Jenkkejä maailmalla II - 19

Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja
huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan
luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea
kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme
Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja
uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä
oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi
Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä
Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä
kilparatsastus -- jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut
ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.
Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan
itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja
ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien
keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia,
jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta
viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme!
Pistän tähän huutomerkin, sillä me _tunsimme_ huutomerkin nähdessämme
laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta
taisimmekin olla siitä hyvillämme.
(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä
ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat
käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan,
kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja
epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi
hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli
tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi
hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin
Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän
aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä
hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin.
Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut
nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on
sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään
kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista
hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.
Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä,
ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä
luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä --
ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs
kirjoittaja huomauttaa:
"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja
luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme
kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja
vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä
näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä
vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."
Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella _on_
"yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä
sitä toisin kuvata.
Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu
luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään
elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita
paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut
meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain
keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri,
ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva,
joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema.
Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu,
etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä,
mieltä masentava maa.
Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen
kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden
ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas
ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin
partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat -- mutta
silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on
ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.
Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii
kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen
toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran
katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka
katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen -- jonka
aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja
kuolleena -- jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja
hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa
virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu
tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka
poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa
nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu
Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen
Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin.
Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan
ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen
Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet
yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa
rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon
läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen
siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on
menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön
kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät
vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli,
Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu
on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain
muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean
meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan
opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan
että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata.
Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten
koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä
ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat
Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä,
jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.
Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?
Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?
Palestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on
pyhitetty runoudelle ja muistotiedolle -- se on unelmain maa.


XXVI LUKU.
Ilomme ollessamme jälleen merellä -- "Koti" huviretkilaivassa --
Puristamme laivan kättä -- Jackin puku -- Hänen isänsä jäähyväisneuvo
-- Lähestymme Egyptiä -- Maihin Aleksandriassa -- Aasian ansaittu
kiittely -- Amerikan hävinneitten heimojen hyökkäys -- Kuulun "Jaffan
siirtokunnan" loppu -- Kairo -- Shepherdin hotelli verrattuna
erääseen amerikkalaiseen hotelliin -- Lähtöhommissa pyramideille.

Maksoipa kuningaskunnan olla jälleen merellä. Tuntui huojennukselta,
kun jälleen sai heittää kaikki huolet -- kaikki kysymykset, minne
lähdettäisiin, kauanko viivyttäisiin, kannattaisiko siellä käydä,
kaikki huolet hevosten kunnosta, kaikki sen tapaiset kysymykset kuin
"pääsemmekö _koskaan_ veden luo?", "saammeko _koskaan_ aamiaista?"
"Ferguson, kuinka monta miljoonaa mailia täytyy meidän _vielä_
laahustaa tämän kärventävän auringon alla, ennenkuin teemme leirin?"
Huojentavaa oli heittää kauas kaikki nämä kiduttavat pikku huolet
-- teräsköysiä ne olivat ja jokainen kiristäen omalla erikoisella
tavallaan -- ja tuntea sitä hetkellistä tyytyväisyyttä, joka lähtee
kaiken huolen ja edesvastuuntunteen karkoittamisesta. Emme katselleet
kompassia, emme välittäneet nyt siitä, mihin laiva meni, kunhan
vain katosi maa näkyvistä niin sukkelaan kuin suinkin. Kun jälleen
lähden matkalle, valitsen huviretkilaivan. Emme millään rahalla olisi
vieraassa laivassa ja tuntemattomien kasvojen kesken voineet ostaa
sitä täydellistä tyytyväisyyttä ja _koto_-tunnetta, jonka tunsimme
jälleen astuessamme "Quaker Cityyn" -- _meidän omaan laivaamme_ --
tämän uuvuttavan pyhiinvaelluksen jälkeen. Aina olemme tunteneet
jotain erikoista siihen palatessamme, jotain, jota emme olisi
halunneet mistään hinnasta luovuttaa pois.
Riisuimme päältämme siniset villapaitamme, kannuksemme ja raskaat
saappaamme, verenhimoiset revolverimme ja kauriinnahkalla
vahvistetut ratsuhousumme, ajatimme partamme ja esiinnyimme jälleen
kristillisissä vaatteissa. Kaikki muut paitsi Jack, joka vaihtoi
kaikkia muita vaatekappaleita paitsi matkahousujaan. Ne vielä
säilyttivät ehoina laajat säämiskäiset istuinvahvistuksensa ja
yhdessä lyhyen jakun ja hänen pitkäin ohuitten sääriensä kanssa ne
suuressa määrin kohensivat hänen maalauksellisuuttaan, kun hän seisoi
korkealla keulakanssilla ja kaiteen yli katseli merta. Tämmöisinä
hetkinä muistin hänen isänsä viimeiset lähtövaroitukset. Hän oli
sanonut:
"Jussi, poikani, lähdet nyt loistavaan seuraan, herrain ja naisten
seuraan, jotka ovat hienostuneet ja valistuneet ja täydelleen
perehtyneet hyväin seurapiirien tottumuksiin ja tapoihin. Kuuntele
heidän keskusteluaan, tutki heidän tapojaan ja opi. Ole kohtelias
ja avulias kaikkia kohtaan, äläkä moiti kenenkään mielipiteitä,
puutteita tai ennakkoluuloja. Koeta saavuttaa kaikkien nuorien
matkustajatoveriesi oikeutettu arvonanto, vaikk'et saavuttaisikaan
heidän ystävällistä suosiotaan. Ja Jack -- älä eläissäsi koskaan
rohkene esiintyä julkisesti laivan kannella kauniilla säällä puvussa,
joka ei sopisi äitisi vierashuoneeseen!"
Olisipa siitä melkein maksanut vaikka mitä, jos tämän toivehikkaan
nuorukaisen isä olisi voinut joskus ilmestyä laivaan ja nähdä hänen
seisovan korkealla etukeulassa merimiesnuttuineen, tupsullisine
punaisine fessineen, säämiskäpaikkoineen ja kaikkineen --
rauhallisena katsellen merta -- mitä valikoiduimpana nähtävyytenä
vaikka kenen vierashuoneessa.
Miellyttävän matkan ja hyvän levon jälkeen lähestyimme Egyptiä
ja näimme kaikkein vienoimmasta auringonlaskusta Aleksandrian
kirkkojen ja minareettien kohoavan taivaanrannalle. Heti kun ankkuri
oli pohjassa, otimme Jack ja minä veneen ja lähdimme maalle. Oli
yö ja muut matkustajat mieluummin jäivät laivaan, lähteäkseen
vasta aamiaisen jälkeen vanhaan Egyptiin. Juuri niin he tekivät
Konstantinopolissakin. Uudet maat herättivät heissä mitä vilkkainta
mielenkiintoa, mutta heidän koulupoika-malttamattomuutensa oli
kulunut pois ja he olivat oppineet, että oli viisainta ottaa asiat
rauhalliselta kannalta ja matkustaa mukavasti -- eivät nuo vanhat
maat yöllä minnekään mene, ovat ne paikallaan vielä aamiaisenkin
jälkeen.
Satamalaiturille päästyämme oli siellä kokonainen sotajoukko
egyptiläisiä poikia aaseineen, jotka eivät olleet heitä suuremmat,
matkustajia odottamassa -- aasit kun toimittavat Egyptissä omnibusin
virkaa. Olisimme mieluummin kävelleet, mutta emme saaneetkaan olla
juuri niinkuin itse tahdoimme. Poikia tunkeili ympärillämme huutaen
ja kiskoen aasejaan tiellemme poikkipuolin, minne vain käännyimme. He
olivat hyväluontoisia veitikoita ja niin olivat aasitkin. Nousimme
selkään ja pojat juoksivat perässä ja pakottivat aasit hurjaan
laukkaan, juuri samoin kuin Damaskossakin. Luullakseni ratsastan
mieluummin aasilla kuin millään muulla eläimellä, mitä on koko
maailmassa. Se kävelee reippaasti, ei ole ylpeä, on hyväoppinen,
vaikka itsepäinen. Ei piru itsekään voisi sitä säikäyttää, ja se on
käytännöllinen -- kovin käytännöllinen. Kun ratsastaminen väsyttää,
niin voitte laskea jalkanne maahan ja antaa sen juosta pois altanne.
Löysimme hotellin ja tilasimme huoneet ja suureksi mielihyväksemme
kuulimme, että Walesin prinssi oli joskus asunut siinä. Se oli
kaikkialle kirjoitettu. Sen jälkeen ei siinä ole muita prinssejä
asunut, kunnes Jack ja minä tulimme. Kävimme sitten kaupungilla
ja näimme valtavia liiketaloja ja leveitä kauniita katuja, kaikki
kaasuliekeillä kirkkaasti valaistuina. Yöllä se oli jonkinlainen
Pariisin muisto.
Aamulla tulivat Amerikan kadotetut heimot maalle ja täyttivät
hotellit ja anastivat kaikki aasit ja vaunut, mitä oli tarjolla.
He ajoivat maalauksellisena saattona Amerikan konsulin luo,
kävivät suurissa puistoissa, Kleopatran neulalla, Pompeijuksen
patsaalla, Egyptin varakuninkaan palatsilla, Niilillä, uhkeissa
taatelipalmulehdoissa. Eräällä piintyneimmällä muistoesineiden
kokoojalla oli kerallaan vasaransa ja hän koetti murtaa palan
pystyssä seisovasta neulasta, mutta ei voinut; sitten hän koetti
murtaa kaatuneesta, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sitten hän
eräältä muurarilta lainasi suuren moukarin, mutta ei sittenkään
saanut mitään irti lähtemään. Hän kävi nyt Pompeijuksen patsaan
kimppuun, mutta sekin uhmasi hänen yrityksensä. Suuren monoliitin
ympärillä oli joka puolella hajallaan jalokasvoisia sfinksejä,
jotka oli kaikki veistetty Egyptin graniitista, sinisen teräksen
kovuisesta, ja joiden sulaviin muotoihin ei viiden vuosituhannen
riuduttava voima ollut jälkeä jättänyt. Muistoesineiden kokooja
takoi näitä kaikkia itsepintaisesti ja vuodatti työssään runsaat
hikikarpalot. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta kuuta pirstomaan. Ne
katselivat häntä rauhallisesti ja hymyilivät sitä ylevää hymyä, jota
olivat niin kauan hymyilleet ja joka näytti sanovan: "Nakuta, nakuta,
hyönteisraukka, ei meitä ole luotu pelkäämään sinun kaltaistasi.
Kahdenkymmenen hitaasti laahustavan vuosisadan kuluessa me olemme
nähneet enemmän sinun kaltaisiasi kuin on hiekkajyväsiä jalkaisi
alla. Ovatko ne jättäneet meihin tahraa?"
Mutta minä unohdan Jaffan siirtolaiset. Jaffassa olimme ottaneet
laivaan nelisenkymmentä sangen kuulun yhteiskunnan jäsentä. Niitä
oli mies- ja naispuolisia, sylilapsia, nuoria poikia ja tyttöjä,
nuoria aviopuolisoita ja joitakuita, jotka olivat jo elämän kukkeuden
tuolla puolella. Tarkoitan "Adamsin Jaffan siirtokuntaa". Toisia oli
lähtenyt jo ennen. Jätimme Jaffaan herra Adamsin ja hänen vaimonsa
ja viisitoista onnetonta, joilla ei ollut rahoja ja jotka eivät
edes tienne, kunne kääntyä, minne mennä. Niin meille vakuutettiin.
Meidän neljäkymmentä oli kylläkin kurjassa kunnossa ja koko matkan
he makasivat laivan kansilla merikipeinä, ja matka näyttikin
lisäävän sen, mitä heidän kurjuudestaan vielä puuttui. Yksi tai
kaksi nuorta miestä pysyi kuitenkin pystyssä ja heitä hellittämättä
ahdistelemalla saimme heistä tiirikoitua hieman tietoja. He kertoivat
ne vastahakoisesti ja kovin katkonaisina paloina, sillä jouduttuaan
profeettansa häpeällisen humpuukin uhreiksi he tunsivat itsensä kovin
nöyryytetyiksi ja onnettomiksi. Ihmiset eivät semmoisessa tilassa ole
taipuvaisia puheliaisuuteen.
Siirtokunta oli täydellinen "fiasko". Olen jo sanonut, että
semmoiset, jotka saattoivat päästä pois, myös lähtivät. Niitä lähti
tuon tuostakin. Profeetta Adams -- hän oli alkuaan ollut näyttelijä,
sitten paljon muuta, ja lopulta mormoni ja lähetyssaarnaaja ja aina
seikkailija -- jää Jaffaan sen kourallisen keralla, mitä hänellä
vielä on surullisia alamaisia. Ne neljäkymmentä, jotka olimme
mukaamme ottaneet, olivat enimmäkseen aivan varattomia, vaikk'eivät
kuitenkaan kaikki. He halusivat päästä Egyptiin. Miten heidän sitten
kävisi, sitä he eivät tienneet eivätkä luultavasti välittäneetkään
siitä -- kunhan vain pääsivät pois vihatusta Jaffasta. Suurta
toivomisen varaa heillä ei enää ollut. Bostonista peräisin olleet
tuntemattomat henkilöt olivat sanomalehtien välityksellä pyytäneet
Jaffan siirtolaisille yleisön apua ja mainitussa kaupungissa oli
avattu toimisto rahoja vastaanottamaan, mutta kaikkiaan niitä oli
kertynyt vain yksi dollari. Egyptissä oleva pääkonsulimme näytti
minulle sanomalehtiuutisen, jossa tämä kerrottiin, samoin kuin sekin,
että keräys oli keskeytetty ja toimisto suljettu. Ilmeisestikään ei
käytännöllinen Uusi Englanti ollut ensinkään pahoillaan, kun pääsi
erilleen tämmöisistä haaveilijoista, eikä sillä ollut vähääkään halua
hellittää kukkaronsa nauhoja auttaakseen heitä palaamaan. Onnettomain
siirtolaisten mielestä oli kuitenkin parempi päästä edes Egyptiin,
vaikk'ei näyttänytkään olevan toiveita päästä sieltä matkaa jatkamaan.
Näissä oloissa he siis Aleksandriassa lähtivät maihin laivastamme.
Eräs matkustajistamme kysyi pääkonsulilta, paljonko maksaisi lähettää
nämä ihmiset Liverpoolin kautta kotiaan Maineen, ja hän sanoi, että
tuhat viisisataa dollaria riittäisi. Mr B. antoi hänelle shekin tälle
summalle ja Jaffan siirtolaisten huolet siihen päättyivät.
Aleksandria oli liiaksi eurooppalaisen kaupungin kaltainen
tarjotakseen uutuuden viehätystä, jonka vuoksi pian väsyimme
siihen. Nousimme junaan ja saavuimme tänne vanhaan Kairoon, joka
_on_ itämaalainen kaupunki, vieläpä täydellisintä mallia. Vähänpä
siellä olisi, joka ilkkuisi matkailijan erehdystä, vaikkapa hän
alkaisi kuvitella olevansa sydän-Arabiassa. Juhlallisia kameeleja
ja dromedaareja, tummia egyptiläisiä ja samoin turkkilaisia ja
mustia etiooppialaisia turbaaneineen, kirjovöineen ja muotorehevine
itämaalaisine pukuineen, joista kaikki mahdolliset kirkkaat värit
ja vivahdukset loistavat, näitä -- näkee joka puolella tunkeilevan
kapeilla kaduilla ja basaarin kennokopeissa. Asumme Shepherdin
hotellissa, joka on kehnoin, mitä on maan päällä, lukuun ottamatta
erästä, jossa kerran majailin amerikkalaisessa pikkukaupungissa.
Hauska on nyt lukea muistikirjastani tuo kynäpiirros ja tietää, että
vielä suoriutuisin Shepherdin hotellistakin, koska olin majaillut
aivan samanlaisessa Amerikassakin ja säilynyt:
Asuin Bentonin hotellissa. Sen tapoja oli olla hyvä hotelli,
mutta sehän ei todista mitään -- olihan minunkin tapojani olla
hyvä poika. Molemmat olemme viime vuosina luisuneet alaspäin.
Benton ei ole hyvä hotelli. Bentonilta puuttuu sangen paljon
ollakseen hyvä hotelli.
Oli jo sangen myöhä, yösydän, kun tulimme sinne, ja sanoin
konttoristille tarvitsevani hyvän valaistuksen, koska aioin
vielä lukea tunnin tai pari. Kun tulin N:o 15:een vahtimestarin
keralla (kuljimme hämärän hallin kautta, jonka vanhat matot
olivat aivan haalistuneet ja monesta kohden puhki kuluneet ja
paikatut vanhoilla öljykankaan kappaleilla -- hallin, joka notkui
jalkain alla ja kaameasti rääkäisi joka askelella) sytytti
hän kynttilän -- kahden tuuman mittaisen likaisen, surkean,
kalvetustautisen talikynttilän, joka paloi sinisellä liekillä ja
pihahteli ja lannistui kokonaan ja sammui. Vahtimestari sytytti
sen uudelleen ja minä kysyin, siinäkö kaikki valaistus, mitä
konttoristi lähetti. Hän vastasi: "Eihän toki, tässä minulla on
toinen", ja hän otti esiin toiset kaksi tuumaa talikynttilää.
Minä sanoin: "Sytyttäkää molemmat -- toisenkin pitää palaa, että
näkee toisen". Hän teki niin, mutta tulos oli vielä pimeyttäkin
kolkompi. Hän oli rattoisa, käsityskykyinen veitikka. Hän sanoi
lähtevänsä "jonnekin" varastamaan lampun. Minä kaikin tavoin
vahvistin häntä tässä rikollisessa aikomuksessa. Kuulin hotellin
isännän kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäävän hänen perässään
halliin.
"Minne viette tuota lamppua?"
"Viisitoista on pyytänyt sitä, hyvä herra."
"Viisitoista! onhan hän saanut kahdenkertaiset kynttilät --
aikooko hän panna toimeen ilotulituksen? -- puuhaako hän
soihtukulkua? -- mitä _ihmettä_ hän tuumaa?"
"Hän ei tykkää kynttilöistä -- tahtoo lampun."
"Mitä riivattua hän -- onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä
kehnoa hän tekee sillä lampulla?"
"Well, tahtoo vain lukea -- niin hän sanoo."
"Tahtoo lukea, vai tahtoo? -- eikö hänelle riitä tuhannen
kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! -- tekisi mieleni
tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä
yksi kynttilä, ja ellei hän sitten -- --"
"Mutta hän tahtoo lampun -- sanoo, että hän polttaa tämän kirotun
vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!" (huomautus, jota en koskaan
lausunut).
"Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se -- mutta minä
vannon, että nyt minun malttini loppuu -- ja koeta saada
selville, mihin herran nimessä hän _tarvitsee_ tuota lamppua."
Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli
N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se
paljasti muutamia ikäviä asioita -- vuoteen, joka oli jossain
huone-erämaan esikaupungissa -- vuoteen, jossa oli mäkiä ja
laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen,
jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä
saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä;
alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä
nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta
nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta
katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta
hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka
puolella.
Minä huokasin ja sanoin: "Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö
luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?"
Vahtimestari sanoi: "Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja."
Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista
kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen
kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän
mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko
hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?"
"Viisitoista tarvitsee, herra."
"Viisitoista, vai viisitoista? Pian kai hänellä pitää olla
lämmityspannu -- ja sitten sairaanhoitaja! Vie hänelle kaikki,
mitä tässä talossa on -- vie ylivahtimestari -- vie pakaasivaunu
-- vie kamaripiika! Onko herran nimessä mokomaa nähty? Mihin hän
sanoi tarvitsevansa noita kirjoja?"
"Tahtoo niitä lukeakseen, arvatenkin; ei hän luultavasti niitä
syödäkseenkään tarvitse, minun luullakseni."
"Tahtoo niitä lukeakseen -- tahtoo lukeakseen tähän aikaan yöstä,
hulluko hän on! Niin, mutta hän ei voi saada niitä."
"Mutta hän sanoo, että hänen täytyy saada ne. Hän sanoo, että
hän lähtee ja penkoo ja kääntää talon mullin mallin -- niin,
ei ole takeita mitä hän tekee, ellei hän saa niitä, sillä hän
on humalassa ja hurjistelee, raivoo, eikä mikään muu saa häntä
rauhoittumaan kuin nuo kirotut kirjat." (Minä en suinkaan ollut
uhkaillut enkä ollut siinä tilassa kuin vahtimestari kertoi.)
"Vai niin vai. Mutta minä aionkin olla paikalla, kun hän rupeaa
penkomaan ja kääntämään mullin mallin, ja heti kun hän rupeaa
penkomaan, niin minä mullistan hänet akkunasta ulos mäelle." Ja
vanha herra meni matkoihinsa toruen itsekseen kuten ennenkin.
Vahtimestarin neroa täytyi kerrassaan ihmetellä. Hän laski
sylillisen kirjoja vuoteelle ja sanoi "hyvää yötä" niin
tyytyväisenä, ikäänkuin hän olisi tarkalleen tiennyt, että nämä
kirjat juuri olivat niitä, joita halusin lukeakseni. Eikä syyttä.
Hänen valikoimansa käsitti luvallisen kirjallisuuden kaikki
alat. Siinä, oli pastori t:ri Cummingsin "Viimeinen tuomio"
-- teologiaa, "Missourin valtion korjattu perustuslaki" --
lakitiedettä, "Täydellinen hevoslääkäri", lääketiedettä, Victor
Hugon "Meren ahertajat", proosakaunokirjallisuutta, "William
Shakespearen teokset", runoutta. En koskaan lakkaa ihailemasta
tuon lahjakkaan edeskäyvän älyä ja tahdikkuutta.
Mutta kaikki kristikunnan aasit ja suurin osa Egyptin pojista
taitavat olla ulko-ovella ja siellä melutaan, lievää sanaa
käyttääkseni. -- Olemme lähdössä Egyptin kuuluille pyramideille ja
matkalle otettavat aasit ovat tarkastettavina. Menen ja valitsen
yhden, ennenkuin muut saavat parhaat.


XXVII LUKU.
Hurja ratsastus -- Egyptiläistä kainoutta -- Mooses kaislikossa
-- Paikka, missä pyhä perhe oleskeli -- Pyramiidit etäältä nähden
-- Ja lähempää -- Pyramideille nousu -- Kaunis näköala huipusta
-- "Bakshiish! Bakshiish!" -- Arabialaisen ketteryys -- Pyramidin
sisuksissa -- Sotajuoni -- Poikamainen yritys -- Muistoja "Lupapäivän
mäeltä" -- Majesteettinen sfinksi -- Asioita, joita tekijä ei kerro
-- Mainio vanha Egypti.

Aasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja
hyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne
olivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa
hiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva
keritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty
tupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu
puutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella
puolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt
sänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat
erinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla
siniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat
kirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan
ja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä
palauttivat italialaisia muistoja "vanhoista mestareista". Satulat
olivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä,
joihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat
vilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä
ja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti
vaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan
ohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien,
effendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka
aasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun
käännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos
Vanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat
komeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä
viileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui
hurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin
kauan, että saisin vielä kerran kokea saman.
Jossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen
yksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli
vastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva
ennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista
vuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista
vuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita.
Toisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa,
eivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän
lystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä
se sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin
uutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin
kyllästyneihin vaeltajiin.
Saavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit
ja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli
kolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin
matkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla
lyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja
ali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä
tai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää
ruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme
heidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään
muuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja
liikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.
Oikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan
nilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen,
ja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen
nälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee