Jenkkejä maailmalla II - 16

kappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit
sanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen
uskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta
tiedämmehän me sangen hyvin, että se todella _on_ varastettu, sillä
me olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja
Ranskassa.
Se pyhä jäännös, joka meitä enin liikutti, oli kuitenkin vankan
vanhan ristiretkeläisen Bouillonin Gottfriedin -- Jerusalemin
kuninkaan -- koruton vanha miekka. Ei koko kristikunnassa ole toista
säilää, joka samassa määrin viehättäisi -- ei ainoakaan toinen
miekka, mitä Euroopan sukulinnoissa ruostuu, kykene katsojan mielessä
herättämään samanlaisia romanttisia näkemyksiä -- ei ainoakaan voi
kertoa semmoisista ritarillisista urotöistä eikä semmoisia entisten
sota-aikain sankaritarinoita. Se herättää miehen mielessä jokaisen
muiston, mitä hänen päässään on kautta vuosien uinaillut noista
pyhistä sodista, ja hänen ajatuksiinsa kohoo kuvia rautapukuisista
ritareista, marssivista armeijoista, taisteluista ja piirityksistä.
Se puhuu hänelle Balduinista, Tankredista, ruhtinaallisesta
Saladinista ja suuresta Rikhardista, jolla oli leijonan sydän.
Juuri semmoisilla säilillä kuin tämä noitten loistavien sankariajan
urhojen oli tapana jakaa mies, niin että toinen puoli kaatui
toiselle, toinen toiselle puolelle. Tämä samainen miekka halkaisi
satoja saraseenilaisia ritareita päälaesta leukaan saakka niinä
ammoisina aikoina, jolloin Gottfried sitä käytteli. Se oli silloin
hengen lumoama, joka oli Salomo kuninkaan käskyn alainen. Vaaran
lähestyessä omistajan telttaa se aina iski kilpeen ja kalskutti
ankaran hälyytyksen yön säikähtyneisiin korviin. Epäilyksen aikoina
tai sumussa tai pimeydessä se huotrastaan vedettynä paikalla kääntyi
vihollista kohti ja siten osoitti tietä, ja koettipa se itsestään
lähteä vihollista vastaankin. Kristityn oli mahdoton pukeutua
semmoiseen valepukuun, ettei se paikalla olisi tuntenut häntä ja
kieltäytynyt häneen käymästä -- eikä moslemi voinut siten puvulla
salata, mitä hän todella oli, ettei se paikalla hypännyt tupestaan
ja lyönyt häntä kuoliaaksi. Kaikki nämä väitteet perustuvat moniin
legendoihin, jotka ovat luotettavimpia niistä, mitä hyvät vanhat
katolilaiset munkit säilyttävät. Minä en tämän jälkeen koskaan unhota
vanhan Gottfriedin miekkaa. Koetin sitä erääseen moslemiin ja se
halkaisi hänet kahtia kuin piirakkaan. Grimesin henki oli tullut
minuun, ja jos minulla olisi ollut hautausmaa, niin olisin hävittänyt
kaikki uskottomat, mitä Jerusalemissa oli. Pyyhkielin veren vanhasta
miekasta ja annoin sen takaisin papille -- en kaivannut verestä
hurmetta hävittämään noita pyhiä tahroja, jotka punasivat sen
kirkkauden eräänä päivänä kuusisataa vuotta takaperin ja siten
varoittivat Gottfriediä siitä, että hänen elämänsä oli ennen päivän
mailleen menoa päättyvä.
Kulkien edelleen Pyhän haudan kirkon pimennoissa tulimme pieneen,
kallioon hakattuun kappeliin -- paikkaan, jota on sanottu "Herramme
vankilaksi" monet vuosisadat. Perimätiedon mukaan pidettiin
Vapahtajaa tässä vankina juuri ennen ristiinnaulitsemista. Oven
suussa oli erään alttarin alla ihmissääriä varten kiviset jalkapuut.
Näitä sanotaan "Kristuksen siteiksi", ja nykyisen nimensä ne ovat
saaneet siitä, mihin niitä on aikoinaan käytetty.
Kreikkalainen kappeli on Pyhän haudan kirkon kappeleista avarin,
rikkain ja komein. Sen alttari on, samoin kuin kreikkalaisten
kirkkojen yleensäkin, korkea väliseinä, joka ulottuu aivan kappelin
poikki ja on kultauksilla ja tauluilla erinomaisen upeasti
koristettu. Ne lukuisat lamput, jotka sen edessä riippuvat, ovat
kultaa ja hopeaa ja maksavat paljon rahaa.
Mutta paikan merkillisin nähtävyys on lyhyt patsas, joka kohoo
kappelin marmorilattian keskeltä ja tarkalleen osoittaa _maailman
keskustaa_. Mitä luotettavimmat perimätiedot meille kertovat, että
tämän jo aikoja sitten tiedettiin olevan maan keskustan ja että
Kristus maan päällä vaeltaessaan kaikiksi ajoiksi poisti siihen
nähden kaikki epäilykset omalla suullaan vakuuttamalla, että
perimätieto oli oikea. Muistakaa, Hän sanoi, että juuri tämä patsas
seisoo aivan maailman keskustassa. Jos maailman keskusta muuttuu,
muuttaa patsaskin sen mukaan paikkaansa. Tämä patsas onkin itsestään
kolmesti muuttanut paikkaansa. Syynä on se, että kolmessa suuressa
luonnonmullistuksessa suuria maakappaleita -- luultavasti kokonaisia
vuoristoita -- on lentänyt ilmaan, joten maan laajuus on muuttunut
ja keskustan tarkka paikkakin siitä pisteen tai pari siirtynyt. Tämä
on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen seikka ja tuhoava todistus
niitä filosofeja vastaan, jotka väittävät mahdottomaksi, että mikään
osa maasta voisi lentää avaruuteen.
Tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä paikka todella oli maan
keskusta, oli eräs epäilijä kerran suuret lunnaat maksettuaan päässyt
kiipeämään kirkon kupolan päälle katsomaan, loiko aurinko hänestä
puolenpäivän aikaan varjoa millekään suunnalle. Alas tullessaan hän
oli täydelleen vakuutettu. Taivas oli ylt'yleensä pilvessä eikä
aurinko luonut varjoa ensinkään; mutta mies oli nyt varma siitä,
että vaikka aurinko olisi tullut esiin ja luonut varjoja, ei se
olisi voinut luoda varjoa hänestä. Moittijain joutilaat kielet eivät
voi syrjäyttää tämmöisiä todistuksia. Semmoisiin, jotka eivät ole
tekopyhiä, vaan ovat valmiit vakaumuksensa muuttamaankin, on niillä
vakuuttava voima, jota ei mikään voi järkyttää.
Jos joku kaipaa vielä suurempia todistuksia kuin nämä mainitsemani
saadakseen kovapäiset ja houkat vakuutetuiksi siitä, että tässä
on maan todellinen keskusta, niin tulevat ne tässä. Suurin niistä
on se tosiasia, että aivan tämän pylvään alta otettiin se _tomu,
josta Aatami luotiin_. Tätä kieltämättä voi katsella ratkaisevan
todistuksen valossa. Ei ole todenmukaista, että alkuperäinen
ensimmäinen ihminen olisi tehty halvemmanlaatuisesta mullasta, kun
oli niin mukavaa saada aivan ensiluokkaista aivan maan keskustasta.
Tämän täytyy vaikuttaa vakuuttavasti jokaiseen miettivään mieleen.
Että Aatami luotiin juuri tästä paikasta otetusta kurasta, sen
todistaa runsaasti se tosiasia, ettei kuuteentuhanteen vuoteen kukaan
ole kyennyt todistamaan, että kuraa, josta hän tehtiin, _ei_ otettu
tästä.
Omituisena seikkana mainittakoon vielä, että aivan tämän saman suuren
kirkon katon alla eikä aivan kaukana tuosta kuuluisasta kivestä,
Aatami, ihmiskunnan isä, lepää haudattunakin. Ei epäilystäkään,
etteikö hän todella lepäisi siinä haudassa, jota hänen haudakseen
sanotaan -- siitä ei voi olla epäilystä -- sillä ei ole vielä
milloinkaan todistettu, ettei tämä hauta olisi se, johon hänet
haudattiin.
Aatamin hauta! Kuinka liikuttavaa oli täällä vieraassa maassa,
kaukana kotoa ja ystävistä ja kaikista, jotka minusta vähääkään
välittivät, tavata sukulaisen hauta. Tosin etäisen sukulaisen, mutta
sukulaisen sittenkin. Luonnon erehtymätön vaisto sykähti sille
vastaukseksi. Lapsen rakkauteni lähde liikkui syvimpiä syvyyksiään
myöden ja päästin myrskyiset tunteeni valloilleen. Nojauduin
pylvääseen ja puhkesin kyyneliin. En ensinkään häpeä sitä, että
täten itkin sukulaisraukkani haudalla. Sulkekoon se, joka ottaa
mielenliikutuksestani pahastuakseen, tämän kirjan tällä kohdalla,
sillä häntä eivät retkeilyni Pyhässä maassa mahda juuri huvittaa.
Jalo vanha mies -- hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt minut
-- hän ei elänyt niin kauan, että olisi saanut poikansa nähdä. Enkä
minä -- minä -- ah, enkä minä elänyt niin, että olisin saanut nähdä
_hänet_. Surun ja pettymyksen murtamana hän kuoli, ennenkuin minä
synnyin -- kuusituhatta lyhyttä kesää ennenkuin minä synnyin. Mutta
koettakaamme kestää se urheasti. Luottakaamme siihen, että hänen on
parempi olla siellä, missä hän on. Lohduttakaamme itseämme sillä
ajatuksella, että hänen menetyksensä on meidän ikuinen voittomme.
Seuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs
alttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului
ristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn
sotilasvartioon ja joka -- temppelin esiripun revetessä
sitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion
maanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä
ja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa
Jerusalemin kaduilla -- vapisi pelosta ja sanoi: "Varmasti tämä oli
Jumalan poika!" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin
tuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä --
täydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat
Kalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit
mestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän
oli lausunut.
Tällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta
pyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella --
esinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä
tavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se
ei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti
Vapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: "TÄMÄ ON JUUTALAISTEN
KUNINGAS". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän
ihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla.
Hän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi.
Milloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa
tai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä
etsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli
Aatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin,
jos Goljat tai Joosua, niin hän löysi _ne_. Luultavasti hän löysi
tämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan
tältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman
kärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään
eräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus
on sangen selvä.
Kuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli
rakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien
mukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.
Sitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät
ennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli -- Pyhän
Helenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja
neljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan
oli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat
maasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle,
katuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin
on täällä -- Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille
kovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän
lahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan
vastaanottamaan.
Säiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan,
joka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen
etsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä
kauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun
naulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin.
Luullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta
silloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli
onneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin
rosvon risti.
Tämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä
Kalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat
voihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat
heidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä
luolaa "Ristin keksimisen kappeliksi" -- joka nimi on kylläkin
epäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko
juttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua --
keksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset
epäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.
Kaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit
saavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja
palvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei
lasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.
Kulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin
karkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen
väristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin
puettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten
alitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta
tuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista
raskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä
äkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti
ajelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia
virvatulia -- tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan
"Pilkkaamisen kappeliksi". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale;
siinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla
kruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin
ruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät
häntä ja sanoivat ilkkuen: "Profeteeraa, kuka se oli, joka löi
sinua". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on
sangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen
mainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä
vastaanottamasta hänen todistustaan -- ei kukaan meistä voi.
Meille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt
kuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen
levänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he
olivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen
sen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat
sisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt
tyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety -- kreikkalaisen
kirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja
Balduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu
kristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän
kristinuskostaan.
Kuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen!
Epäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja
otti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä
takaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä
tapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli
vähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä
kunnossa.
Joka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä
pyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava,
mitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja
ristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin
kunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan
pienessä haudassa -- kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa
paikassa -- mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että
Herra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen
mielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän
näkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä
Johannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa;
missä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea
risti; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi -- kaikkia näitä paikkoja
vaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka
hauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan
että ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta
Ristinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen
uskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti
henkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon
ennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa
oli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän
tietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja
että hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä
ei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli
Jerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan
pojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan
tekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän
lisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun
repeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan
kiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin
näkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja
osoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen
ja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta -- joiden kuluttua
Helena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran
kuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan
ihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole
mahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty.
Lieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja
haudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä
tapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan
paikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden
kuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta
Amerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä
Warren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa
huomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu
unohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa
olevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän
ja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut,
paljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään
maallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat
kolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat
seisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat
seisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat,
mitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet
mitään.
Seisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin,
katsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei
Kristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy
vähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona
taivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa
mahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä -- komerossa, joka
on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon
mauttomilla ornamenteilla.
Pöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa
pyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea
risti seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän
katsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa
vakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka
ei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä
Vapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty
vahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi
koristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu.
Hänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän
nousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan
riippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat,
monenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan
niiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin.
Tämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen
aikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt
jatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia,
jossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien
ruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että
ne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen
loukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se
väkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen
paikka -- Golgata -- Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän
katsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi -- se paikka, jossa
oikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo,
ja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään
mielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja
katsomistaankin katsomaan.
Ja tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta -- pyhimmästä
paikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille
ja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja
vapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on
kristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä
sivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se
kuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä
Jumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja
ovat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat
kyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja
käyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan
sen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja
meidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja
miljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa
kumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen
haudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa
-- täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja
hartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan
viimeistä lepopaikkaa kohtaan!


XXIII LUKU.
"Murheen tie" -- Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta -- Kuulu kivi
-- Vaeltavan juutalaisen talo -- Vaeltajan taru -- Salomon temppeli
-- Omarin moskeija -- Moslemien perimätietoja -- "Naisilta pääsy
kielletty" -- Juoruilijan kohtalo -- Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä
-- Davidin ja Saulin tuomioistuin -- Todellisia kalliita jäännöksiä
Salomon temppelistä -- Kyllästyneet katselemiseen -- Siloamin allikko
-- Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.

Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla
kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti
ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti
huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo"
kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo
varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan
miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen
suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli
toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä
häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme
päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja
tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen
yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla
löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui
ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut
johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja
raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä
kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen
pylvään eteen.
Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica
muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään
naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon
uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan
pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta
niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että
tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta
tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä
kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi,
on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva
jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä
päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä
Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa.
Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta
Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään
perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä
kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.
Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän
kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas
olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä
kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo,
jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja
kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.
Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita,
joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä
rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle
johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu
kivi -- kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan
muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka
edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista
tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme
"miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin
kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan
ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että
hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi:
"Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat --
Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa,
niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena.
Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat
huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen
yksinkertaista uskoa -- se oli helppo huomata.
Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle -- sille samaiselle
talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja
kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu
vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona
ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella
kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja
kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt,
tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!"
Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä
päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät,
kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on
aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien
lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä -- pyytäen kuolemaa, mutta
aina hukkaan -- haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla
mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn -- kulje
-- kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että
kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti
yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen
aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän
taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän
juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille,
sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat
kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki -- haavaakaan
saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan
hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän
kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen
häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen
laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle
paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei
sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa
ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle
ja rutolle. Jälleen hän pelastui -- hän ei voinut kuolla. Näillä
yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi