Eleonora Lubomirski - 18

"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla."
"Ne eivät Ramoskia estä", vastasi Czarny jyrkästi: "hän hiipielee kyllä
niiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja
olisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä
suoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin", jatkoi vanhus, juosten
erästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. "No miten on, onko
tie vapaa vai ei?" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.
"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet",
vastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. "Ei
yksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein
vannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin
mitä rauhallista kylää tahansa."
"Älkää olko niin varma!" keskeytti katteini puoleksi hymysuin.
"Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan,
voivat he karata kimppuumme."
Ei kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun
katteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta
varovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi
katteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski,
viidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle,
jonne kaksi venettä oli kätketty.
"Onko siellä kukaan?" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän
veneistä.
"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat
Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.
"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin
silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.
"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä
risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui
kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei
kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."
Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa
kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt
veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla
kohden pientä saarta, missä vartija oli.
* * * * *
"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi
teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä
vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin
toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen.
Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin
jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin
pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava.
Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."
Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli
ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota
verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä
hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin
saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin
väkivallalla päästä tuumiensa perille.
"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin",
vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella
ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni
asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt,
jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä
tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan
turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti
katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden.
Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on
oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää
hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa
menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja
katseensa milt'ei masentavaksi.
"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen
kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni
sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin
katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut
kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin
jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot
laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän
kreivitärtä, sanoen:
"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset
litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä
sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa.
Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka
uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin
silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko,
että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden,
ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle
palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa
valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole
tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta
kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini
Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa
kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle.
Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni
kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua
ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä
unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava,
vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."
Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa
ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.
"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa
silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin
laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän
rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla
varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin
ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että
ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta
tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa.
Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla
katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä
lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä
horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa?
Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"
Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein
tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:
"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua
inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin.
Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo
olla orjattarenne. Minä _vaadin_ vapauttani, ja muistakaa, että
kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon
haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne,
jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin
hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja..."
"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran
takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja
ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."
Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt
pienelle räppänälle.
"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän,
uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte
minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat
taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon.
Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme
laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät
heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille
huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette
kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja
vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut,
mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin
päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa.
Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka
äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön,
katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani
tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen
tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette
myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi
häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."
Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan,
kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja
kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon:
ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän
tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti.
Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan
laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan
leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan,
Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki
hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että
sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.
"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella
kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan
saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet
kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa
järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin
minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin
sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!"
huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen.
"Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata
leiriin."
"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen
tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.
"Teidän _täytyy_ seurata minua!" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen
käsivarteensa; "minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä."
Eleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua
lepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden
ohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.
Leirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat
haluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi
vasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.
Walchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt
teki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko
ruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan
hänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.
Kiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin
vihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven
pintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa,
liekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden
pinnalle.
"Antaudu Walchovitz!" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan
sen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja
Akselkin olivat. "Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko
leiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti
sinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja
vaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle,
ennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut,
käyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka
päällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa."
Walchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus
juolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja
nosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.
"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni", huudahti hän
pilkkanaurulla. "Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule
tapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki
kärsittävänä."
Toinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja
molemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla
aironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.
"Minä en pelkää teitä", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla.
"Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän
välimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän,
jolloin..."
"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta", vastasi Ramoski, osoittaen
kädellään tyyntä veden pintaa.
Walchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin
sanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään,
ettei armoa ollut toivomistakaan.
Eleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi
luulleen poikansa, huudahti hän ilosta.
"Pelasta minut, pelasta minut!" huusi hän tuskastuneena. "Tuo hirviö on
muuten ottava henkeni."
"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni", vastasi Walchovitz synkästi
ja kohotti karpiininsa. "Tie auki ja heti, muuten saatte hakea
kreivitärtä tuolta", lisäsi hän, osoittaen järveen. "Minä vaikka itse
teen hänelle seuraa", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti
vielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille
kasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. "Kunhan vaan kosto
täyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!"
Samassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz
veneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen
parilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi
Bernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski
häntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan
horjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen
varovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä
voi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli
saaliinsa temmattu hänen käsistään.
Hirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin
Ramoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä
tavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.
"Haa", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli,
"sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet
pettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat
ajatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta,
sillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun
täytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan
laineisin!"
Surullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä,
ja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon
tunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös,
että ratkaiseva taistelu pian oli alkava.
Ramoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui
taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Aivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu
huomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.
"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin
tikarinkahvaan. "Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin,
jos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen
nimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä..."
Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz
hänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja
synnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta.
Molemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he
aseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin
lankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän
oli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman
vihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän
aseensa syvälle onnettoman sydämeen.
Ähkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:
"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo
konna elää."
Czarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa;
sitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja,
puristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli
jo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt
äitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.
Walchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard
tavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän,
koetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos
hänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen
valmiit häntä vastustamaan.
"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin", jupisi hän, "sitä
suurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa."
Hiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin
mukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin
huomatessa kaikki liikkeensä.
"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini", ivasi jesuiitta ja
katseli Bernhardia tuimasti. "Minä voitan teidät ja saan nähdä
sydänverenne kuten Ramoskiltakin."
"Lopeta taistelu, Walchovitz", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; "sinä
joudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan."
"En milloinkaan", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. "Luuletko että
minä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!"
"Kuole siis!" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa
sydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo
onneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut
monta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan
yli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki
hiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.
"Huu, mikä hirveä yö!" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.
"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään", vastasi Czarny
luottavasti. "Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani
Czarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi
kaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla
aloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että
meikäläiset ovat voittaneet", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä;
"tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan,
jossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään."
"Berta on siis siellä?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Niin on", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen;
"Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä
iltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin."
"Odota siksi, kun tulemme kotia", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti
nuorukaista olalle. "Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon
kuulla Bertan mielipiteen asiassa."
Aksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen
tuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn
hautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi
vetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin
taakseen savuavana roviona.
Vieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka
olivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät
yhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan
palvelijan.