Jenkkejä maailmalla II - 13

taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä
poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa,
Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus
tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni
seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):
"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan
saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin
tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän
aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti
heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen
voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja
käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut
sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa,
eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet
sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät
vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä
päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla
ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."
Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie
Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten
Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin
kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia
(arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä
kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin
taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn
sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi
ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan
vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta
matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra,
rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut
luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin
vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti
sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään,
löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat
varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa
taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän
pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa
auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai
muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot
oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen
ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain
eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin
hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat
ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta
turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän
voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat
moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin
toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten
ratsujoukkojen hyökkäykset.
Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa
Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa
kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja
Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin
kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski
tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä
sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän
muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.
Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla
kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen
miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella
hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen
parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata
suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä
nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla
vilkastuttamaan.
Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin
tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla
nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia
beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin
jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan
jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä
keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa -- se on kauas näkyvä
maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon
yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua
sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen
korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis.
Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin
sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat
pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja
polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen
vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen
eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa
Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor,
yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin
laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori.
Hermon pohjoisessa -- Bashanin pöytämämaa -- pyhä kaupunki Safed,
joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella
-- terässininen kolkka Galilean merta -- satulahuippuinen Hattin,
perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä
todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä --
nämä täydentävät taulun.
Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen
kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen
holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on
vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa
vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis
auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan
jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se
luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden
oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa
puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain
ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti
sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä.
Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille
ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa
ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten
pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden
jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin.
Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden
marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt,
on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette
äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista
kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden
ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty
siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä
lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa.
Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten
triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa
näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja
joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne.
Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista
riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte
vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat
viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset,
ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä
kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan,
uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa
syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken
aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja
tosiaan, tärkein ihme _onkin_ säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette
näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien,
joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte
vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa
taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja
kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman,
keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette
väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen
päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti -- luonnossahan
semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään
epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista -- ja porttikäytävän
pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä
ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta
porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta
taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin
Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä.
Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän,
mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen
sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia"
puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan
vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta,
ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita,
jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa,
niitty, vuori, taivas -- kaikki on kullasta -- runsasta, mehevää
ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi
kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan
ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa
sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki
epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen
vallannut.
Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka
aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta
maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai
toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että
Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) -- ei mitään muuta kuin vähän
vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan
kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme
vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien
aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa,
jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan
oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka
olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia
ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman
pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.
Esdraelonin kenttä -- "kansain taistelutanner" -- saa vain
ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania,
Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita,
Egyptin sankareita ja Napoleonia -- sillä kaikki he ovat täällä
taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain
ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka
ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja
pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja
lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen
ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä
miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on
tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa,
saa tuntea surua ja pettymystä.
Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen
lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli,
Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.


XIX LUKU.
Nasaretia kohti -- Purevia kameeleja -- Marian ilmestyksen luola
-- Nasaret -- Kuuluista luolista yleensä -- Joosefin verstas --
Pyhä paasi -- Neitsyen lähde -- Grimes Palestiinassa -- Kirjallisia
näytteitä.

Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki
ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin
tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä
mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein
vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina
kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä
se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on
perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut
nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin
ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat
jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla
käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat
arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään,
mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö
on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." --
"Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" -- "Neljännes tunti." --
"Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" -- "Neljä minuuttia." En tosin
voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä
mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja
vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.
Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia -- ja koska se oli tavallista
kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki
kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä
kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla.
Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että
niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua,
mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä
tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa -- joka merkitsee, että
kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin
tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen
tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin
puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin
tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan
kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi
kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen
pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä
heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken
mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla
säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin
väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä
noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut
kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet
ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta
vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne
näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni
kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä
ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs
kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan,
tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän
majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia
päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä
olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska
tapaus.
Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt
Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli
kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta
kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut
näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen,
mutta se ei tullut lukuunkaan -- jos täällä palkkaatte miehen
aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin
täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka
näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan
heille "_rahatta ja ilman hintaa_". Jos tämän maan tavat, kansa tai
kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla
eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.
Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu
sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme
viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka
oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla
ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti
ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen,
sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin
yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen
näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui -- tapaus,
jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla
kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys
kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se
paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin
joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan
etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset
kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin
maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta
helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin
istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän
läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn
virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn
sanoman kohdatessa hänen korvansa -- jokainen voi sen kuvitella
valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta
enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit,
mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia -- ne eivät
sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten
etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa
ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.
Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä,
jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin
valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten
sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin
se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme,
että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut
vaikea uskoa.
Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään
puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka
erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä
myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin,
jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja
aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on
Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa
katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla
tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla
ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta,
että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat
luolissa, -- Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa
-- vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa
vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin
ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy
ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet.
Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä
luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain
lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi
luolassa -- molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen
omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa
-- ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan
pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on
ainainen. Se on tietysti petosta -- tämä luolajuttu -- mutta petosta,
josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia.
Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku
raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat
jykevän -- melkein häviämättömän -- kirkon ja säilyttävät paikan
muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä
arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin
tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka
voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian
viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa
siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä
valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella
luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa
uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan
milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään
varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi
työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi
silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat
munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen
perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.
Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli
puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta
kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia
kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä.
Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään
uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin
kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit
muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä
paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman
kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset
ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan
saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä
ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa
kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos
olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata
nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he
ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän
totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme
usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka
eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen
tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen.
Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja
tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista
syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen
kokonaan pois.
Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan
tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä,
kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on
vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin
nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin,
nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole
juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta
sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään
vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen.
Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä
riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja
vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä
ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä
olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole
epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole
surkean rumia.
Muuan pyhiinvaeltajista -- "Intoilija" -- sanoi: "Katsokaa tuota
pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista
kauneutta!"
Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko
huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen,
madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."
Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan
sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta
pitää koko lailla isoa ääntä."
Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi:
"Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden
madonnamainen sulous!"
Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä
lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen
kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:
"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä
kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti
kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa
astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö,
tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset
ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa
madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä
janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan
reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä,
jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä.
Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän
sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi
pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan
impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään
leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä
ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin
mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut
saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin
Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."
Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain.
Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta
intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa.
Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät
arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli
kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä,
että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä
naisissa?
Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen.
Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko
totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä
kateutta tai ihailua.
Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin
kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin
puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan
jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia
kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai
missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.
Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä
ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi,
rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi
suden. Dramaattisesti hän kuvaa -- lukijaa säikäyttääkseen, kuten
tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:
"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion
pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen
olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa
humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin
olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."
Varomaton olento!