Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 06

  kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,
  eivät kuulu tähän."
  Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan
  näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän
  osotti kärsimättömyyttä.
  Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle
  salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja
  me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä
  pulmasta.
  "Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin
  ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut
  niinkään tärkeä.
  "Niin, se on hänen tahtonsa."
  "Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit
  lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."
  "Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."
  "Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"
  "Niin totisesti!"
  Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat
  sanat:
  "Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,
  ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."
  Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä
  ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi
  vain:
  "Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee
  taistella, mutta hän antaa voiton."
  Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein
  kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,
  ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan
  nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti
  kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen
  työhön."
  Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki
  olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun
  professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli
  häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia
  enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --
  "Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä
  vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,
  niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka
  paljon erosi yleisestä kielestä.
  Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:
  "No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös
  todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"
  Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:
  "En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut
  Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.
  Antakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja
  päästäkää meidät menemään!"
  Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut
  hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat
  hyvähuutoihin.
  Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin
  arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki
  kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan
  häntä.
  Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut
  yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,
  ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,
  suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja
  jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.
  Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat
  lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä
  väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun
  tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja
  oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui
  kauvaskuuluvalla äänellä.
  "Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna
  d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä
  ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa
  vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta
  voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan
  ja rangaistuksen."
  Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,
  josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään
  nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen
  ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun
  Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.
  
  
  Kahdeksas luku.
  
  Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja
  se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi
  äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan
  Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti
  ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein
  suonissa kiivaammin virtaamaan.
  Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi
  onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija
  oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä
  miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän
  sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme
  kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston
  kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska
  Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus
  ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".
  Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden
  lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme
  torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä
  tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin
  kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.
  Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta
  kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja
  uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa
  puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut
  korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän
  voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:
  "Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja
  kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee
  kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna
  d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon
  ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,
  jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." --
  Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;
  mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:
  -- -- "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi
  suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,
  armollisen herran, Alençonin herttuan."
  Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se
  pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan
  sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja
  vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,
  Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät
  mieleni tällä hetkellä.
  Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui
  mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa
  muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa
  kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen
  tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt
  toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä
  tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin
  kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt
  ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin
  turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --
  haaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli
  tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan
  päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä
  toiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole
  koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!
  
  
  Yhdeksäs luku.
  
  Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen
  valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa
  kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,
  kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.
  Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti
  ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten
  Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja
  Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin
  viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä
  järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin
  sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli
  jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen
  avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo
  ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan
  huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä
  mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän
  käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja
  hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.
  Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun
  hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja
  se välkkyi kuin kuvastin.
  Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin
  pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän
  lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä
  miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian
  alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon
  ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,
  että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä
  ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta
  Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan
  aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.
  Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power
  valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata
  liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala
  istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen
  hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena
  oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan
  kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu
  pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.
  Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien
  toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot
  olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien
  kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna
  osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,
  eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa
  voittoon.
  Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka
  tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin
  oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää
  sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa
  näimme hänet ani harvoin.
  Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut
  vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen
  suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja
  kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui
  ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka
  olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme
  häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja
  koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä
  kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.
  Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:
  "Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä
  sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."
  Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta
  sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja
  juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo
  katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:
  "Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla
  totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,
  että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen
  korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina
  koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi
  anteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika
  raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä
  kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."
  Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
  Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:
  "No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle
  viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"
  Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.
  Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien
  sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen
  ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä
  joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.
  Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän
  näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja
  kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet
  puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä
  hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.
  Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,
  saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet
  Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja
  kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli
  sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen
  jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän
  d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän
  katseli ympärilleen ja kysyi:
  "Mutta missä on Paladin?"
  Ritari Bertrand sanoi:
  "Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."
  "Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."
  Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan
  ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui
  ystävällisesti ja sanoi:
  "Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta
  vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi
  -- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata
  minua?"
  "Vaikka tuleen!" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin
  itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.
  Siinä taas uusi ihmetyö!"
  "Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata
  minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen
  minulle takaisin."
  Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna
  d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:
  "Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin
  pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,
  jonka pelkuri ansaitsee! --"
  
  
  Kymmenes luku.
  
  Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista
  Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,
  Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja
  Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki
  nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat
  täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna
  ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät
  hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin
  monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi
  vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista
  ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät
  ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.
  Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko
  ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja
  meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi
  ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme
  uneksineet.
  Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili
  La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja
  sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta
  kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,
  tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin
  siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli
  sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.
  Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme
  La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo
  lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä
  pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä
  kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella
  jättiläismiekka.
  Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan
  leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja
  että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.
  Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä
  avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja
  vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,
  kaatui maahan.
  "Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne
  juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän
  kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.
  Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen
  -- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme
  kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.
  Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä
  hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden
  miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui
  sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista
  ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa
  sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä
  kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi
  ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.
  Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren
  vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat
  toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi
  vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja
  tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.
  Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset
  poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus
  olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä
  ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa
  olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,
  piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa
  synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä
  kuunnella messua.
  La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän
  sanoi huolestuneella äänellä:
  "Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat
  helvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät
  paholaiselle! sydänkäpyni."
  Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon
  siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen
  kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän
  leikkikentällä.
  Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire
  selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin
  totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi
  jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän
  katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän
  tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.
  Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.
  La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti
  kääntyivät, vaan nuo toiset.
  Ei, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse
  päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä
  ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja
  epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä
  armon välikappaleita.
  "Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin
  hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"
  "Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo
  huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,
  niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun
  täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan
  nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on
  kielletty."
  "Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta
  vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta
  tavattomia, lapsi!"
  Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän
  kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.
  Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen
  luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,
  ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen
  seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen
  tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut
  itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan
  laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin
  tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.
  Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin
  leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis
  olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen
  kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.
  Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai
  heidät tekemään, mitä vain tahtoi.
  Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,
  raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei
  ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.
  Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti
  pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli
  vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma
  saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse
  paholaista.
  Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin
  luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,
  edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä
  oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;
  hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja
  hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.
  Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa
  näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon
  katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.
  He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen
  joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,
  ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa
  rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo
  hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at
  sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti
  tervehtien heitä sanoivat:
  "Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"
  Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon
  kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin
  tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta
  puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä
  kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina
  vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea
  päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän
  tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt
  vaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei
  ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.
  Mutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin
  asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä
  Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla
  tavallaan sanoen:
  "Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,
  niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La
  Hire ja hän olisi Jumala, amen."
  Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota
  tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi
  täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.
  Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,
  miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.
  Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän
  oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,
  seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin
  luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi
  vain La Hiren rukoukselle.
  
  
  Yhdestoista luku.
  
  Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.
  Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt
  ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen
  pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki
  yhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet
  sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten
  seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat
  ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur
  de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri
  osastoja.
  Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät
  he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen
  tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.
  Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä
  kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen
  käskyään.
  Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he
  tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos
  hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään
  Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa
  kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei
  koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.
  Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet
  Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin
  varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä
  todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan
  kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he
  täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen
  ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta
  että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa
  taisteluun, se oli heistä mahdotonta.
  He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.
  Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea
  vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa
  myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet
  sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät
  salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,
  että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,