Eleonora Lubomirski - 04

vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki
käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen
kuullut hänen tuumansa."
"Miten ne kuuluvat?"
"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta
Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia
Varsovaa kohden."
"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.
"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä
hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa
huomioon."
"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen
ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on
muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin.
Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle,
niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa.
Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi
eräästä tärkeästä asiasta."
Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei
näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.
"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja
tyytymätön kaikkeen."
"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.
"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille,
ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten
päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun
ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä?
Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko
kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa..."
"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.
"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri
sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla
kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa
nyt olisi kadotuksen partaalla."
"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi
ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.
"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus
vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä
neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit
ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen
kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen
toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on
minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä
taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme,
on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää
kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen
vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan
ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän
muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin
silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"
Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös.
"EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen
nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"
"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä
kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä
syökse itseäsi kadotukseen!"
"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen
isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei;
isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni
takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo
tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta
hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"
"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi
solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä
ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia
takasin morsiamesi!"
"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna.
"Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän
siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta
jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka
unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta
isänsä varoittavaa ääntä.
* * * * *
Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on
seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan
läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo
marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle,
aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin
turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.
Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa,
jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea
nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän
telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän
teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä
olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti
hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.
Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin
meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran
vuodetta.
Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.
Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.
"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa
säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden
ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava
teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin
omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on
pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska
jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi
mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut
antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti,
"silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän,
asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli
aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:
"Onko siellä ketään?"
Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä
kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.
"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa
kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi
tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä
joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi
hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.
"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen
korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä
tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin
mars!" Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin
kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän
telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja
sanoi värisevin huulin:
"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."
Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi
tutuksi.
"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin",
huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun;
olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"
"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.
Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn
surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona
ankarana tuomarina.
"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on,
että heti tunnustat kaikki."
"Rakkauteni valtijattareeni ja..."
"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen
vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.
"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni..."
"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti
taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin
sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta
hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä
ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut
sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"
"En", vastasi Czarny rohkeasti.
"No, missä sitten olet ollut?"
"Ruhtinas Czarneckin seurassa."
"Missä hän on?"
"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin
käynnistä ruotsalaisten leirissä.
"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi
tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"
"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi
juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet
lattiaan.
"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui
vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä
tiedän, että Czarnecki on täällä!"
Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän
on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin.
Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet
nöyrtymään.
"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien
kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"
"Göran Czarnecki!"
"Missä tarkoituksessa?"
"Kat... kat... kat..."
"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on
sinulla saatavana korvapuusti minulta."
"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.
"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"
"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny,
taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni
seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan.
Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä
jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle,
varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.
Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan
edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän.
Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi
unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä!
Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset
husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he
huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja
puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri,
toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat,
ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan
puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa,
toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat
sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun
husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa
hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä
riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi
kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli
taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa
keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut
taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia,
että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset
husaarit.
Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman
johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse
asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään.
Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu
maa otettiin takasin.
Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä
luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen
vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui
Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt
nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen
laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun
into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin
huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset
rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle,
joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär.
Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän
ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.
Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.
"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin
Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa
voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä
morsiantanne hänen käsissään!"
Eversti syöksyi ulos.
"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen.
"Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi
olla turvassa puolalaisten luodeilta."
Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.
Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat
äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan
tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään
leimusi taistelunhimo ja vimma.
"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan.
"Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"
Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan
hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran
ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli
pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.
Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään
heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri
sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty,
ennenkuin olet vallassani."
"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho
ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä
taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."
Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi
kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän
olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään
vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi
yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän
hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että
ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän
Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja
valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran
nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli.
Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi
Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen
syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja
kaatui kuolleena maahan.
Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän
pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.
Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä
nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut
miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla
ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja
heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän
kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.
Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään
välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän
heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.
Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen,
nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain
puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen
husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin
tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.
"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä,
"luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa;
kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"
Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien
puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi
taisteluvaatimukseen.
Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä
ratsastajia että miekkailijoita.
Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän
huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä
häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen
toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli
aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä
vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys
yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja
hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin
lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta
ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko
jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin
tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista
vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa
taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella
voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei
odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt,
vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:
"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi
taistelu, ja puolalaiset pakenivat.
"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse,
ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte
hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"
Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella
puristi.
Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole
teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet,
saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen
maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"
Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin
mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että
Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.
Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:
"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny
hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."
"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"
Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.
Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli
Eleonoran luo.


VII.
Sandomirissa.

Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla,
sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli
päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita
kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia
maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän
sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa.
Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he
kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin
ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka
olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin
30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan
suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.
Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin
niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen
päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten
tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä
lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai
tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti,
mennäkseen kaupungin luona virran yli.
Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen.
Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein
käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä
vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja
kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.
Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona
seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse
tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.
Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa.
Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien
sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja
kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat
ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään,
vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät
huolettomina eteenpäin.
Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät
heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui
kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.
"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän
perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä
puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja
tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä
se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun
poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas,
ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta
kuninkaistani minulla toki on selko."
"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa
käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä
hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."
"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen:
"Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi
estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet
yli, niin..."
"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi
Göran Czarnecki kolkosti.
"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija
surullisella äänellä.
"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin
palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon
kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä
hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas
ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että
eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu
täällä. Vie minut hänen luoksensa."
"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin
eteen.
"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.
"Ramoski."
"Voimmeko luottaa häneen?"
"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."
"Hyvä; vie minut hänen luokseen."
Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat
pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.
"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei
kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan
lähelläni!"
Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja
puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken
kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.
"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"
"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului,
ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen
ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen
tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä,
vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:
"Tässä on puhumani mies!"
Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi
sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"
"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."
"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"
"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina",
vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.
"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan!
Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen
apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas
taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä
kädessään.
Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä,
kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän
kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.
"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron
Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret
vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä
tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit
tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."
Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään,
sanoi Ramoski:
"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne,
ollakseen hyvässä turvassa."
"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä
puhutaan?"
"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."
"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.
"Kreivitär Eleonora ja..."
"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.
"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen
eräältä tuttavalta korpraalilta."
"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä
valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän
rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda
isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä
kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."
"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt
olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa,
ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän
väliä jokaisen.
"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi
huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy
kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen
muurien edustalle!"
Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin
olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse
ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen
lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi.
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä
kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.
Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä
kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän.
"Luultavasti on se joku yövahtijoukko... mutta he seisahtuvat tälle
portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset
nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita
valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä
muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."
Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:
"Aukaise heti!"
Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi