Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 06

kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,
eivät kuulu tähän."
Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan
näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän
osotti kärsimättömyyttä.
Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle
salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja
me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä
pulmasta.
"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin
ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut
niinkään tärkeä.
"Niin, se on hänen tahtonsa."
"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit
lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."
"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."
"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"
"Niin totisesti!"
Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat
sanat:
"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,
ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."
Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä
ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi
vain:
"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee
taistella, mutta hän antaa voiton."
Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein
kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,
ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan
nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti
kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen
työhön."
Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki
olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun
professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli
häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia
enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --
"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä
vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,
niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka
paljon erosi yleisestä kielestä.
Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:
"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös
todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"
Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:
"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut
Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.
Antakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja
päästäkää meidät menemään!"
Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut
hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat
hyvähuutoihin.
Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin
arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki
kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan
häntä.
Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut
yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,
ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,
suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja
jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat
lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä
väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun
tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja
oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui
kauvaskuuluvalla äänellä.
"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna
d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä
ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa
vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta
voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan
ja rangaistuksen."
Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,
josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään
nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen
ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun
Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.


Kahdeksas luku.

Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja
se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi
äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan
Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti
ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein
suonissa kiivaammin virtaamaan.
Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi
onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija
oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä
miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän
sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme
kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston
kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska
Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus
ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".
Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden
lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme
torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä
tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin
kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.
Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta
kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja
uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa
puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut
korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän
voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:
"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja
kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee
kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna
d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon
ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,
jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." --
Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;
mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:
-- -- "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi
suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,
armollisen herran, Alençonin herttuan."
Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se
pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan
sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja
vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,
Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät
mieleni tällä hetkellä.
Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui
mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa
muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa
kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen
tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt
toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä
tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin
kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt
ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin
turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --
haaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli
tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan
päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä
toiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole
koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!


Yhdeksäs luku.

Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen
valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa
kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,
kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.
Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti
ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten
Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja
Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin
viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä
järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin
sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli
jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen
avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo
ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan
huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä
mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän
käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja
hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.
Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun
hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja
se välkkyi kuin kuvastin.
Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin
pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän
lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä
miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian
alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon
ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,
että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä
ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta
Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan
aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.
Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power
valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata
liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala
istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen
hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena
oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan
kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu
pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.
Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien
toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot
olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien
kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna
osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,
eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa
voittoon.
Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka
tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin
oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää
sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa
näimme hänet ani harvoin.
Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut
vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen
suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja
kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui
ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka
olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme
häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja
koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä
kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.
Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:
"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä
sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."
Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta
sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja
juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo
katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:
"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla
totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,
että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen
korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina
koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi
anteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika
raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä
kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."
Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:
"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle
viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"
Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.
Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien
sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen
ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä
joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.
Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän
näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja
kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet
puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä
hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.
Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,
saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet
Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja
kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli
sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen
jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän
d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän
katseli ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä on Paladin?"
Ritari Bertrand sanoi:
"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."
"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."
Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan
ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui
ystävällisesti ja sanoi:
"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta
vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi
-- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata
minua?"
"Vaikka tuleen!" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin
itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.
Siinä taas uusi ihmetyö!"
"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata
minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen
minulle takaisin."
Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna
d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:
"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin
pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,
jonka pelkuri ansaitsee! --"


Kymmenes luku.

Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista
Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,
Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja
Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki
nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat
täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna
ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät
hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin
monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi
vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista
ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät
ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.
Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko
ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja
meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi
ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme
uneksineet.
Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili
La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja
sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta
kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,
tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin
siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli
sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.
Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme
La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo
lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä
pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä
kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella
jättiläismiekka.
Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan
leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja
että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.
Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä
avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja
vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,
kaatui maahan.
"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne
juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän
kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.
Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen
-- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme
kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.
Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä
hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden
miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui
sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista
ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa
sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä
kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi
ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.
Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren
vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat
toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi
vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja
tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.
Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset
poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus
olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä
ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa
olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,
piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa
synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä
kuunnella messua.
La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän
sanoi huolestuneella äänellä:
"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat
helvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät
paholaiselle! sydänkäpyni."
Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon
siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen
kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän
leikkikentällä.
Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire
selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin
totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi
jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän
katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän
tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.
Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.
La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti
kääntyivät, vaan nuo toiset.
Ei, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse
päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä
ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja
epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä
armon välikappaleita.
"Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin
hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"
"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo
huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,
niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun
täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan
nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on
kielletty."
"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta
vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta
tavattomia, lapsi!"
Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän
kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.
Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen
luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,
ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen
seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen
tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut
itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan
laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin
tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.
Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin
leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis
olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen
kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.
Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai
heidät tekemään, mitä vain tahtoi.
Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,
raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei
ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.
Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti
pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli
vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma
saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse
paholaista.
Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin
luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,
edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä
oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;
hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja
hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.
Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa
näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon
katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.
He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen
joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,
ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa
rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo
hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at
sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti
tervehtien heitä sanoivat:
"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"
Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon
kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin
tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta
puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä
kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina
vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea
päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän
tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt
vaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei
ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.
Mutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin
asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä
Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla
tavallaan sanoen:
"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,
niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La
Hire ja hän olisi Jumala, amen."
Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota
tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi
täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.
Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,
miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.
Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän
oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,
seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin
luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi
vain La Hiren rukoukselle.


Yhdestoista luku.

Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.
Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt
ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen
pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki
yhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet
sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten
seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat
ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur
de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri
osastoja.
Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät
he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen
tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.
Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä
kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen
käskyään.
Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he
tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos
hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään
Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa
kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei
koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.
Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet
Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin
varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä
todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan
kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he
täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen
ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta
että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa
taisteluun, se oli heistä mahdotonta.
He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.
Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea
vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa
myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet
sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät
salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,
että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,