Jenkkejä maailmalla II - 15

ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän
on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä
ennustus oli jo toteutunut -- koirat olivat syöneet hänet, "eikä
hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."
Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja
Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki
perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi
töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän
kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat.
He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät.
Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän
oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat,
jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja
toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa
eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten
Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.
Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä
tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa
jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan
alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä.
Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat
"midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin
paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat
lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla."
Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä
ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.
Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja
seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes
satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.
Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen
liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan
ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon
veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen
vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja
joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme
monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti
mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat
kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille
mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta
Samariaan.
Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta
ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut
vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen.
Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin
ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja
kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä
paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun
rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä
ei olisi pidetty kauniina.
Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari
takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota,
jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan
näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää -- Kaukaisessa
Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä
olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa
territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen
tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin
hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan.
Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.
Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain
vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja
katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa
holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset.
Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.
Samarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys
Syyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin
suunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä
hopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.
Tuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa
sangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella
silloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli
varustuksilla, "huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi
kuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi:
'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään,
ja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme
hänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että
nyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'."
Profeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa
elintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin
kävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai
toisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn
lannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.
Olimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä
vanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan
pysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme.
Se on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä,
joilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta
luettiin alla olevalle juutalaisväelle.


XXI LUKU.
Omituinen entisyyden jäännös -- Maailman vanhin "ensimmäinen perhe"
-- Vanhin käsikirjoitus -- Joosefin oikea hauta -- Jaakobin kaivo --
Shiloh -- Leiriytyneinä arabialaisten keralla -- Jaakobin tikapuut --
Lisää autioita maita -- Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde
-- Kärsimättömyyttä -- Lähestyessämme Jerusalemia -- Pyhä kaupunki
näkyvissä -- Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja --
Majautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.

Se kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty,
ja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti
ja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin
vastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville
karuille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten
vuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat
ennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen
ihmeen -- että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen
ja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet
huomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.
Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin
asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat
israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet
yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia
on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen
kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä
mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei
heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan
henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja
noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista
suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita
voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee
näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman
ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia --
suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset,
jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan
hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää!
Tässä teille on ikäarvoisuutta -- tässä "sukua" -- tässä jaloa rotua,
josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta
yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään.
He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät
samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin
he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat
maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella
tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä
vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta
tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein
samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia,
joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen
salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.
Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään
huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista
ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä.
Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta
vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on
näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa
kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä
sen alkuperäisyydestä.
Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä
ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen.
Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä
etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä
vartioivan.
Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella
pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu
muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten
tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole
paremmin todettu.
Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä
lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän
kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään
ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä
vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.
"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he
hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan
Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."
Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa
tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät
yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja
kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on
kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava,
anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija.
Egypti koki hänen vaikutuksensa -- maailma hänen historiansa."
Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta
sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan
kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa
syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti
saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja
talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin
Parthenon, vanhempi pyramidejakin.
Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen,
vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan
kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä
vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset
yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä
seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin
samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä
anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa
keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen
kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät
halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että
he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.
Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat
kaikki Sikemin asukkaat.
Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan
illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa
yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet.
Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä
arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet
suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä
asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei
missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe
ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia
haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä
kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka
puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä
meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme
uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton
saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen
aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme
uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden
ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.
Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli
kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja
"katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen
hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta
ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon
ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei
ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan
ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme
oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja
meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.
Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota
vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin
unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin
ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta
heidän siunatut asuntonsa.
Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt,
kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.
Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä
kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi
maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä
ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla
olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin
missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo
arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet
tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi
kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun
maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä
paartavalla maalla.
Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla
vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei
vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen
viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin
janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan
kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa --
me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja
tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin
olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys -- takana
yhä toisia tuhmia mäkiä -- yhä lisää, aaltoilevaa maata -- eikä vain
Pyhää kaupunkia.
Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja
muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria -- ponnistelimme vielä yhden
mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti
hattunsa korkealle! Jerusalem!
Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena,
kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten
harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti
auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi
amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista
Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta.
Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.
Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta
puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja
panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat
kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan.
Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin,
Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan
-- ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen
toisen paikan, joita emme voineet nähdä.
Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan
tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule
joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi
kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan
ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut
heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".
Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois
paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään
runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille
ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias
ilmaisu.
Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja
väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt
olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen
siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa
Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä
ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.


XXII LUKU.
"Koko maailman ilo" -- Kuvaus Jerusalemista -- Pyhän haudan kirkko
-- Voitelemisen kivi -- Jeesuksen hauta -- Nikodemuksen ja Arimatian
Joosefin haudat -- Ilmestyksen paikat -- Ne kolme ristiä löydetään --
Legenda -- Munkkien pieniä petoksia -- Ruoskimisen pylväs -- Erään
pyhänjäännöksen paikka -- Gottfriedin miekka -- "Kristuksen siteet"
-- "Maailman keskusta" -- Tomu, josta Aatami luotiin -- Aatamin hauta
-- Sotamies-marttyyri -- Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty --
Hyvä Pyhä Helena -- Paikka, jossa vaatteet jaettiin -- Pyhä Dimas,
katuva varas -- Keisari Maksimilian vainajan lahja -- Luola, josta
ristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu -- Pilkkaamisen
kappeli -- Melkisedekin hauta -- Kahden kuuluisan ristiretkeläisen
haudat -- Ristiinnaulitsemisen paikka.

Ripeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja
tunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin
tehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on
omituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen
kuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä
puoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä
kupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja
kun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä
talonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja
huomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta),
näkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän
kaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka
katettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta
keskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari
muuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.
Talot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut,
päältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on
puinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää
siten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen
kiinnittäisi kumotun kanahäkin.
Kadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat
kohtuullisen mutkikkaat -- siihen määrään, että joka katu näyttää
kaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan
edessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin
talon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto,
jonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt
toisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta
toiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin
matkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan
antaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa
voi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on
tuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian
kapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.
Jerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista,
kreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista,
kopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja
kourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä
viimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon
syntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun,
niin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan.
Minusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet
varmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen
hengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta,
köyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat
puolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan.
Spitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka
puolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan
yhdestä kielestä -- tuon iankaikkisen "bakshiishin". Kun näkee
näiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat
tunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi
mieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä
jälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on
surullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.
Luonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle.
Se on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja
ristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka
läheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi
koottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla -- Pyhän
haudan kirkon katolla.
Astuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme
vasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita -- sillä eri
uskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin
keskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme
on marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle
Vapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli
pakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä.
Pyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja,
viedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide
sen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis
"öljyttiin".
Suureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan
-- Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren
kuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä
tehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä
temppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois
haudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne "varhain
aamun koittaessa". Matalaan kumartaen astuimme holviin -- itse
hautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode,
jolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja
täyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota
pyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on
nykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä
kulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on
täynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.
Kaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia
lukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja
jokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde
toisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi
rauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan
haudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten
on vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren
kallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on
hakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin
Nikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.
Kulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten
keskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä
italialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain
latinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon
upotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut
Vapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä
oli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena
itse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin
paikalla. He pitävät menoja kaikkialla -- kautta tämän valtavan
rakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee
alati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon
vielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.
Meille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen
ylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla,
mistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit
kolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan
tämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei
kestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: "Mikä oli se, jossa
Vapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?" Surkeata ja onnetonta
oli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta -- epätietoiseksi
siitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta
mikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin
yksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon,
joka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa
pahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä
oli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun
hänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka
kuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen
Öljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen
pyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat
toisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että
kuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää.
Heitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä,
että ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei
oikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti
kuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että
kolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää
hänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen
ponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin
puolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta
kuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri
se osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä.
Niin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.
Papit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen
oikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna,
kun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon
takana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja
saattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin
täytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole
mitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän
tuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.
Jotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää
pyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin