Johanna d'Arc: Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan - 14

Total number of words is 2716
Total number of unique words is 1382
28.7 of words are in the 2000 most common words
39.3 of words are in the 5000 most common words
45.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.
Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä
alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon
vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi
siitä tietoa.
Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä
aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa
rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset
kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä
viimeisellä hetkellä.
Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla,
että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja
pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä
ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen
lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen
ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla
uskomatta, että huhuissa oli perää.
Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan
lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin
ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa
taas oli Johannaa tutkimassa.
Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen
istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten
vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset
housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.
Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka
Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan
vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa
ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia
vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti,
että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta
naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän
häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat
vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis
pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se
tuotti hänelle surman.
Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin
itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään
kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin,
kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut
nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä
niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran
Jeesuksen palveluksessa -- nimittäin jos vain englantilaiset
pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.
Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie,
jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan,
huomautti Johannan pukua ja sanoi:
"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän
puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin
pahempaakin?"
Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin
Johannalta:
"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"
Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan,
koska hän ei voinut toisissa olla.
"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."
Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten
se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan
levollisesti:
"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka
olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi
paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia
pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran
ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani -- mutta vieläkin
olen niihin kytketty niinkuin näette."
"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten
vaatteisiin."
Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä
tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:
"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos
minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut
muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun
mielelläni teidän tahtoonne."
Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa
Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua
asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet
puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.
"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet
ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en
ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." -- Sitten
Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta
ja sentähden myönnyin."
Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin
oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen
totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti
totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva
polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.
Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää
epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut
oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti
pöytäkirjansa laitaan --
"_Responsio mortifera_." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]
Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä
kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat
puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:
"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."
"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."
Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan
ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän
tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän
tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:
"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En
voi enää kestää vankeutta."
Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja
murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin
lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia
ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä.
Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:
"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat -- nyt hän on käsissämme!"


Neljästoista luku.

Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:
"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."
Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta
onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.
"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.
"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua
auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen
varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin
että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin,
että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin
tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua
vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten
lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi
hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan
luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö
kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen
ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille
kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. -- Ja sitten piti sanoa,
että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän
kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja
en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä
hän tarkotti.
Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat
ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa
ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja
tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten
huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka
muistuivat hänen mieleensä:
"Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheessakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa."
Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta
paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi
hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle
ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista
toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli
pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman
varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin
lohduttaa.
Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin
piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin
kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti
heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna
oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen
viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli
palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.
Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti
lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi
taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti
englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni
sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot
näyttivät hyvin surullisilta.
Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli
Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon
ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja
surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin
pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen
soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä
huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja
oli vaipunut ajatuksiinsa.
Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään
meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:
"Johanna."
Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:
"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"
"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"
"Voin" -- kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.
"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."
Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen
hän lausui hiljaa:
"Milloinka minun tulee kuolla?"
"Tänäpäivänä, aika on käsissä."
Jälleen väristys. -- "Niinkö pian, voi niin pian!"
Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain
keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:
"Minkälainen kuolema?"
"Polttoroviolla."
"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös,
alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen
milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä
armahdusta ja turvaa.
"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen
antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon
hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi
tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka
tietää, että minulle on vääryyttä tehty."
Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois
ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa
juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani,
kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi
turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin
kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran
elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän
Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:
"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä
tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi:
"Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen
syntiisi." -- Sitten hän läksi.
Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä
harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki
Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:
"Missä minä olen tänä yönä?"
"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"
"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."
Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran
ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli
pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään
Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan
viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä
ollutkaan.
Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä
aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa
oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun
sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki
kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni
itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului
sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun
pelastukseksi.
Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja
rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.


Viidestoista luku.

Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan
vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle
uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti
ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet
vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään,
valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli
kirjoitettu sanat: _Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan
palvelija_. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita
pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja
vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin
Ladvenu ja veli Jean Massieu.
Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon
valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni
vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien
suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä
Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit
ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet
pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me
rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"
On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:
"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta
kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä
kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa
tapahtumaa kuin tämä."
Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet
jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. -- Äkkiä kuului
kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja
lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä
ja huusi --
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"
Se oli Loyseleur!
Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän
ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet
olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin
hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän
kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.
Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin
edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali
ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko
oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.
Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas
Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna
nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä,
vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen
kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen
ja lausui:
"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen
oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."
Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan,
käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten
hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja
jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.
Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa
puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen
innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt
eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli
kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän
hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet
hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin
pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat
hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.
Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet
-- englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen
huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin
kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka
inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.
Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan
asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi
vain vartijoille:
"Ottakaa hänet", ja pyövelille:
"täyttäkää tehtävänne".
Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan,
mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat
päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna
suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la
Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin;
tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja
sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja
kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.
Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui
nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni
paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui
kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa
tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla
oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja
kunnioitettu.
Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta
sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut
toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin
kirjoittaa.
Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä
saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa.
Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit
huudahti hän:
"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä
surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä
saat kärsiä kuolemani tähden!"
Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi
valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää
vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää
tuntunut häntä ahdistavan.
Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi,
että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli
ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän
pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin
syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen
saakka saattoi sen nähdä.
Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa
olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen
keskeltä valtava ylistyshuuto:
"Minun ääneni olivat Jumalasta! -- Ne eivät pettäneet minua."
Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät
Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun
seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun
tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt
kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi
ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.
Niin poistui luotamme _Johanna d'Arc!_ Kuinka lyhyt on tuo nimi,
mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka
kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.
Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena
hänen muistonsa elää kautta aikojen.

You have read 1 text from Finnish literature.