Jenkkejä maailmalla II - 05

tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,
kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,
ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli
meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen
suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin
kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän
mieluummin hoiti asian itse.
Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan
univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat
ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,
jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja
vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.
Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet
näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin
palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,
mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia
viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin
vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain
sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen
kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher
sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä
hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka
olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän
tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä
hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.
Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän
mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.
Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään
lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen
epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä
ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti
aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.
Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta
paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta
keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin
kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa
ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.
Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,
joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.
Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee
huononee, jos se kuljetetaan meritse.
Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme
jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman
osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä
rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.
Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin
helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,
että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä
kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat
täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina
istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla
sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria
mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,
että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan
ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan
ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä
paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan
aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin
kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan
sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko
teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina
tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen
käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:
"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_
olen tottunut."
Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut
päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,
joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman
laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat
näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu
henkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni
ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,
joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään
ainoatakaan sotamiestä.
Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin
käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut
asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista
vastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen
hallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa
mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.
Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,
että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat
Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka
kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä
syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se
oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata
kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä
itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet
ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme
edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun
vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.
Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä
kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän
keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja
hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen
huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui
äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.
Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin
kaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei
julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin
tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,
kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän
piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri
helpotus. -- -- --
Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä
huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt
tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme
häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.
Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti
levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen
nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut
virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen
ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella
niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat
kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen
oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin
kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.
Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari
suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.
Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani
keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi
ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi
pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,
että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,
mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen
kanssa seurustelee.
Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää
Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka
vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.
Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen
voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä
pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja
sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa
arvossa.
Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli
muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa
edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --
jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,
että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut
laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen
erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti
työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään
käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi
vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten
tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä
kahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja
törkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.
Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen
kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja
meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja
herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman
ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,
mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta
kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta
vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,
kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.


VII LUKU.
Jälleen Konstantinopolissa -- Lähdemme Aasiaan -- Merimiesten
ilvehtelyä -- Vanha Smyrna -- "Itämainen loisto" petosta -- Piplian
"elämän kruunu" -- Pyhiinvaeltajain ennustusviisautta -- Smyrnan
armeenialaiset -- Suloinen muisto -- "Kameelit tulossa, hö-hö!"

Palasimme Konstantinopoliin ja vietettyämme päivän tai pari
uuvuttavassa retkeilyssä pitkin kaupunkia ja kajikilla soutelussa
Kultaisella sarvella lähdimme taas matkaa jatkamaan. Laskimme
Marmarameren halki Dardanelleihin ja ohjasimme sitten uuteen maahan
-- ainakin meille uuteen -- Aasiaan. Tähän saakka olimme siihen
tutustuneet vain hyvän-päivän verran tehdessämme huviretkiä Skutariin
ja sen ympäristöön.
Kuljimme Lemnoksen ja Mytilenen välitse ja näimme ne -- samoin
kuin olimme nähneet Elban ja Balearien saaretkin -- vain kookkaina
hahmoina, etäisyyden vienontavain autereitten verhoamina -- kuin
valaskaloina sumussa. Sitten suuntasimme kulkumme etelää kohti ja
aloimme lukea tuloamme varten kuuluun Smyrnaan.
Kaikkina päivän ja yön hetkinä huvittelivat merimiehet kanssissa
itseään ja meille tuottivat harmia sillä, että tekivät pilaa meidän
käynnistämme keisarillisten luona. Keisarille antamamme adressin
johdanto kuului seuraavasti:
"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen, kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden
tunteemme sen valtakunnan herralle, joka valtakunta myötä- ja
vastoinkäymisessä on ollut sen maan vankka ystävä, jota niin
rakastamme."
Kolmas kokki, kruununa kiiltävä peltikannu ja keisarillisena
verhonaan rasvalänteistä ja kahvitahroista pilkullinen pöytäliina
ja kädessään valtikka, joka kummasti muistutti kauhaa, asteli
ränstynyttä mattoa pitkin ja istahti ankkurivintturille,
lentävästä tyrskystä huolimatta. Hänen tervaiset ja säiden
ahavoittamat kamariherransa, herttuansa ja lordiyliamiraalinsa
asettuivat hänen ympärilleen puettuina niin juhlallisesti kuin
vanhoilla presenningeillä ja purjeen riekaleilla oli mahdollista.
Sitten vieraileva "lomavahti", muutettuaan itsensä sulottomiksi
rouviksi ja kömpelöiksi pyhiinvaeltajiksi törkeästi jäljiteltyine
niskaputouksineen, vannehameineen, valkoisine hansikkailleen ja
hännystakkineen, juhlallisesti nousi kannelle ja syvään kumartaen
esitti yhdistelmän monimutkaisia ja mitä ihmeellisimpiä hymyjä,
joita harva hallitsija olisi voinut katsella pakahtumatta. Sitten
valekonsuli, kalkkivedellä maalattu kansijätkä, veti esiin töhryisen
paperirepaleen ja alkoi vaivalla lukea:
"Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, Aleksanteri II:lle, Venäjän
Keisarille:
"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen --"
Keisari: -- "No mitä pirua te sitten tulitte?"
-- "Kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden tunteemme sen valtakunnan
herralle, joka --"
Keisari: -- "Ah, h----ttiin koko adressi! -- lukekaa se poliisille.
Hovimestari, viekää nämä ihmiset veljieni suuriruhtinaitten luo ja
antakaa heille kelpo ateria. Adieu! Olen onnellinen -- olen hyvilläni
-- olen ihastunut -- olen ikävystynyt. Adieu, adieu -- paidjom!
Palatsin ylikamariherra lukekoon kaikki irtaimet arvoesineet, mitä
taloon kuuluu."
Ilveily tähän päättyi, mutta se toistettiin joka kerta, kun
vahtia vaihdettiin, ja kaunistettiin uusilla ja vielä kummemmilla
pukukeksinnöillä ja kohteliaisuuksilla.
Pitkin päivää ja yötä tämän tuskastuttavan adressin fraasit
rääkkäsivät korviamme. Ryvettyneitä merimiehiä laskeutui alas
etumastosta tyynesti ilmoittaen olevansa "kourallinen yksityisiä
Amerikan kansalaisia, jotka _matkustivat vain virkistyksekseen_
ja vaatimattomasti" j.n.e. Hiilipassarit kulkivat työhönsä laivan
salattuihin syvyyksiin puolustellen naamainsa mustuutta ja pukunsa
tuhruisuutta sillä, että _he_ olivat "kourallinen yksityisiä
kansalaisia, jotka matkustivat vain virkistyäkseen", j.n.e., ja kun
puolenyön aikaan kautta laivan kuului huuto "_Kahdeksan lasia! --
paapuurin vahti kannelle_!" niin tuli paapuurin vahti komeroistaan
haukotellen ja jäseniään oikoen ja hokien tuota iankaikkista: "Joo
joo, herra! Me olemme kourallinen yksityisiä kansalaisia Amerikasta,
jotka matkustamme vain virkistyäksemme ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu!"
Minä olin ollut komitean jäsen ja ollut avullisena adressin
laatimisessa ja iva sattui sen vuoksi erikoisesti minuun. En ole
koskaan kuullut merimiehen julistavan olevansa kourallinen Amerikan
kansalaisia, jotka matkustavat virkistyksekseen, mutta minä toivoin,
että hän kompastuisi ja putoisi mereen ja siten vähentäisi tätä
kourallista edes yhdellä yksilöllä. En ole koskaan siihen määrään
kiusaantunut mistään lauseparresta kuin näistä Venäjän keisarille
annetun adressin alkusanoista, ja siitä saan kiittää merimiehiämme.
Tämä Smyrnan satama, ensimmäinen huomattava tuttavuutemme Aasiassa,
on taajaan sullottu kaupunki, jossa on satakolmekymmentätuhatta
asukasta ja samoin kuin Konstantinopoli on sekin vailla
esikaupunkeja. Sen laidat ovat aivan yhtä taajaan ahdetut kuin
keskustakin ja asunnot sitten yht'äkkiä lakkaavat ja alkaa lakeus,
joka näytti olevan aivan asumukseton. Se on aivan samanlainen kuin
mikä muu itämaalainen kaupunki tahansa. Sen moslemilaiset talot
toisin sanoen ovat raskaat ja pimeät ja ilottomat kuin hauta.
Kadut ovat koukkuiset, kömpelösti ja epätasaisesti kivetyt eivätkä
tavallisia portaita leveämmät. Kadut järjestään vievät kulkijan
johonkin toiseen paikkaan kuin siihen, mihin hän aikoo, ja yllättävät
häntä saattelemalla hänet mitä odottamattomimpiin paikkoihin. Kauppaa
käydään pääasiallisesti suurissa katetuissa basaareissa, joissa
on kuten mehiläiskennossa lukemattomia puoteja, tuskin muuta kuin
tavallisen vaatekomeron suuruisia. Ja koko pesä on leikattu ristiin
rastiin kulkevilla kujilla, joihin nipin näpin mahtuu kuormattu
kameeli ja jotka ovat kuin luodut saattamaan muukalaisen ymmälle
ja ehkä eksyksiinkin. Kaikkialla on likaa, kaikkialla on kirppuja,
kaikkialla hoippuvia masentuneita koiria. Joka kuja on tupaten
täynnään ihmisiä. Minne vain katsotte, kaikkialla katseenne kohtaa
kummia pukuja kuin hurjissa naamiaisissa. Verstaat ovat kaikki katua
kohti avoimet ja työmies näkyvissä. Kaikenlaisia ääniä tunkee korviin
ja muita kaikkia ylempänä kaikuu muessinin huuto jostain korkeasta
minareetista kutsuen uskovaisia tyhjäntoimittajia rukoukseen.
Ja voiton tästä rukoukseen kutsustakin, katujen metelistä,
mielenkiintoisista puvuista, voiton kaikesta vie ja pääosan huomiosta
vaatii ensimmäiseksi, viimeiseksi ja joka aikana yhdistelmä
muhammedilaisia löyhkiä, joiden rinnalla kiinalaiskortteerinkin
haju on yhtä mieluinen kuin lihoitetun vasikan paistosavut palaavan
tuhlaajapojan sieraimissa. Semmoista on itämaalainen ylellisyys --
semmoista itämaalainen loisto! Luemme siitä joka päivä, mutta emme
käsitä sitä, ennenkuin näemme sen. Smyrna on sangen vanha kaupunki.
Sen nimi seisoo pipliassa monessa kohden, yksi tai pari Kristuksen
opetuslapsista kävi siinä ja Smyrnalle kuului yksi niistä seitsemästä
kirkosta, joista ilmestyskirjassa puhutaan. Näitä kirkkoja verrattiin
pyhässä sanassa kynttilänjalkoihin ja eräillä ehdoilla oli toteutuva
jonkinlainen lupaus, että Smyrnalle annettaisiin "elämän kruunu". Sen
tuli "olla uskollinen hamaan kuolemaan" -- ne olivat sanat. Se ei ole
pysynyt tasaisesti uskollisena, mutta pyhiinvaeltajat, jotka tänne
tulevat, arvelevat sen tulleen kyllin lähelle sitä pelastaakseen
itsensä, ja he siis viittaavat siihen seikkaan, että Smyrnalla
nykyään on elämän kruununsa ja että se on suuri kaupunki, täynnään
tarmoa ja käypä laajaa kauppaa, jota vastoin ne kaupungit, joissa
olivat ne muut kuusi kirkkoa ja joille ei mitään elämän kruunua
luvattu, ovat maan päältä kadonneet. Smyrnalla siis todella on vielä
kruununsa, liikkeen kannalta katsoen. Kahdeksantoista vuosisadan
kuluessa on sen rata tosin ollut sangen monivaiheinen ja monen
uskoiset ruhtinaat ovat sitä hallinneet, mutta koko tällä ajalla ei
ole ollut ainoatakaan jaksoa, mikäli tiedämme (nimittäin semmoista
ajanjaksoa, jona siinä yleensä on ollut asukkaita), jolloin sillä ei
olisi ollut pientä "hamaan kuolemaan uskollista" kristittyä pikku
seurakuntaansa. Se oli ainoa kirkko, jota vastaan ei ilmestyskirja
sisältänyt uhkauksia, ja ainoa, joka on jäänyt eloon.
Toisin oli Efeson laita, jonne täältä on neljäkymmentä mailia ja
jossa on toinen noista seitsemästä kirkosta. "Kynttilänjalka" on
viety Efesosta. Sen valo on sammutettu. Pyhiinvaeltajamme, jotka
aina ovat kärkkäät etsimään pipliasta ennustuksia, semmoisistakin
paikoista, joissa niitä ei ole, puhuvat iloisesti ja tyytyväisesti
raunioiksi sortuneesta Efeso raukasta; joka on ennustuksen uhri. Eikä
kuitenkaan ole ainoatakaan lausetta, joka selvään uhkaisi kaupunkia
hävityksellä. Nuo sanat kuuluvat:
"Muista siis, mistä olet pudonnut, ja kadu ja tee ensimmäiset
työt; taikka tulen muutoin nopeaan luoksesi ja poistan
kynttilänjalan paikastaan, ellet kadu."
Siinä kaikki. Muut värsyt järjestään ovat Efesolle erinomaisen
suosiolliset. Uhkaus on ehdonalainen. Ei ole mitään historiallista
todistusta, etteikö se olisi katunut. Mutta meidän aikamme viisaitten
julma tapa on se, että he kylmästi ja mielivaltaisesti pukevat
profeetanpaidan väärän miehen päälle. He tekevät sen välittämättä
vähääkään siitä, mikä on järjellistä. Molemmat vast'ikään
mainitsemani tapaukset ovat siitä esimerkkejä. Nuo "ennustukset"
selvään tarkoittavat "Efeson, Smyrnan y.m. _kirkkoja_", mutta
siitä huolimatta pyhiinvaeltajat aina ja alati kohdistavat ne
itse _kaupunkeihin_. Ei mitään elämän kruunua luvattu Smyrnan
kaupungille eikä sen kaupalle, vaan sille kouralliselle kristittyjä,
joka muodosti "kirkon". Jos _he_ pysyisivät "uskollisina hamaan
kuolemaan", niin heillä nyt on kruununsa -- mutta ei mikään määrä
uskollisuutta eikä lakiin perustavaa kekseliäisyyttä yhteisvoiminkaan
voi kohtuudella sekoittaa _kaupunkia_ osalliseksi ennustuksen
lupauksista. Piplian juhlalliset sanat tarkoittavat elämän kruunua,
jonka loisto heijastaa iankaikkisuuden loppumattomain aikain
päivänsäteitä eikä ihmiskäsin rakennetun kaupungin perhoslyhyttä
elämää, sillä tämän täytyy rakentajineen hajota tomuksi ja unohtua
senkin vuosisatakourallisen kuluessa, joka kiinteälle maailmallemme
itselleen on suotu aikaa kehdosta hautaan.
Tuo tapa leipoa ennustusten täyttymyksiä tapauksissa, joissa
ennustukset ovat täynnään "jos'ia", lähentelee jo luonnottomuutta.
Otaksukaamme, että tuhannen vuoden kuluttua Smyrnan matala satama
on vilutaudin saastuttama suo taikka että kaupunki jostain muusta
syystä kuolee. Ja otaksukaamme myös, että saman ajan kuluessa suo,
joka on täyttänyt Efeson kuulun sataman ja saanut aikaan, että vanha
kaupunki tappavan ilmanalansa vuoksi nykyään on asumaton, muuttuu
kovaksi ja terveelliseksi maaksi. Otaksukaamme, että tästä on
luonnolliset seuraukset: Smyrnasta tulee surullinen rauniokaupunki,
Efeso rakennetaan uudelleen. Mitä ennustusten selittäjämme silloin
sanoisivat? He kylmäverisesti hyppäisivät meidän maailmanaikamme yli
ja sanoisivat: "Smyrna ei ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja sen
vuoksi siltä kiellettiin elämän kruunu. Efeso katui ja katso! sen
kynttilänjalkaa ei otettu pois. Katsokaa näitä todistuksia! Kuinka
ihmeteltävä on ennustus!"
Smyrna on kuudesti perinpohjin hävitetty. Jos sen elämänkruunu olisi
ollut vakuutuskirja, olisi sillä ollut tilaisuus kantaa vakuutusmaksu
ensi kerran kukistuessaan. Mutta se on sillä ehdonalaisena ja
selittelyn varassa, joka ei oikeastaan koske sitä. Kuusi eri kertaa
luulen kuitenkin omahyväisten ennustusintoilijain pahoin hairahtuneen
ja Smyrnan ja smyrnalaisten sanomattomaksi harmiksi sanoneen:
"Totisesti, tässä on ennustus ihmeteltävästi toteutunut! Smyrna ei
ole ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja katso, sen elämänkruunu on
sen päästä otettu. Totisesti, nämä ovat ihmeellisiä asioita!"
Semmoisilla asioilla on paha vaikutus. Ne yllyttävät maailmallisia
ihmisiä puhumaan kevytmielisesti pyhistä asioista. Paksupäiset
raamatunselittäjät, tyhmät saarnamiehet ja opettajat tuottavat
uskonnolle enemmän vahinkoa kuin järkevät, kiihkotta arvostelevat
papit voivat perata pois, vaikka miten ponnistelisivat. Ei ole
tervettä harkintaa elämän kruunun omistamisessa kaupungille, joka on
kuudesti hävitetty. Ne päinvastaisen suunnan viisastelijat, jotka
vääntelevät ennustukset sillä tavalla, että ne päinvastoin uhkaavat
samaa kaupunkia hävityksellä ja autioksi jäämisellä, harkitsevat
asioita yhtä epäonnistuneesti, sillä onhan kaupunki, heidän
onnettomuudekseen, nyt sangen kukoistavassa tilassa. Näistä asioista
saa uskottomuus aseita.
Osa kaupungista on melkein kokonaan turkkilainen. Juutalaisilla
on oma kortteerinsa; frankeilla niinikään kortteerinsa, samoin
kuin armenialaisillakin. Armenialaiset tietysti ovat kristittyjä.
Heidän talonsa ovat suuret, puhtaat, ilmavat, somasti permannoidut
mustilla ja valkoisilla marmoriruuduilla ja monen talon keskellä
on neliskulmainen piha, pihassa rehevä kukkatarha ja kimalteleva
suihkulähde. Kaikkien huoneitten ovet antavat siihen. Sangen leveä
halli kulkee katuovelle ja siinä naiset istuvat suurimman osan
päivää. Illan viileässä he pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa ja
ilmestyvät ovelle. Kaikki he ovat kasvoiltaan hyvän näköisiä ja
erinomaisen siroja ja puhtaita; näyttävät siltä, kuin olisi heidät
juuri otettu liinakauppiaan pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista
-- suuri osa heistä, voinen sanoa -- ovat sangen kauniitakin. He
ovat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset
tytöt -- jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle
anteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin,
jos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän
kumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä
ei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole
koskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen
itse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö
osannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen
tapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen
huomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi
toisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä
Jaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia
ja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen
soman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan
uuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä
toinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä
henkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli
kylläkin mutkikasta ilman minua -- minun kanssani vielä sitäkin
mutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman
tempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan
lakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen
kirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen
nimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä
meidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen
riittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä
lausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan
pääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin
leukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä
tavua, mutta ne maistavat hyviltä.
Dardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla
kameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin
tulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne
hontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä
kaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin,
selässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen
puvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla,
valtavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä.
Kameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian
harvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä
kuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten,
lasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan
ristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten
keskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin
sahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu
mitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne
ja alatte uudelleen uneksia "Tuhannen ja yhden yön" ihmeistä. Jälleen
ovat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja
palvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat
savussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin
myrsky!


VIII LUKU.
Smyrnan "leijonat" -- Marttyyri Polykarpos -- Ne "seitsemän kirkkoa"
-- Mennyttä suuruutta -- Salaperäiset osterisuonet -- Osterit
matkailijoina -- Maailmanloppu, jota ei tullutkaan -- Joutilas
rautatie.

Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin
vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana
katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta
(pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon
paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian
seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä
vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa
Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi
uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.
Saimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen
haudan ja riensimme sitten edelleen.
Seuraavina olivat listalla ne "seitsemän kirkkoa", kuten täällä
lyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne -- puolentoista mailin
verran paahtavassa auringonpaisteessa -- ja saimme nähdä pienen
kreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla.