Jenkkejä maailmalla II - 09

pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat
sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät
ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai
"näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä
virkkaneet sanaakaan.
Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia
kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain
aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän
kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain
perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien
täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan
väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme
niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen
ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin,
kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli
niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei
meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme
läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan
Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään
vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme
kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei
minua miellytä.
Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin.
Noin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka
oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa
vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja
kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki
ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."
"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";
ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul,
Saul, miksi vainoat minua?"
Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus,
jota sinä vainoat."
Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa
hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä
seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen
äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että
kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että
hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet
Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.
Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla
syönyt eikä juonut.
Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille
kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul
nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."
Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä
Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian"
suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä
totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi"
sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten
taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää
muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen
alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä
saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet
ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan
Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa
ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen
opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta.
Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan
toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen
toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme
tiedä hänestä enempää.
Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille,
jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät
tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan
edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista
tehtävääni.
Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se
ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei
puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka _on_
suora, vaan että "se on se katu, jota _sanotaan_ Suoraksi." Se on
hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus,
mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota
sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan
mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö
osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone,
joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät
ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin
aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan
kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo
olisi eilen kaivettu.
Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa
opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta
-- hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti,
että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta
asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä
kaupungista ja paeta Jerusalemiin.
Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka
osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja
niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa
Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon.
Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset
v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan
silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin
teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin
sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki
kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista,
eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että
olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin
ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin
vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa
hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! -- ja
melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha
tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!
Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä,
että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan
tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa
ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain
kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä
astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta,
jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun
ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen
kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä
turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on
valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja
Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena
astua väliin.
Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia,
jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen.
Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten
kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui
kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar,
Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi
niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani
lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli
Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja
eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän
oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen
talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen
sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat
kätensä bakshiishia pyytämään.
Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko
hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat
vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret
kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois -- hirmuista!


XIV LUKU.
Vaihteeksi koleraa -- Kuumuus -- Taas kumma kulkue -- Kynäpiirros
Syyrian "Jonesboroughista" -- Nimrodin, valtavan metsämiehen
hauta -- Raunioitten uhkein -- Astumme Pyhän maan rajan yli --
Jordanin lähteillä -- Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä
-- Kansa, jonka opetuslapset tunsivat -- "Tälle kalliolle rakennan
kirkkoni" -- Kurjuutta-- Jalo ratsuni "Baalbek" -- Arabialaisten
hevos-senttimentaalisuus.

Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin
ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka
vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä
divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta
tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja.
Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se
ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä
-- aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen.
Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin
matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai
koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.
Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa
tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa
pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään,
Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet -- aurinko syyti
liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet
olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas
kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan
-- mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni,
milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli.
Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni
koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot,
jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne
olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin
oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt
kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman
päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka
aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa
Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.
Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale
missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei
ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa
eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän
tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä.
Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt,
on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin -- näyttävät niin
perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät
kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka
on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin
päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä
silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä
valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa
ovat poikkeuksetta liian lyhyet -- he ovat kehnoin ratsumiesjoukko,
mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan
kovaa -- ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen
riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat
korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja
jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se
aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon
tapaisesti ylös ja alas -- kun näkee tämän raivostuttavan taulun
armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva
esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin
ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani
kautta kulkemaan.
Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat
päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua,
mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.
Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta.
Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa
tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen
Kristuksen syntymää -- patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat
ympärillänne -- patriarkkain tavat ovat ympärillänne -- sama kansa
samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki
-- samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät -- sama
vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan
ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen
ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko
viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja
pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.
Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi,
jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme
silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen
kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön
pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen,
ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El
ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka
kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän
olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki
syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat
samanlaiset -- niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen
äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista.
Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia
(miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on
ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan
laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli
puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta
leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi,
tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja
ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä
se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei
ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" --
hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan
tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on
mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla
on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja
lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on
rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja
ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio,
jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin
viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa
näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla
tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun
kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen
vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella
on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja
soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava
harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä
ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa
sopusoinnussa.
En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei
Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu
Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä
hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän
viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa
oikea ja varma paikka.
Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin
hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai
neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin
Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin.
Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan
kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on
pystyssä -- valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat
keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja
lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet
ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt.
Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod
lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen
yrityksensä paikoilta.
Lähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja
yhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten
ja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme.
Olimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin.
Puolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen
kaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani
sanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko
heimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi
kulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen
vuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna,
komein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen
mukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa
leveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla
jykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat
yli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa
korkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain
tammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä
linna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja
koska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta
kuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin
välitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon
kuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien
satain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat.
Kuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja
vankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän
terästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit
olivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.
Ihmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä
muureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi
kukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän,
ja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain
muurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet,
hennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot
kovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla
painostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat
varman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin
kestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita
kaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä
omavaltaisilla lehvillään.
Näistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas
ulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja,
jotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon
erämaan jälkeen.
Ja kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin
raamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme
rajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan
sen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon
Baniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle
kimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut,
granaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen
paratiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.
Kaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa
palavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta
ylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista,
kuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että
luulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen
päälähde.
Pyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet
leiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin,
että tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan
haudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen
ja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän
haudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista
kirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin
kiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä
täkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He
kyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.
Täkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on
suuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät
muurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen
määrään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja
vahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen
Jordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren
rakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia -- vielä on säilynyt osia
sen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen
vanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen
aikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia
kapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten
kappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu
esiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia
kirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista
roomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta
puita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista.
Muinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia
arabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on
torkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että
tällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki,
vaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin
sattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa
jälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä
paikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:
"Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni
ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan
sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa
sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa
päästät, olkoon päästetty taivaassa."
Näille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava
rakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten
ja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä
valkeiksi. Rooma väittää olevansa "ainoa oikea kirkko" ja tämän
asemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt
työtä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan
suuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat
antavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon,
mitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.
Meistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan
jalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja
koskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden,
salaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu
jumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä
jumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala
on katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia,
joiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista
kasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä
muukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka
ovat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet
sangen etäällä.
Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin
ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista
ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi
heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta,
ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja
jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä
miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät
kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta.
Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän,
mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja
haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä
vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se
herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja
väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat
niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka
on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin
hermostuneeksi ja levottomaksi.
Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia,
jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta
syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se
melkein kävi kaarnasta.
Pienet lapset olivat surkeassa tilassa -- kaikkien silmät olivat
kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät,
että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet
silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin
silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen
paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia
lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että
amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa
satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt
tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava
nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että
lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin,
kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme
näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä,
joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi
kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen,
eikä äiti siis puuttunut asiaan.
Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi
ihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen
ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut
sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti
liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi
kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset -- kaikki laiskuuden,
lian ja puutteen synnyttämät vaivat -- olivat edustettuina tässä
kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja
yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi
sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka
kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa,
salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos
pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he
katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten
tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta.