Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 05

kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me
puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina
ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta
kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia
sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten
kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin
hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä
kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät,
samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja
tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa
puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että
tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä
tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja
vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska
menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen,
hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat
Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."
Johanna sanoi ystävällisesti:
"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."
Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi,
sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut
kruunattu.
"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he
uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja
hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul
de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen
mies vaikka ei mikään teräväpäinen -- ettei saata ymmärtää, kuinka
alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi
heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan
viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei
hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."
"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen
miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa
nähdä. -- Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"
"On tosiaankin -- kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande,
joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."
"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand.
"Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut
puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein
nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen
puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias -- heikko neito --
kasvanut maalla -- tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön --
ujo, vaatimaton ja nöyrä -- hän heittää paimensauvansa, pukeutuu
rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä
ja epäilemättä -- ja tulee tänne -- hän, jolle kuninkaan pelkkä
näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa -- aikoo rohkeasti
käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt
minut pelastamaan sinut! -- Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja
rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen
ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: -- 'Olkoon
hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin
etevämpi tavallisia ihmisiä -- sillä hänessä on salainen voima,
joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset
joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät
sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! -- Tuommoinen
henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on
varmaankin tuossa lapsessa -- kuinka hän muuten olisi voinut sankarin
tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? -- Kuninkaan täytyy
saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' -- Näin hyvästi puhuen hän
antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka
häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."
"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen
ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä
toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on
menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin
kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu
-- on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken
voiman -- ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."
"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä
tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä
muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin,
joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden
ihmisen."
Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa
häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään
auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina
osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.
Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa
täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän
kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä
oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton
Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja
he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna
oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla
puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää
asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He
palasivat iloisina majataloon.
Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja
isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli
lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä
puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin,
mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan
neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita
huoneeseen, jossa Johanna istui.
Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan
eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin,
mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi
oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua
mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat
kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet
käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä
ilmoittamaan heille asiansa.
Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että
kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan
Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä
mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.
Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän
seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä
tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he
vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti
ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi
yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:
"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani
kuninkaalle itselleen."
Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa
lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:
"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen
lähettiläilleen?"
"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan
kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän,
viekää minut Dauphinin luo."
"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."
"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole
tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia,
ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä
kruunaamaan hänet."
"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"
"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille
sanomia."
Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja
poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän
mentyään.
Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme.
Kallis hetki oli turhaan rauvennut -- ei kukaan meistä ymmärtänyt
eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin
näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi
hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin
olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.
"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.
"Kuningas."
"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"
Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän
tarkoitti. Sitten hän jatkoi:
"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään
tänne nuo miehet. -- Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani,
-- ja harrastavatko Dauphinin parasta?"
"Sitä eivät tee."
"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille -- niin
valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"
Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:
"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He
luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä
mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan
silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin
hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."
Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:
"Hän on meitä kaikkia viisaampi -- nyt niinkuin aina."
Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi
kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman
päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten
kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta
yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin
hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun
uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa,
levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset
häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä
tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt
kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.
Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla,
teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla
kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat,
että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei
ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla
hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.


Kuudes luku.

Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää
aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa
ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo
joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään
aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja
minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi
kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut
todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt
pyhäpäivän säännöt.
Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta
vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren
ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa
Johannan.
Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me
toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan
olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan
satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.
Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta,
koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että
Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi
nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja
tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo
yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi
mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä
rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö
Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja
loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan
sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja
ylienkeleitä äärettömiin asti -- ja puhunut Herran pyhien kanssa ja
nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei
mitään maallista valkeutta saata verrata? --
Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät
Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja
loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle
antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti,
että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin
sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo
hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta
usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään
saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää
kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa
kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.
Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä
säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin
on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka
ovat olleet hänen omiansa.
Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli
saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä
saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.
Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus
ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin
emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme.
Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat
ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja
loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat
ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja
jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta
salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle
valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja
vaippa hartioilla.
Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa
sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat
neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna
kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen
ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme
eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi
kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja
astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota
näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.
Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan
päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan
nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain
herrain joukkoon.
Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät
ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet
olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin
unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin
mitä sillä hetkellä näkivät.
Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan
pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa
Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä --
heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.
Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut
päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen
valtaistuinta.
Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin
hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"
Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He
tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä
johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."
Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja
hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten
loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren
miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen,
syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla
äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:
"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen
elinajan!"
"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä --" kuiskasi De Metz
minulle, puristaen kovasti kättäni.
"Sinä erehdyt, lapseni -- minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies
samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"
Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä
loistavilla silmillään ja sanoi:
"Ei, armollinen herra -- ei -- te olette kuningas eikä kukaan muu."
Sitten kysyi kuningas:
"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi
seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan
Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille,
että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi
Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte
minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni,
ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin
silmin säestäen oman äänensä kaikua: -- "sillä hänen avullaan tahdon
auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"
Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä
sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä
ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja
miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että
se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan
puhumaan kahden kesken.
Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt
koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä
ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut
häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.
Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he
puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin
kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan
ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt
näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni
sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka
silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen
puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan
takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää
ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi
miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas
taakka hänen hartioiltaan pudonnut.
Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat,
mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma
sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka
antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli
hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat
yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi
tieto. Johanna vastasi siihen:
"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile.
Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa
puhua -- epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä
jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten
rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät
tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan
kruunu kuulukaan teille."
Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän
oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala.
Kuningas sanoi:
"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne
ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin
kerro minulle -- minä sen uskon."
"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen
perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut.
Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle
sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."
Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän
heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut
vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa
viivytetyksi.
Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle,
jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat
puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista
sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä.
Kaikkialla -- sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan --
Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.
Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa
saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa,
vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.
Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään
ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme
saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi
joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan
pelastaja!"


Seitsemäs luku.

Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen
salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö
oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän
heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti
seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu
kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti
menetellä. He sanoivat vain:
"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat
hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala
ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale
-- sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä
tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri
vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan
tutkittava."
Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen
epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan
ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai
paholaisesta.
Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme
vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi
suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä
neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut -- sillä tytön nimi oli
nyt joka miehen huulilla -- tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä
lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti
hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:
"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan
heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme."
Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.
Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten
hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään.
Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen
puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet
muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain
ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja
rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta
Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää,
ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan
kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta
ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa
laakson mutaisista seisovista lammikoista.
Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia
eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui
niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti
hänelle komean mustan sotaratsun.
Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat
sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he
eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi
tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja
uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja
viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta
näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että
hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.
Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko
Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat
kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian
kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa,
toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata
kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan
toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli
annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden
tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että
hän oli _"lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei
paljonpuhuvainen"_.
Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä
viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa
uudestaan joka päivä tutkittiin -- ja sitä eivät tehneet sotilaat,
niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen
sitä Ranskan vihollisia vastaan -- vaan papit ja munkit ja
jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko
hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä
mielipiteitä.
Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen
edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä
katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja
rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista
kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa
saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon
nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja
lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.
Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi
näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle
sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja
vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa
istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen
jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon
asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen
siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin
pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin
hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua,
oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden
ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot
ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin
jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.
Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä
he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja
jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes
vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän
puoleensa, sanoen kiivaasti:
"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran
käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja