Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 08

tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi
mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan.
Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia
puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:
"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin
seuratkaa minua!"
Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä.
Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain
muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että
hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään
pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä,
kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka
ympäröi linnoitusta.
Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi
katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän
vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan,
niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.
La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin
voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme
sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä
kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa
ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja
kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä
valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.
Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä
valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme
lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa
valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä
olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna
ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus
poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.
Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti
myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin
edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt
kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä
ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä
seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa
riemuiten ylisti Johannaa.
Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat
sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen
poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet,
etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat
menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet
olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään
saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät
varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.
"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle.
"Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään
huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei
teidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana
Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen
aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."
Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja
olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen
haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."


Kuudestoista luku.

Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa
tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan
lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa,
joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin
tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:
"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia
mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."
Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten
ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan
Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt
olivat englantilaisten hallussa.
Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin
alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen
tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta
suuhun kulki kysymys:
"Mihin hän menee?"
Johanna kuuli sen ja sanoi:
"Menen valloittamaan Tourellesia."
Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet.
Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä
meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.
Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi
muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi
saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään,
sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.
Tähän vastasi Johanna:
"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa
käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."
"En voi sitä tehdä, kenraali."
"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"
Nyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti
sanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut
eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna
kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja
sanoi vain:
_"Eteenpäin!"_
Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi
hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.
Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti.
Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava
haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti
päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.
Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista,
mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme
pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän
miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja
vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan
joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita
ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet
saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan
ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan
katkerasti valittaen.
Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä
ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu.
Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna
sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten
vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut,
Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut
Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä,
jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön
nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio
Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin
että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui.
Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen
edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella
kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti
Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä
hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.
Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se
sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi
hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun
kulkua.
Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun
eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa
rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi
peräytymismerkin.
Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan
päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun
selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä
ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän
käsissään.
Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli
haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin
pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen
lieve koskisi muuria.
Kohta sanoikin tämä:
"Nyt se koski."
"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika
hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt -- kaikki miehet! --
Eteenpäin!"
Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme
rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä
me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin
heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.
Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta,
jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne
olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire
oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin
ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten
hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä,
sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko
Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.
Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka
yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten
sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme
koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä
surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa
sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten
miesten saavan sellaisen lopun.
"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon
surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä,
William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli
pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun
Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.
Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta
saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka
virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua
oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui
Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli
voittanut Orleansin taistelussa!
Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan
parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu.
Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat
koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva
maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.
Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme
Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma
kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.
Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat
ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve!
terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve
meidän neitsyemme! lausuivat toiset."
Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut
osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka
luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta
ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin
ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä
vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset
kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he
kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken
yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat:
"Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla
rauhassa."
Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät
paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset
asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän
päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo
seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin.
Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää.
[Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia
juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]


Seitsemästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan.
Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois
mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat
sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat
tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan
hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin
nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei
vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.
Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani,
läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan
varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot
kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen
hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.
Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä
kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen
vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin.
He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon,
kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta
sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle.
Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen
myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että
he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.
Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on
tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen
aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti
meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille
jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli
puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle
kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että
niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi
kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui
vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja
siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty
sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti
hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli
kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti
hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita
hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan
hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli
kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen
näköisiä he nyt todellakin olivat.
Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun
sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän
syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä
mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna -- hän oli
sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan
ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.
Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan
tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt
niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui
Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili
hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:
"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas
kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti
olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea -- olette, niinkuin olen
kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi -- eikä haavanne ole
vielä parantunut -- tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan
ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan
kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa
teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte
-- se teille suodaan."
Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi
poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin
katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai
puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut
sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:
"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani --
vain sitä --"
"Elkää peljätkö, lapseni -- sanokaa suoraan."
"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen
ja uskollinen -- ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää
kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"
Kuninkaan kasvot synkistyivät.
"Reimsiin? -- vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan --
mahdotonta, kenraalini!"
Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen
ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he
olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua
tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.
"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen
tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön.
Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset
masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän
mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme
toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta
englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä
vastaan. -- Nyt on oikea aika -- lähtekäämme siis matkaan!"
Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta
näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun
vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la
Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:
"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa
personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä
huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea -- ja matka on
pitkä tästä Reimsiin!"
Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta
ja hän sanoi:
"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton,
tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole
niin kiirettä."
"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna
innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia
niin kauvan, kun on aikaa. -- Minun aikani ei ole pitkä. Herra on
suonut minulle vain vuoden."
"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.
"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä
varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."
"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy.
Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon
olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian -- elämä tai kuolema Ranskan
hyväksi!"
Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja
miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja
hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen
jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:
"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo,
tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä
tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä
korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän
jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset
ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus
omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä
osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja
suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset
jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa
säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on.
Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista]
kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette
tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä
teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena
muistona teidän jaloudestanne."
Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja
onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki
nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt
siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian
suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä,
Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.
Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja
suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle
antaa.


Kahdeksastoista luku.

Päivät kuluivat -- ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko
oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat
kulua loppuun -- ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet
kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, -- Sitähän
tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä
särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna
katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä
hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.
Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä
kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan,
mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia
neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin
ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna
polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:
"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä
neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja
ottakaa vastaan kruununne."
Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:
"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"
"Ovat ja viipymättä."
"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne
äänet puhuvat."
Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja
sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan
ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään
moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka
epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee
erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä,
silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat:
"Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi:
"Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"
Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein
kirkastuneelta.
Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja
väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä
Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä
varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset
joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä
lupauksesta.
Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei
tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä
kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että
aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.
Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta
6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan.
Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja,
kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka
uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista,
mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin
he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.
Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka
paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli,
ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin
eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän
oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli
iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi
ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki
kiintyivät häneen.
Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de
Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä,
Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun
olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti
heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he
kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja
kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin
se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava
soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin
hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."
Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:
"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni
sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa
selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua
satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen,
joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se
liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän
kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te
papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa
Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen
ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin -- mars!' Häntä
seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää
sitten oli tullut leiriin."
Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja
sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran
vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan
ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita,
d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac,
Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de
Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen
isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti
hänet ottivat vastaan.


Yhdeksästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme
Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin
Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen.
Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon
tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen
Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän
sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli
otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat
sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin
Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen
senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen
kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.
Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon
valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin
meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna
korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin
haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi
lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä;
kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain
ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi