Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 07

jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa
oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät
piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää
vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin
lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.
Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri
kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat
siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse
yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut
mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat,
että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa
heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet
lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet
rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa
paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän
taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta
ja innostusta.
Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan
pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen
matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku
juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä,
että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli
pyrkinyt.
Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta
kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä
Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän
huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin
välillä.
Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia
oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa
läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta
juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset
sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan.
Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin
ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.
Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja
porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä
suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt
koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.
"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"
"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."
"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle
puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan
Talbotia ja englantilaisia vastaan?"
Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään
puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti,
että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta
olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.
"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat
ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa
tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten
kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin
alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt
parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet
tänne virran toiselle rannalle."
Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen
aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat
erehtyneet.
"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te
saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme
ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."
Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa
luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita
nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska
arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi
ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.
Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi
takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten
Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta
sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla
voinut mitään hyödyttää.
Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi
eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin
ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä
tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi
odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni
joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen
ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku
sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet
Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät
ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta!
Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa,
nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat
silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen
solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon
keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat
kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle
päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.
Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja
syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.
"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat.
Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten
hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen
ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle,
jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär
ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär
oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.
Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy,
Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka
häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä
ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.


Kahdestoista luku.

Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti
odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.
Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna
1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen
julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei
ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan
asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta
suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa
siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu
Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö
kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut
tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka
enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin
helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.
"Jeesus Maria.
"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne
Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi;
ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne
edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää
oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle
neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette
väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs
asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän
tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta
Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat,
asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin
edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin
on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi
vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä
olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän
väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne
eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan
heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi
mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta
viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan.
Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika,
sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä
Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen
kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin
meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista
ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala
voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa
häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen
puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua,
rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani,
niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan
urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen
saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna
toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.]
Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."
Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut
takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia
taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain
uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä
karjaansa paimentamaan.
Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat
hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan
sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä
olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada
sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta.
Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä
suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot
liikkeelle.


Kolmastoista luku.

Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa
kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen
pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin,
että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui
erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia
kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen
toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain
erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt
tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins
nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että
englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään
meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n
pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa
sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he
arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja
ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin
ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:
"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme
suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."
Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän
monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan
kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin
pystyssä, että tuskin huomasi minua.
Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen
jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin
kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen
kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.
Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä
kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen
etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja
iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita
pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma
neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja
sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi
pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea
ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet
tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän
loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli
täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään
pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat.
Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen
seinällä.
Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina.
Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies
oli tehnyt.
"Karkulainen, kenraali."
"Mitä hänelle aijotte tehdä?"
"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti
matkaan."
"Mitä muuta hänestä tiedätte?"
"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään
kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta
leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."
"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä --
tuokaa hänet tänne."
Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo.
Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin
harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana
hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen
ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa
olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.
"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.
Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen
kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti
kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä
uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.
"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta!
-- minä en saata nähdä verta!" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta
sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."
Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut
hänelle sopivaa.
"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa --
olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä
että eläimiä".
Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen
häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat
haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.
Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano
vapaasti ja pelkäämättä."
"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä
lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat
nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä
näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät
näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle
sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli
minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä
hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen
kuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni,
vaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni.
Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt.
Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät
sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."
Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää
kuin puhuisi hän totta. -- "Katso minua silmiin" -- hän sitten
kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi
päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän
sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin
sotaväkeen?"
"Sen tiesin."
"Miksi siis tulit?"
"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli
minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi
olisin elänyt".
"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"
"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on
Mikko."
"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"
"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."
Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut
uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja
Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan
henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki
moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan
näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.
Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan
asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja
kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita
synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät,
uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut
ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa
taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa
ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen
ankaraa hyökkäystä.
Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina
taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet
meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin
kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen
neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa
lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen,
vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja
päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi
on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa
ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.
Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja
riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille
kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki
olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.


Neljästoista luku.

Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut
Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian
odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon
kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden
vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin
hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan
ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän
vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.
Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli
kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:
"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi:
"ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen
jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia,
joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen
kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.
Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun
ohitseni hän sanoi:
"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"
"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta
tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."
"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.
Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja
hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä
jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin
tuulispää.
Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois --
"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_" Ensi kerran
lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin
Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin,
ranskalaiset -- seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja
tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.
Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten
ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut.
Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena
Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta
sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa
sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin
kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta.
Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat
kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat
tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä
toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat
he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui
ja huusi: "Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!" niin ranskalaiset
kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine
ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin
itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.
Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa
ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan
sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan.
Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä
seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin,
ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan
itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja
oikeaan ja vasempaan.
Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät
hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta
linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.
Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen
ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.
Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen
häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta
puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus.
Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki
hyökkäykseen.
Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto
epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki
viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän.
Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin
hävitimme koko varustuksen.
Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi
siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli
Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän
kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti,
sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin
hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja
vihamiesten äitejä.
Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät
suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän
olevan Jumalan palvelijoita.
Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja
rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten
näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt
seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja
soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta
me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi
nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt
unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja
hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla
mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi,
ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen,
kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea
vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!
Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman
lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä.
He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan,
he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan,
vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä
tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä
niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille
korville.


Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan,
mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen
sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin
tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä
olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat
kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut
ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten
ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli
voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja
siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun
aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:
"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole
teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset
haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme
englantilaiset täältä."
He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan
näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan
heidän sanoilleen, vaan lausui:
"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä
kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme
etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne
väkirynnäköllä."
La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:
"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle
mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja,
kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" -- Kun Johanna
kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:
"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat,
ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille:
Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun
hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."
Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen
Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut
peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen
Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli
ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä
seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli
suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.
Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat
pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta
hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja
marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla
oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he
siitä tahtoivat vartioida siltaa.
Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta
englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei
vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun
olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset
lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja
puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat