Jenkkejä maailmalla II - 21

sillä olimme uupuneet ja kaipasimme pitkää lepoa.
Olimme nyt kaikki laiskoja ja kyllästyneitä, kuten muistikirjani
laihat lisäykset (jotka minulle olivat niin varma osoittaja
mielentilastani) todistavat. Miten tyhmä kapine muistikirjasta
sentään tulee merellä. Olkaa hyvä, päättäkää itse:
"_Sunnuntaina_ -- Jumalanpalvelus kuten tavallisesti, neljän
lasin aikaan. Jumalanpalveluksia illallakin. Korttia ei lyöty.
"_Maanantaina_ -- Kaunis päivä, mutta satoi rankasti. Eläimet,
jotka ostettiin Aleksandriasta pihviksi, olisi tehtävä
kattopäreiksi. Taikka lihoitettava. Niiden lanteilla vesi
muodostaa syviä lätäköitä. Ja sinne tänne pitkin selkääkin. Hyvä,
etteivät ole lehmiä -- se vuotaisi sisään ja pilaisi maidon.
Syyrialainen kotka parka näyttää sateessa sangen surkealta ja
nololta istuessaan ankkuri vintturilla. Sillä näyttää olevan
merimatkoista oma mielipiteensä, ja jos se lausuttaisiin sanoiksi
ja sanat muutettaisiin kiinteiksi kappaleiksi, niin voisi niillä
luultavasti tukkia maailman suurimmankin virran.
"_Tiistaina_ -- Jossain Maltan saaren lähettyvillä. Emme voi
poiketa sinne. Kolera. Sää sangen myrskyistä. Paljon matkustajia
merikipeinä ja näkymättöminä.
"_Keskiviikkona_ -- Sää yhä edelleenkin kovin paha. Myrsky
puhalsi merelle kaksi maalintua ja ne tulivat laivaan. Muuan
haukkakin tuli tuulen mukana. Se kierteli ja kaarteli laivan
ympäri ja halusi istahtaa, mutta pelkäsi ihmisiä. Se oli
kuitenkin niin uupunut, että sen täytyi istahtaa lopulta, ellei
tahtonut tuhoutua. Moneen kertaan se istahti etumaston päähän ja
yhtä monta kertaa tuuli puhalsi sen pois. Lopulta Harris sai sen
kiinni. Meri täynnään lentokaloja. Niitä kohoilee kolminsadoin
samalla kertaa ja liidettyään salaman nopeudella aallonharjain
poikki pari kolmesataa jalkaa putoavat alas ja katoavat.
"_Torstaina_. -- Ankkuroimme Algierissa, Afrikassa. Kaunis
kaupunki, kaunis vihanta kukkulamaisema sen takana. Olimme
siellä puolen päivää ja lähdimme sitten pois. Emme saaneet lupaa
lähteä maihin, vaikka terveydentila laivallamme oli moitteeton.
Pelkäsivät Egyptin ruttoa ja koleraa.
"_Perjantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja.
"_Lauantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
käveltiin kannella. Myöhemmin dominoa.
"_Sunnuntaina_. -- Aamujumalanpalvelus neljän lasin aikaan.
Iltajumalanpalvelus kahdeksan lasin aikaan. Yksitoikkoisuutta
puoleenyöhön. -- Jonka jälkeen dominoa.
"_Maanantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja ja t:ri C. Dominon
luento.
"_Ilman päivämäärää_. -- Ankkuroimme Cagliarin maalauksellisen
kaupungin edustalle, Sardiniassa. Viivyimme puoleen yöhön, mutta
nämä sydämettömät ulkomaalaiset eivät laskeneet meitä maihin. He
haisevat kamalasti -- kammoavat pesuvettä -- pelkäävät koleraa.
"_Torstaina_. -- Ankkuroimme Espanjan Malagan, kauniin
katedraalikaupungin edustalle. -- Lähdimme maihin kapteenin
veneessä -- emme sentään maihinkaan, sillä maalle meitä ei
laskettu. Karanteeni. Lähetin sanomalehtikirjoitukseni, jotka
he ottivat vastaan pihdeillä, kastoivat meriveteen, leikkoivat
täyteen reikiä ja sitten savustivat katalilla höyryillä,
kunnes ne haisivat kuin oikea espanjalainen. Kysyin, mitä
mahdollisuuksia oli pujahtaa saarroksen poikki ja käydä
Granadassa ja Alhambrassa. Liian vaarallista -- voisivat hirttää.
Lähdimme merelle -- iltapäivän puolitiessä.
"Ja niin edespäin ja niin edespäin ja edelleen monta päivää.
Kävimme lopulta ankkuriin Gibraltariin, joka näyttää tutulta ja
kodikkaalta."
Se minulle muistuttaa päiväkirjaa, jonka kerran aloitin eräänä
uudenvuoden päivänä ollessani vielä poikanen ja luottava ja aulis
uhri noille mahdottomille parannussuunnitelmille, joita hyvää
tarkoittavat vanhat immet ja isoäidit virittävät varomattomain
nuorukaisten kompastuskiviksi tähän aikaan vuodesta -- antaen
heille ylivoimaisia tehtäviä, jotka pakostakin kärsivät haaksirikon
ja ehdottomasti heikontavat pojan tahdonvoimaa, vähentävät hänen
itseluottamustaan ja vahingoittavat hänen menestysmahdollisuuksiaan
elämässä. Suvaitkaa vastaanottaa pieni näyte:
"Maanantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Tiistaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Keskiviikkona -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Torstaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Seuraavana perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.
"Perjantaina kahden viikon päästä -- Nousin ylös, peseydyin,
panin maata.
"Seuraavassa kuussa -- nousin ylös, peseydyin, panin maata."
Sitten heitin, masentuneena. Huomattavia tapauksia näytti minun
elämässäni sattuvan liian harvoin, että niiden vuoksi olisi tarvinnut
ruveta päiväkirjaa pitämään. Muistelen kuitenkin yhä vieläkin
ylpeydellä, että minä jo niin varhaisellakin iällä peseydyin ylös
noustessani. Se päiväkirja teki minusta lopun. En ole milloinkaan
sen jälkeen uskaltanut toiste semmoista yrittää. Silloinen
itseluottamukseni pettäminen on jäänyt pysyväksi.
Laivan piti jäädä Gibraltariin viikoksi tai enemmäksikin ottamaan
hiiliä kotimatkaa varten.
Olisi ollut kovin ikävystyttävää odottaa täällä, minkä vuoksi meistä
neljä mursi karanteenisaarroksen ja vietti seitsemän ihanaa päivää
Sevillassa, Cordovassa, Cadizissa ja vaeltaen Andalusian, vanhan
Espanjan miellyttävillä maalaisseuduilla. Tämän hauskan viikon
kokemukset olivat liian vaihtelevat ja lukuisat mahtuakseen yhteen
lyhyeen lukuun, ja pitkään minulla taas ei ole tilaa. Jätän ne sen
vuoksi pois kaikki.


XXIX LUKU.
Lähtö Cadizista -- Ansaittu ojennus -- Kaunis Madeira -- Tabu
-- Ihanat Bermudat -- Englantilaiset tervetuliaiset -- Hyvästit
"ystävillemme bermudalaisille" -- Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy
-- Ensimmäinen tapaturmamme -- Pitkä retkemme päättymässä -- Kotona
-- Amen.

Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa
aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari
kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut
odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin
kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat
aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet
hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.
Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten
päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan
odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen
tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku
valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan
huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni
muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta
vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja
katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta
kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi -- niin tämä
henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin
laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna
lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan -- hänellä kun
oli niin erikoisen tarkat silmät -- paljon ennen kuin hän ennätti
tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta
kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni
näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija
suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti,
että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten.
Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen
voitonriemuisena ja sanoi:
"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."
Kapteeni haistoi -- maistoi -- hyvänsuopeasti hymyili -- sitten sanoi:
"Se _on_ ala-arvoista -- _kahviksi_ -- mutta vallan mukiinmenevää
_teetä_."
Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen.
Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran
edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin
semmoisinaan. Se henkilö olin minä.
Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä.
Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan
toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin
kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren
edustalle.
Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden
peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista
taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat
rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain
laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun
arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia
pilvien laahustavat reunat lakaisivat.
Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja
katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme
puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä
puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia,
joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta
uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä
lähdimme matkaan.
Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla
ollessamme -- me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa
hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin
väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se
yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.
Kuluivat päivät -- ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit
Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja
tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin
lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa
vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon,
lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia.
Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa,
koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita
mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan
vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen
tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut,
ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten -- tuota pientä
tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin -- Amerikkaan -- KOTIIN.
Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten
ohjelmassamme sanottiin -- suurin osa niistä, joitten, lähintä
tuttavuutta teimme, oli neekereitä -- ja etsimme taas ulappain
suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä
kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten
kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa
velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.
Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu.
Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen
pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin
satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä
luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi
helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.
Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä
yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa
tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja
hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava
tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen
mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että
ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että
kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan
kuoleman tapausta -- vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli
ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä
yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin
hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän
saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen.
Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.
Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan,
kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin --
erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia
haluja esiintyä turkkilaisina -- ja odottavain ystäväin viuhtoessa
nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen
täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen
kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.


JÄÄHYVÄISSANA.

Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki
päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja
ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä
ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa
kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen
toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet -- ja jos "Quaker City"
nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle,
niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä
matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin,
samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä
kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin
vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut
merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä
keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki
häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa
pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan,
jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi
tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen,
jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä
osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt
tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä.
Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä
toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella
retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä
lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain
vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin
nauttia elämästä _omain_ klikkiensä keralla -- matkustajat aina
jakautuvat klikkeihin, _kaikilla_ laivoilla.
Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle
Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa,
kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä
viimeksimainitut aina surevat jotain _toista_ laivaa, jossa ovat
olleet, jonka ovat jättäneet, ja _toisia_ matkatovereita, jotka
eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta,
vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään
matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon
kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla
vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä,
ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten
laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden.
Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja
pakkauskurjuus -- monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit
-- ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan.
Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin
kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut
pakata arkkujamme kuin kahdesti -- New Yorkista lähtiessämme ja
sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako
päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme,
laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai
pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme
vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan.
Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme.
Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme
ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää,
jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme
joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä
laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa,
tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa
nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme
siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti
sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja
hyvässä korjuussa kaikin puolin.
En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma
suoritettiin uskollisesti -- asia, joka hämmästytti minua, sillä
tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän
kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin
saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä.
Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja
ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä
syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita
käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika
nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.
Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta
sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät
muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun
olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi
pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman
ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä
vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei
lomaretkemme ole ollut turha -- sillä epämääräisten muistelmien
sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä
säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin
niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.
Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin,
vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen
kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme,
kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun
mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä.
Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen
katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan --
Veronan -- Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian
alallisilla vesillään leväten -- vaieten, autiona, ylväänä --
halveksien alennuksensa tilaa -- menetettyjen laivastojensa,
taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa
muistoihin piintyneenä.
Emme voi unohtaa Firenzeä -- Napolia -- emmekä Kreikan suloista
ilmastoa, joka on taivaan esimakua -- emmekä ainakaan Ateenaa
emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda
ikäarvoista Roomaa -- emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi
ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen
harmaalle rappeutumiselle -- emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja,
joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria
köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena,
miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin
kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas
Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä
ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun
ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.
Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon -- Baalbekin valtavan komeuden
-- Egyptin pyramidit -- sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset
kasvot -- itämaisen Smyrnan -- mykän Jerusalemin -- Damaskon, "Idän
helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden
yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin,
sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja
pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen
kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen
ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!