Jenkkejä maailmalla II - 11

ilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos
hän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän
tuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut
asianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka
paistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme:
"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?"
"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi
sen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin."
Me kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme
vielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan
tahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui
miettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:
"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta
päivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä _minä_ en kerro mitään,
joka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään
pitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme
pyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin
olisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja
ja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta
tuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta
minä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli,
ja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi
myös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa
tuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta
en kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni
kahmalollisen hikeä -- minä _tiedän_, että hikosin -- se kun juoksi
silmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että
minun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen -- pariisilaista
hullutusta -- ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä
läpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä
-- se oli kamalaa -- mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan.
Lopulta minä sanoin: Tämä on -- tämä on petosta -- niin juuri,
petosta se on -- ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin
olisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin,
etten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin
hänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa.
Kymmenen minuuttia -- ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas
koko komento. Mutta tiedättekös, se _ei_ alkanut. Olin odottanut
siinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa
kohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen
minuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä
tässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet
ja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä
alas oksalle ja nukkui sikeään uneen".
"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut."
"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa,
niin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte
jättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan
luunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna.
Mutta nyt se ei merkitse mitään -- olkoon mitä on. Niskastani on
kaikki nahka lähtenyt."
Kymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on
keskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa
on suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja
tähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin.
Luotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä,
sijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän
matka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun
luulevat, että se on se oikea.
Vaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä
on, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä.
Mutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan
kohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo
vanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä,
sattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan
kadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse
sanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen
kirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia
lauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme
salatut.
Jos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen
muinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin
pojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä
alkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti
suosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa.
Tämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta
seitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon
pitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on
koko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli
hänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen
veljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten,
että hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle,
se oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison
viatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut
veljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet
keskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi
tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat
he hänet ja iloitsivat. He sanoivat: "Kas tässä tulee se unennäkijä
-- tappakaamme hänet." Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään
otettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni,
kiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon.
_He_ aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi
salaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla
veljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille,
jotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru.
Ja se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne
se jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä
"Quaker Cityn" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään
epäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei
mitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä
kohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.
Joosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies -- piplian mukaan
"koko Egyptin maan herra". Joosef oli valtakunnan todellinen
kuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi
vanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta
lukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää
sanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta
häntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki
kiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan
säästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti
kiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä
vääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää
riistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon,
joka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä
heidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan,
vaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob
kohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja
surkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän
oli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas
raakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob,
joka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta -- vielä epäili,
vielä pelkäsi ja tahtoi "löytää armon herransa luona" tarjoamalla
hänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?
"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!"
Esau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana,
ja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja
kameeleineen -- mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä,
joksi tämä veli oli hänet tehnyt.
Kolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut,
tulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä
tehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan
"vähän ruokaa", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä
rikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he
olivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä -- hän
mahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka
jättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla?
Kenelle annamme ensi sijan -- hylätylle Esaulleko, joka antoi
anteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan
valtaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden
onnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?
Juuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle
ja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai
pensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat
uskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen
omaisuudestaan -- Galilean pyhä meri!
Emme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme
hevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan
vanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi,
mutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine
pyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä
eikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän
suolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa,
jonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet
nähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen
riepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se
ulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen.
Ja lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka
Vapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.
Puolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä -- se oli autuaallinen
nautinto tässä polttavassa ilmastossa -- ja sitten söimme
lunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota
sanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta
Kapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa
tihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti "lähteeksi"
ja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin,
joutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa
kuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin
kirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän
seudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä
arvokkain nide.
Lunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän
oli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat
pyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat
syödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia
sillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut.
Heidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä,
kunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä
mielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki
järjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia,
millä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi
tunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin
ajatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat
käydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta
sitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet
unohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi
kerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani
oikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle
niin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu
kunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla
heidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu
väikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän
unissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan -- nähdä se kuten he
nyt sen näkivät -- purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella
sitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita
he olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine
vuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän
kasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa
ja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja
rakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja
harmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily
kalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä
täydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin -- kuka
puhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?
Tässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin
pyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja
paisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he
luikkasivat rannasta lähteneen "haaksen" jälkeen. Menestys oli
täydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat
aluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.
"Kuinka paljon? -- kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon!
-- Kuinka paljon meistä kaikista -- kahdeksasta ja teistä --
Bethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan,
kussa siat juoksivat mereen -- sukkelaan! -- ja me tahdomme kulkea
rantoja pitkin kaikkialle! -- kaikkialle! -- Koko päivän! -- _minä_
voisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! -- ja kertokaa
hänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa!
-- kysykää kuinka paljon? -- vaikka mitä -- kuinka paljon tahansa!
-- kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!" (Minä
sanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)
Ferguson -- (kääntäen) -- "hän sanoo kaksi napoleonia -- kahdeksan
dollaria."
Yksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.
"Liian paljon! -- annamme yhden!"
En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui -- minua vielä
pöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis -- mutta
minusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen
askeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus!
Kahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä!
tämä -- tämä -- kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah,
mikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun
jälkeen! Se muistutti liian paljon tuota "annas kun saan hänet
käsiini!" ja sitä seuraavaa varovaista "kaksi teistä pitelemään häntä
-- yksi pidelköön minua."
Leirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne
kaksi napoleonia -- enemmänkin jos tarpeellista -- ja pyhiinvaeltajat
ja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia
haaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan
eivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko
elämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä
vedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka
olivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja -- sitten
päättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset
arabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista
kunnon miehistä!
Niin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta
purjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina
maapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja
täällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä -- mutta
nyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista
vuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä
sotalaivasto -- satakolmekymmentä uljasta venettä -- mutta nekin
ovat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä
ei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu
vain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin
käyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet,
toinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me
siis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen
Magdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja,
millä päästä sen yli.
Kuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja
jokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet
sanaakaan -- lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla
vaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on
esitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet
luennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja
vakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin
ahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään
kiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi,
tämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi
pyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja
iloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia -- sillä se ei
juolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen
kumminkin -- ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla
pyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen
tyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska
se osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja
niinkuin mekin.
Me siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn
vuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät
Galilean pyhää rauhaa.
Jottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani
näin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei
asian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita,
joista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi
väittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän
opetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena,
taikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He
ovat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he
ovat minun hyviä ystäviänikin -- ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi
silloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi
lähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun
anteliaisuuteni -- että minä mielelläni suon sekä annettavan että
otettavan -- kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs
heistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani,
ei hän todella aikonut tehdä niin -- minä tiedän hänen kiihkeän
luontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö
kuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän
välittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, _hän_ jäisi minun
luokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut
arkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko
minä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? -- ja onko
luultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain
vähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.
Olimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana
rauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut
mitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan
kaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se
kuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka
leveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun
paholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja
alkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen
jälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän
alkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle,
että sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin,
monen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi
sadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja
sokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti
kuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen,
ja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti
hän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki
toiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti
kaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan
hän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita
ja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa.
Sitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi
Tyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja
lähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja
Betsaidassa ja Korasinissa -- nämä kylät olivat parin kolmen mailin
päässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan
saadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa
paikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla
ruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin
samoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria
voimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt
kaikki raunioina -- joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren
tyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten
ikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että
Kristus tarkoitti _kansaa_, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi,
että heidän kävisi huonosti "tuomiopäivänä" -- mutta mitä yhteyttä on
kurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi --
se ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan --
vaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä
vain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä
Kapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa
kodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja
Jaakobin ja Simonin -- nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan
puhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka
on milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä
saarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat,
makasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen
kanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä
esineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee,
mitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana
ja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen
varmat, ja sitten sanoessaan: "Tämä _on_ Jeesus?" Ken arvailee, mitä
heidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille
oli _vain_ veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras
ja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista
kasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen
nähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä
kotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa
surivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos
jälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan
muistaa Jeesuksen sisaria? -- kuitenkin hänellä oli sisaria.
Ja varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin
kohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut
"kuhun päänsä kallistaisi", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin,
ja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.
Kristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen
ajan. Kansa sanoi: "_Tämäkö_ Jumalan poika! Hänen isänsähän on
vain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö
hänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja
eikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on
mahdotonta." Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut
jaloistaan ja lähti pois.
Kapernaum on tämän pienen meren reunassa kiinni pienellä, ehkä viiden
mailin pituisella ja mailin tai parin levyisellä lakeudella. Tällä
lakeudella on kohtuullinen oleanderikoristelu ja nämä oleanderit
näyttävät sitä paremmilta, kun niiden vastakohtana ympärillä on
paljaita kukkuloita ja ulvovia erämaita, mutta eivät ne ole niin
hurmaavan kauniita kuin miksi kirjat niitä maalailevat. Joka pysyy
rauhallisena ja päättäväisenä, voi katsella niiden somuutta ja
säilyttää järkensä.
Kaikkein hämmästyttävimpiä asioita, mitä vielä olemme tulleet
huomanneeksi, on sen maanpaikan tavaton pienuus, josta kristinuskon
nykyään niin rehoittava kasvi on versonut. Pisin matka, mitä
Vapahtajamme koskaan kulki, oli täältä Jerusalemiin -- noin satakunta
tai satakaksikymmentä mailia. Sen jälkeen pisin oli täältä Sidoniin
-- noin kuusi- tai seitsemänkymmentä mailia. Amerikkalaisten
etäisyyskäsitteiden mukaan luulisi niiden paikkain, jotka Kristuksen
läsnäolon vuoksi ovat tulleet erikoisen kuuluiksi, olevan verraten
kaukana toisistaan, mutta sen sijaan ne ovatkin täällä melkein
näkyvissä kaikki, tykin kantomatkan päässä Kapernaumista. Jos jätämme
luvusta pois kaksi tai kolme lyhyttä matkaa, vietti Vapahtaja
elämänsä, saarnasi evankeliuminsa ja teki ihmeensä alueella,
joka ei ollut tavallista amerikkalaista kauntia laajempi. Töin
tuskin kykenen käsittämään tätä ällistyttävää tosiasiaa. Kuinka se
matkamiestä rasittaa, kun hänen jokaista paria kolmea mailia kohti
täytyy lukea sata sivua historiaa -- sillä totisesti ovat Palestiinan
kuuluisat paikat näin lähekkäin! Kuinka väsyttävästi, kuinka päätä
pyöryttävästi niitä vilisee tiellämme!
Aikanaan saavuimme sitten Magdalan vanhaan kylään.


XVII LUKU.
Omituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä -- Pyhiinvaeltajain
julkinen vastaanotto -- Maria Magdaleenan talo -- Tiberias ja sen
omituiset asukkaat -- Galilean pyhä meri -- Galilea yöllä.

Magdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen,
mikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen,
epämukava ja törkyinen -- juuri samanlainen kaupunki kuin tämän
maan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat
ovat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin.
Magdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla
ja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään
jalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman
mukaan -- ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty
sileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä
ylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu
kuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin
se olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin
sotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on
koristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin
kuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä,
kun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi
asti minkäänlaista puutavaraa -- ei vähääkään poltettavaksi, eikä
siellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole
akkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut
sairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta,
että hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni
kolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen
kaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he
olisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja
nakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään
paljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista
tapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden
paljoakaan muuttunut.
Ei ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan
ratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät
asukkaat ja kaikki työntäysivät ulos -- ukot ja akat, pojat ja
tytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä,