 185125.9 of words are in the 2000 most common words36.0 of words are in the 5000 most common words40.8 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 09Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3521Total number of unique words is 182125.8 of words are in the 2000 most common words36.3 of words are in the 5000 most common words42.4 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 10Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3557Total number of unique words is 181324.4 of words are in the 2000 most common words34.3 of words are in the 5000 most common words39.8 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 11Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3555Total number of unique words is 177225.8 of words are in the 2000 most common words37.0 of words are in the 5000 most common words42.0 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 12Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3525Total number of unique words is 181124.6 of words are in the 2000 most common words34.9 of words are in the 5000 most common words40.9 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 13Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3577Total number of unique words is 178025.5 of words are in the 2000 most common words35.4 of words are in the 5000 most common words41.4 of words are in the 8000 most common words
- Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 14Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 2716Total number of unique words is 138228.7 of words are in the 2000 most common words39.3 of words are in the 5000 most common words45.7 of words are in the 8000 most common words