Eleonora Lubomirski - 07

Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei
Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti
heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla
olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta
kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt
välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan
"ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan,
löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen
kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika
saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:
"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä
ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan
kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle
veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma
siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."
"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin
ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua.
"Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta
omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun
tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo
ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään
laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen
vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin
raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta
sotamiehestäni."
Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että
vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.
"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän
kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea
sata messua mieheni haudalla."
* * * * *
Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä,
muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti
leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.
Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti
piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata
Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin
yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei
tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa
tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä.
Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin
tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten
ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan
huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin
päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.
Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan,
joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista
päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.
Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään
tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi
tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija
katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle.
Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli
yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja
koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja
ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää
kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä
niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.
Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka
pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä
harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä
eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja
hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset
puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään,
ja linna ympäröittiin.
Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.
"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas
ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä
vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.
Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa,
ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:
"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."
"Holhokkinne kilpakosija?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.
Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen.
Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan
ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä
hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän
toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole
vielä tullut."
Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki
kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä
sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli
virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä,
kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen.
Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten
tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui
onnellisesti maalle.
Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty
laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran
Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään
hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat
hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä
joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi
Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan
Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden
joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten
vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus,
voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että
heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa
tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.
Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen
salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.
Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään
kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli
saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan
rinnalla ja hänen vieressään Essen.
Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella
rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:
"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja
vaarallinen asema takanamme."
Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen
jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.
Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja
hän kääntyi everstiin, sanoen:
"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.
Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun
kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.
Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä
hymyllään:
"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä
tuliaukkoa ja..."
Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin
kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi
ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.


XII.
Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.

Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä
vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä
virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui
tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli,
karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden.
Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä
omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei
ole lakia.
Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli
jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta
puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä
kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa
mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.
Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen.
Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän
ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin
hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen.
Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa
pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo
Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän
saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin
taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä
tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei
milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon
kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista,
nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa
lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli
kuin nuoreksi jälleen.
Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan
käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä
pöydällä olevaa karttaa.
Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:
"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"
"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"
"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."
Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:
"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille?
Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."
"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin
omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin
silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä
mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta
koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään
huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen
tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että
antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän
vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan
kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin
kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut
levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän
vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi
luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita
"imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan
tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.
"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla
neuvojanne!"
"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu
minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse
kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen
tahtoanne, ja neuvoni on: _että Jumalan nimessä koetatte päästä virran
yli_. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."
"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia
silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota
nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin
tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja.
Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin
vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan,
me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja
näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre
kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että
litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän
äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa
malttamattomuus."
Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti
Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan
puheille.
"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.
D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari
kohteliasta sanaa, lisäsi hän:
"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne
alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa..."
"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin,
"Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä
minulta nyt taasen vaaditaan."
"Ne rauhan ehdot, joita..."
"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva
Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista
olkapäälle.
D'Avangour jatkoi:
"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne
eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi
Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi
on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."
"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi
hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti
Kruse kuullut teitä."
D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi.
"Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain
päätettäväksi."
Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:
"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita.
Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut
erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole
viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt
omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä
seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"
"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan
julistaminen..."
"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te
unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä
viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla
ranskalaisen lähettilään -- jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas
korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri
huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos
teltasta.
* * * * *
Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo
valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään.
Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli
ruotsalaisten osaksi.
Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja
sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka
eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina
katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet
olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille
keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä
olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan
neuvottelemaan.
"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan
valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja
rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka _voimme_ saada;
vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani,
teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta
kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan
tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme.
Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa
kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu
Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on
Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä.
Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset
ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa
viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän
hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja
voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"
"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."
"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista
päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen
rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan
Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen
verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä
voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä
lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei
päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun
peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot,
ennenkuin vapauden päivä koittaa."
Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen
sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:
"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat
ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan
ruotsalaista voi niiden yli päästä."
Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki
levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet
häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.
"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte,
että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä,
ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut
nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut
isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa.
Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein
pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä
on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin
morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä
toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on
ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on
heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen
veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli
puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan
nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."
Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella
odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli
syvästi liikutettu.
Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti
hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:
"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton
sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme,
niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta
uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä.
Minä en _voi_ kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan",
jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on
minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain
sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."
Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi
pilkallisesti hymyillen:
"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun
sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"
Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla
äänellä sanoi hän:
"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka
kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on
vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."
Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti
voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi
hän:
"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"
Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää
uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:
"Onko Eleonora täällä?"
"On", vastasi ruhtinas.
Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:
"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja
jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä
edesvastaukseen."
Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi
nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli
kadonnut.
Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä
tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä
alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut
vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi
hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä
ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden
vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot:
"Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"


XIII.
Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee
muille ajatuksille.

Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään
olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla
kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut
mikään harhakuva.
"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan,
"olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"
Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä
hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:
"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun
oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."
"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny
tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla
kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"
"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"
"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille
kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan
kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on
kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.
"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.
Czarny alkoi:
"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle
muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan
Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua
käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta
vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti
Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut
heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon
alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan..."
"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.
"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei
suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin
rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein
pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian
kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta
kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla
etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja
tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan
tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin
olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän
huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi,
mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani
kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin
hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli
kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti
huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin
pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä
antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei
tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt,
ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin
pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei
kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli
ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme,
vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin
kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin
ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat
tässä mennä yli ja..."
"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili
ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä
Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"
"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi.
"Everstistä minä kyllä pidän huolen."
"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.
"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä
kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."
Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri
tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:
"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin
seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten
panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän,
että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa
tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta
silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois.
Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny,
autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta
olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan
taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee
pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä
meitä auttaa."
Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan
vastausta.
"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee
totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne
on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."
"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla
olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin
varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein
askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes
näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän
kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa
synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään
sydämelleen:
"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin,
ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen.
Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan
ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen
luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan
tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi,