Jenkkejä maailmalla II - 07

kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät
hevillä lähde siihen nukkumaan.


X LUKU.
Estettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme
Pyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista
ja juhdista -- Lähdemme "pitkälle reitille" -- Syyriassa --
Vähän Beirutista -- Kreikkalainen "Ferguson" -- Varustukset --
Hevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.

Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt
olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on
pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet
muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja
murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne
sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä
rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli
semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista
käsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme
saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin
ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin
vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni
aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla
tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana
ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin
ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut
huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja
naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske."
Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä
kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn
kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön
sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren
edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se
olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain
ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä
hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut
kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö,
niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita
sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui
sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin
varokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska
se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa
kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu
saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että
matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin
kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen
halveksivat säädyllisiä tapoja.
Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia,
matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata!
Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat
siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen
alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin
esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen
paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä
ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä,
asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja
harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja
suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka
puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja!
Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä!
Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja
Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka
epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin
hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon
pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin
salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin
viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus
itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä
mokomaa nähty!
Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan
hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla
ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on
uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" -- nimittäin Syyriaan,
Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan
päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka
tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille
miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan
ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.
Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet
päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan
kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa,
jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka
tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä
saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka
mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja
Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme
aivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin,
kameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin
taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme
sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia
Baalbekin raunioille.
Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin,
että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät
meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä
maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen
saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja
heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa
Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata
laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille
paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi
mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille",
niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet
millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme
olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi,
etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja
avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme
kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin
suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.
Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme
kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä
muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista
kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle
verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan
verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria,
jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä
vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että
siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin
kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja
haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa
ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan.
Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on
ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin),
mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai
mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan
paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies
(luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille
kaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun
opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme
kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa,
että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin
viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi
tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin
ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku,
jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi
dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.
Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki
oli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme,
kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon,
Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten
raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti
Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata
merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon
kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin
hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin
hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut
saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En
kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin
vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa,
salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja
saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua
luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.
Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä
Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella
juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin
kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden
varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa.
Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi
kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin
kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi
sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli
kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli
selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja
rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan
ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme
oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli
päätään ja sanoi:
"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat
rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."
Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja
emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni
sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei
kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.
Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle,
josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui
kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme
niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita
Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai
seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.
Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään
sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli
yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se
oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden
keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille
kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän
aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja
papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin
ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni
selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja
selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta,
ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli
saatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista
ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani.
Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja
kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi
lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille
kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat
ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset.
Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että
niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos
tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä
kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin
matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin
miksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä
olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan
alennetuin hinnoin."
Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli
pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian
helähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin
"salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku
teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä
aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se
oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe,
ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se
oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan
kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous
saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet
suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat
lautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat
_tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja
turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului
lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää,
teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä.
Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin
syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine
ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä
ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham,
kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi
koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa
pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!
On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.
Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä
maassa todellista nautintoa.


XI LUKU.
"Jacksonville" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla
-- Kadonnut kaupunki -- "Jeriko", kumma hevoseni -- Pipliallisia
maisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta --
Kansoista kurjin.

Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet
nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi
kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran
oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli,
että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.
Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli
kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa
pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin,
minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia,
ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla
tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut
tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee
miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota
hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.
Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo
puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois,
niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten
katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen
laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi
hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.
Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja
perunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli.
Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara
ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet.
Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas,
valkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet
kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä
arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää
oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet
pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.
Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti
niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä
kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa
koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet
siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan
kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja
kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen
jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan
alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat
valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät
jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden
ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen
pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset
piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos
satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota
lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne
pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa
mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että
se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan
koskematta.
Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on
hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt
merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä.
Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki
kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen
merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman
hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä
puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin
sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni
on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan
putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin
samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka
on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään,
heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä
rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi
ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää
mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava
tuolle hevoselle kuoleman.
Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut
kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu
poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä
vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki
paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen
päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille
vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra
minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en
pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.
Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide.
Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä
ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli
arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen
tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian
kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka
ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän
taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut
nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään
säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin.
Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!
Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä
leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä
Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme
alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon.
Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen
laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan
laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt
päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.
Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin,
luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät
ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa,
jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan
siitä tietoja -- tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka
toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä
tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan
kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua,
jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat
liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä
parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin
kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo
valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein
rakkaimpia kuvitelmia.
Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa,
Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon
kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä
oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu
kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi
saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä
vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo
lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös
Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä,
kunne hän haudattiin -- sillä
... "ei kenkään kaivanut sitä hautaa,
Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä --
Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen
ja laskivat sinne kuolleen miehen!"
Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan
kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka.
Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän
kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin.
Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä
niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään
saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa
hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän
jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on
aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja
sitten hävinneet siitä.
Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän
läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen
näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka
arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli
kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta
jäänyt.
En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.
Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella
katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla
pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja
kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja
nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin.
Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat
epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin
mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti
paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän
jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa
linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä
näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta
saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.
Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva
persoonallista mielenkiintoa.
Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka
näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin,
että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen -- ei paljoa,
mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää
ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin
köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä,
joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa.
Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat
-- mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen
nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on
ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen
puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että
asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen
pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle.
Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa
pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille
ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä
verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan
vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan,
eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen.
Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja
viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta
köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo:
"Ota neljäsosa -- ota puolet -- ota kaksikolmannesta siitä, jos
tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.
Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos
he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja
tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen,
eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on
Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen
alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.
Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on
saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat
salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?


XII LUKU.
Patriarkallisia tapoja -- Suurenmoinen Baalbek -- Kertomus raunioista
-- Nimensä ikuistajia nekin -- Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain
kirjaimelle -- Bileamin aasin kunnioitettu lähde.

Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki
auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen
kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen
peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä.
Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet
kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen
paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia
ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme
tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että
ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt
kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä