Jenkkejä maailmalla II - 03

"Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852,
£ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole
markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista
valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista
£ 130--150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin
erin loppuun -- hinnoista ei anneta tietoja.
"Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854,
hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias --
vahingoittunut -- £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria,
sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi.
Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden
satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran
myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun
nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä
voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen
hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt
haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa
täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja
antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen
hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät
tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että
aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.
"Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.
"Eunukit -- tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan
kuitenkin tänään Egyptistä."
Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat
ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari
kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria
tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun
eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään
kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä
puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.
Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää.
Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta
kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo
kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen
on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä
parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan
kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että
hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua
ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia
kolikoita -- sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa
joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista
niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta?
Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat
ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah,
hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"
Jokainen valehtelee ja pettää -- ainakin jokainen, joka liike-elämän
alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin,
eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin
valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen,
koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina.
Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan,
väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta
sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja,
joita voisi huomata -- ei ainakaan ilman tulikoetta.
Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja
koiria on esitetty väärässä valossa -- parjattu. Olin aina saanut sen
käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien,
että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja
rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä
tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan
ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja,
joista olen lukenut.
Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen
tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät
veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet,
näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole
eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä,
surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta
syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa
mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai
itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki -- en luule nähneeni ainoankaan
vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja
silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt
niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat
uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa
päällään kantaa -- viheliäisimmät -- säälittävimmät. Niiden kasvoilla
asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen
ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin
kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista.
Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään -- kärpänen
herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu
kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli
alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta
paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena
käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.
Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä
päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa
korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista
kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden
kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne
ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä
omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai
kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua
rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista.
Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.
Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani.
Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten,
hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden
ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka
varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella
kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään
varansa -- jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä
täytyy väistää monia ajoneuvoja -- ja tämän vaeltaja paikalla huomaa.
Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise
samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne
eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.
Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä)
näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan.
Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan
koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta
lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään
tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa,
kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat
niiden selässä oleviin haavoihin -- huokasivat ja kävivät uudelleen
rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset
lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin
tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma
oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta
ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni
laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin
verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa,
jossa on miljoona asukasta?
Nämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema,
ja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät
ne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa
puhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä
suinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä
alkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina
omiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka -- mutta siitä
huolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella
mielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa -- eivätkä sitten
todella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys
kaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta
he kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja
kivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita,
kunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja
kitumaan.
Eräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat
ja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että
teurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että.
ne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu
ja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta
kun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan
päässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat,
nousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.
Koirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa,
etteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen
kimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon,
että olisi halpamaista, jos _minä_ syyttäisin niitä moisista
sopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin
korvin kuullut niiden sitä tekevän.
Olin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten
leikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa
"Tuhannen ja yhden yön" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin
asustaneet -- jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet
ovat vahtineet lumottuja linnoja -- jossa prinssit ja prinsessat
lensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä
talismania -- jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi
kaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken
vilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi
tai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri
semmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut
satakunta vuotta!
Omituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä
unelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet.
Sanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi
takaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.
Täällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti -- "The Levant
Herald", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta.
Ne nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas
lankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa.
Se ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että "tuntematon on
aina suurta". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen
ja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän
väliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä,
ja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu
harhaan, lakkautetaan se -- sen kimppuun käydään ilman varoitusta,
se nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta,
aletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa,
koska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta.
Kuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa
valtakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja
ja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: "Tässä on jotain
pirullista kujetta -- se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta
-- lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää
tuommoista. Toimittaja tyrmään!"
Sanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi
kreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä
muutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista
mitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää
kaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan
kukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean
laidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. "Levant Herald"
puhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin
suosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia
kohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden
olla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran
toimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen,
että kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan
toisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta
Kretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä
dollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä
saamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta.
Saisin luullakseni "Levant Heraldissa" aputoimittajan paikan, mutta
taidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.
Sanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein
vararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla
onnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä
ja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä.
Niiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä
viivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi
ylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä,
samoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön
heikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he
salavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa:
"Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on
juuri lakkautettu!" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään.
Sanotaan -- en takaa, että se on totta -- sanotaan, että siellä
joskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan
kapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain
kesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes
hallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria
merkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.
Napolissa on vain yksi englanninkielinen lehti. Sillä on
seitsemänkymmentä tilaajaa. Julkaisija mahtaa rikastua.
En koskaan enää syö turkkilaista aamiaista. Keittopaikka oli pienessä
aamiaishuoneessa, lähellä basaaria, ja katua kohti aivan avoin. Kokki
oli likainen ja samoin oli pöytäkin, eikä sillä ollut liinaa. Mies
otti kourallisen makkaralihaa ja litisteli sitä rautalangan ympäri ja
pani sen sitten hiillokseen kypsymään. Kun se oli valmis, laski hän
sen syrjään, ja sisään astui alakuloisen näköinen koira ja näykkäsi
sitä. Se haisteli sitä ensiksi ja luultavasti tunsi sen jonkun
ystävänsä jäännöksiksi. Kokki otti sen pois koiran edestä ja pani
meidän eteemme. Jack sanoi "minä passaan" -- hän joskus lyö korttia
-- ja me passasimme kaikki vuoron mukaan. Kokki sitten leipoi leveän
latuskan vehnäleivän, rasvasi sen hyvin makkaranrasvalla ja lähti
sitä meille kantamaan. Se putosi likaan, mutta hän nosti sen ylös ja
kiilloitti sen housuihinsa ja toi sen meidän eteemme. Jack sanoi:
"minä passaan". Me kaikki passasimme. Hän pani munia paistinpannuun
ja seisoi miettiväisenä ja haarukalla kaiveli lihapaloja hampaittensa
välistä. Sitten hän samalla haarukalla käänsi munat -- ja toi ne
meille. Jack sanoi "passi taas minun puolestani". Kaikki seurasimme
esimerkkiä. Emme tienneet mitä tehdä, jonka vuoksi tilasimme uuden
annoksen makkaraa. Kokki otti rautalankansa, erotti kohtuullisen
määrän makkaralihaa, litisti sen käsiinsä ja alkoi muokata!
Tällä kertaa me kaikki kuin yhdestä suusta passasimme. Maksoimme
ja poistuimme. Siinä kaikki, mitä sain tietooni turkkilaisista
lunsheista. Turkkilainen lunshi on hyvä, epäilemättä, mutta on sillä
vain pienet puutteensakin.
Ajatellessani, kuinka minua on itämaisilla matkakertomuksilla
petetty, tekisi mieleni syödä matkailija suurukseksi. Kuinka monia
vuosia lienenkään uneksinut turkkilaisen saunan ihmeistä; kuinka
monia vuosia olenkaan itselleni luvannut, että vielä kerran siinä
kylven. Monen monet kerrat olen mielikuvituksessani loikonut
marmoriammeessa ja hengittänyt idän ryytien hurmaavia tuoksuja, jotka
täyttivät ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen
vetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän
alastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina
ja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen.
Sitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka
kuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta,
jonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin
antanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen
saliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti
puetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani
ja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä
riippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä
huonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia,
polttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen
lepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin
persialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain
suihkulähteitten tuudittamana.
Semmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä
matkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus
ei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan
rinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli
marmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät,
toinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut
maalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat
vanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä
ja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston
ja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut.
Ne haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen
palvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään
runollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään
itämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja
-- aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa
joka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista
tosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.
Kävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys
kietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti
valkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita
alas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka
herättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei
aiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se
kuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat
tälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se
epäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti
osattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat -- kuin pienoispenkit,
joiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne
olisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä).
Nämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin
jalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin,
kun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin
että nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se
itämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.
Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut
jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu
kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen
vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa.
Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin
vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen
paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät
aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli
rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä
oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen
taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.
Se oli Idän kuulu "nargili" -- se piippu, jota Suurturkki polttelee
kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin
siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani,
keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin
valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio
puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka
huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En
kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi
oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä
messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina
kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen
Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän
niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.
Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen
verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät
minut sinne -- marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä
ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle.
Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen,
jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä
karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin
haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä
haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:
"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut
pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras
nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä
minä enää voi kauan säilyä."
Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä
piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti
rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei
voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä
tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:
"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin
saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan.
Menkää ja hakekaa pitkähöylä."
Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen,
joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman
määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän,
varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi
minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi
vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin
hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui.
Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja
kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni
turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut
eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä
mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja
epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin
jäivätkin tulematta.
Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut
sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se
muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut
palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi
sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota
maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat
kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen
käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän
ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä
juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen
kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi
mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin
pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas
kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää
kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.
Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja
tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka
hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies,
joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai
tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin,
kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja
kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.


IV LUKU.
Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle -- "Maailmanrannan-Mooses"
-- Surumielinen Sevastopol -- Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä
-- Miellyttäviä englantilaisia -- Epätoivoista taistelua --
Muistoesineitten etsijät.

Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja
purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme
heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin
ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä,
loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä,
joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat
matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän
on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa
tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia
katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset
suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun,
persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt
kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen
kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana
halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille
mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme
kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.
Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on
Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on
syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä
ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi
pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään,
saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan
meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette,
niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää
vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja
monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja
rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme
varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja
taas lähteä kolmen päivän kuluttua -- mutta nyt saimme vapaasti
tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa
olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme,
katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä
koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta
esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa
viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden
vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä
olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen
hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen
hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi
huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen.
Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella --
täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja