Jenkkejä maailmalla II - 04

hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti
liehunut päämme päällä -- se ei ollut sen kummempi kuin -- lippumme.
Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.
Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia
herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki
iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan
suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä
etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä
vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma
siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle,
mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin
kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä,
ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.
Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä
osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei
kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.
Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme
lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä
mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää
siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta
siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat,
jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme
että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin
niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me
päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka
seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.
Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin.
Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne
kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! -- talojen rauskoja,
sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla.
Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla
kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan
myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se
lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla
ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä -- eikä edes asuttavana.
Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton
käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä
rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki
-- ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet
räystäistä perustuksia myöten -- ja puolen mailin mittainen rivi
niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja.
Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista
rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut,
kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet
näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut.
Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin
sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on
seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen
kiven.
Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni
on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn
kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli
tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta
Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet
niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä
olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena
hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät
lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he
kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka
sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin
valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä
ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai
kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin
takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen
urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.
Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt,
ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin
liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja
hiljaiset -- niiden autius on täydellinen.
Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä
muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu
Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta -- kaikkialta.
On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja --
venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin -- toivat
ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin
pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin
luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta
käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista
hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin
museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan
koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja.
Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi
"venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni
-- se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari
hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:
"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan
aio mitään oppia?"
Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa
eroa."
Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään
välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa
rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta,
sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen
murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen
puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin
ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta
kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne
nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa,
viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä
tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä
loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta
saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:
"Ei se tee mitään -- ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme
tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on
hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan
kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki
nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää
saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa
minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan -- se tuottaa
hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo,
koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee
johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi?
Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän
kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.


V LUKU.
Yhdeksäntuhatta mailia idässä -- Odessan amerikkalaisuus --
Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään -- Lähdössä Venäjän
itsevaltiaan vieraaksi.

Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään -- sataviisikymmentä
pituusastetta San Franciscosta -- ettei kelloni enää pysy ajan
tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli
viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus
on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa
jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme
tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat
kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän
vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä
ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan
päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä
epäilykset tai pelko enää minua kiduta.
Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on
se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä
ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta
ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan
ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein
viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat
insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi
satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä
aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen
suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin
seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen
kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden
tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta
rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain
reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä
aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin,
ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan
tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme
pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä
ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan.
Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla
näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että
olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia
näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin... presto! illusioni
hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli
sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty
räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen,
jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin
loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja
samoin olivat vaunutkin -- mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja
suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.
Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme
matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut
mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä
esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin
kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja
ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme
asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme
hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä
kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme
irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt
me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa
ilmastoissa niin harvinaista.
Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli
kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli
avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen
juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat -- siinä oli
kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja
porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen
kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin
hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä,
että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan -- vaali
sen kohtaloita isällisellä huolella -- työskenteli hedelmällisellä
nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi -- kulutti
auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen -- hankki sille vankan
toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman
suurkaupungeista -- rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä
varoillaan - ja -- --. No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän
oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän
tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä,
ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset
tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja
vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla
sen kohtaloihin. _Suom_.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli
Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous,
koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen
muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle
hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan
Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea
muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat
sinulle kiven."
Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi
kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen
majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että
hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja
lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan!
mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain
valitseminen! -- ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain
penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu
mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea
rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja
hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä
jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?


VI LUKU.
Keisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten
-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan
-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten
luona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar
-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän
-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --
Virallinen "tyyli" -- Ylhäisiä vieraita -- "Munkhausijuttelua" heidän
kanssaan -- Loppumenot.

Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.
Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret
taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine
kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät
viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten
jonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,
kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut
toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka
kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi
voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.
Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja
vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa
kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.
Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.
Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä
meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.
Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin
halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan
ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen
mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa
kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten
puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa
ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän
nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä
oli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;
epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.
Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin
ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin
silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon
kulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin
univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme
ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.
Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,
innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille
-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen
mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan
kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua
keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.
Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.
Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut
osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana
oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa
kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.
Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,
lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,
että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se
jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa
antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä
asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa
surkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista
tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet
hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,
mutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka
murtuneella mielellä.
Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään
kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan
odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan
meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän
vaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas
Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa
saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän
ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset
kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.
Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin
palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.
Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei
ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi
väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen
perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.
Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä
arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa
lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on
luonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja
kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta
heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa
kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,
johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan
kumarruksilla:
"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen
ihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät
vastaan!"
Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän
adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,
otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen
jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin
-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi
olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin
kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset
suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat
erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla
silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja
minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille
kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen
keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden
piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä
täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit
ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin
minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui
esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin
tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,
sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.
Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta
yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa
vai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä
korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän
huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,
mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että
hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen
jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään
sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.
Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut
fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa
oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.
Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,
musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,
päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä
ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta
eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.
Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat
päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,
jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen
näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.
Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen
nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin
lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita
Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän
puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin
yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla
koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.
Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,
jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle
ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin
tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö
minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen
uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,
ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja
olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä
väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin
kertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,
joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin
yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen
laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet
laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään
hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät
seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman
ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla
oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,
olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli
se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut
iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,
mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä
kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois
maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi
miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --
laaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja
kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi
arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos
hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa
järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa
hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen
miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.
Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset
plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin
vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän
keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se
maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.
Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen
viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita
laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli
meitä.
Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän
perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi
oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat
kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja
keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.
Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,
jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.
Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun
olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis
palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on
maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin
antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia
hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita
pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,
kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita
vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla
vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja
ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.
Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja
sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta
kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä
suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää
sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.
Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat
yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.
Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten
ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar
tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin
ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan
olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut
siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin
ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa
matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.
Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin
kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin
mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin
intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista
olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä
mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja
sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet
taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,
hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi
näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän
keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan
ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa
pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä