Eleonora Lubomirski - 16

"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!"
huudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. "Eikö
minua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni,
että tyttäreni!"
"Ja vielä _minun hauttani_!" täytti Walchovitz vitkaan, pannen
viimeisille sanoille painoa.
Eleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt
ymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle
selville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin
kavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.
"Saatana", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, "eikö sinussa
löydy rahtuakaan ihmistunnetta?"
"Hm", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, "kuka
minulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?"
"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta", vastasi
Czarny, kolkon epätoivon valtaamana, "toisen meistä täytyy jäädä
paikalle."
"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään", kuului luja ääni
Czarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi
Erkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. "Puollusta
itseäsi", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, "minä olen
ennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin
puhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin
saavuta sinuakin."
Walchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin
hurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.
Turhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa,
masentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä
paikallaan.
"Takasin!" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen
niskaan. "Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun
velvollisuuteni kaataa hänet." Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet,
tätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei
olisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä
pelastuksen siinto jälellä.
Kuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä
ovi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen
uloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.
"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?" kysyi Bernhard,
osoittaen uloskäytävää. "Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja
yhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman."
"Sitä olen minäkin ajatellut", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli,
joka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla.
"Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi", lisäsi hän ja otti tainnottoman
syliinsä sekä kiiruhti käytävään.
Aksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman
palvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi
hän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.
Samassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että
nuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen
edessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui
vanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen
rintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.
"Pelastakaa... kreivitär... minä tein... minkä... voin", ähkyi hän,
vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen
henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä
toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista
kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti
veri virtana lattialle.
"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta,
"käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät
käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan,
"mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"
Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun
punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat
nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi
kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.
Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä
rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo
loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus
jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin,
ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi
käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.
Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten
ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen
eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä,
ennenkuin antautuisivat.
Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät
heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun
perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää
talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa
vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen
peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen
toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin
kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta
sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi
eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa.
Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn
päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun
kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.
"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä,
"pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä
kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on
pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata
päästä pakenemaan Herrevadiin."
Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä
toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä
jotakin hirveätä.
"Ethän ole nähnyt _häntä_, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.
"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko
Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean
Erkkimme kuoleman."
Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen
palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:
"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta
lienee?"
"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he
ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."
Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen
huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan
vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.
"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa",
sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri..."
"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin,
jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin
silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa,
sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen
eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään
pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa
puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa.
Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa,
tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora,
joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan
irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan
ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä
vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen
sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä
ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen
katse, ja kaikki oli loppunut.
Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin
erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän
oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka
Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.
"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein
katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä
ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."
Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat
saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä
edestä.
"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen
vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."
Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli
taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen
lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko
tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut
hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri
vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.
Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.
"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat
muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä."
Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia
vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla
raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan
ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei
viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat
esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit
hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta,
sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat
monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.
"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!"
Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti,
että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin,
kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.
Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin
Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa
ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta,
vastatulleiden sissien keskelle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.
"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin,
koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa
kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"
"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen,
"ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika
vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt
nähtävästi kostaa..."
"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten
Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä
kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä
tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus
ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."
"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt
minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa,
"kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina
huomannut sen lujaksi."
"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta
minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu
on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa
vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain
puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"
Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli
hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä
jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset
kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo
sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat
sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta
valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin
olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja
oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.
"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta
sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä
hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."
Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana
_lunastushinta_ soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät
saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin
huudahtaen:
"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi
kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta..."
Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä
hänen puheensa.
"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin,
"käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden
tulen väliin!"
Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.
Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin
palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz
huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut
varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin.
Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet
syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta.
Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi
sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän
ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja
puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut.
Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä
vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei
yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili
pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja
pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi
paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei
odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian
kuin mahdollista.
Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen
syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan
pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli
väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt
paraillaan murtaa porttia.
"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen
mukaanne!"
Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka
akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä
ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli
raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen
edessään.
"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä
et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz
heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt
sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän
sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin
karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.
Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja
vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he
kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun
ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle
jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.
Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän
tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären,
rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien
jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan
odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.
Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen
kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja
kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.
Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu
pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun
Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa
vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään.
Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja
huomasi edessään naisen ruumiin.
"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on
myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"
"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja
katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.
"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"
"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin
tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."
Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo,
joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta
sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä
suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen
kuollonkamppauksensa olleen hirveän.
"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois
silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla
toistensa rinnalla."
"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen,
"pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän
kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski
Aschebergilta."
Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he
Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo
heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.
* * * * *
"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka,
nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli
vetäytynyt pari askelta taaksepäin.
"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi
nuorukainen, kumartaen nöyrästi.
"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja
joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?"
kysyi kuningas vielä.
"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.
"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus
tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen
kauniita kasvoja.
Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista,
ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun
saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani
huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja
nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä
onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."
"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas
lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä
kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas,
viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on
kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen
kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien
perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."
Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään
läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa
Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.
Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä
tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä
saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen
joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.


VIII.
Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.

Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija
pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli
sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli
hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli
kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä
vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen
takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi
armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa,
ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen
tanskalaisten leiriä.
Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin
jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset,
Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä,
jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke
henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat.
Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari
Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu
kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.
Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky
lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin
kirkolla.
Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas
asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta
toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa,
kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.
"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi
hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään,
ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä
otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän
voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te,
herrani, jäätte minun luokseni tänne."
"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen,
"päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että
kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan
paremmin kootakseen uusia voimia."
"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen
kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen
seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut
marssimaan."
Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan
ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti
rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.
Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä
osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin
[kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.
"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin
marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme,
voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."
"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette,
kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en
ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan
varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa
armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."
Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä
nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin
seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin
avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin
ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui
hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken
puoleen:
"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg
huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin
kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei
sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän;
hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin
koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"
"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi
Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa,
joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan
tapahtunut."
Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä
vastaan.
"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin
sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on
tärkeitä ilmoitettavia."
"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin
oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He
ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan
onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme
rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."
"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä
hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä
kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.
* * * * *
Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä
ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan
rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu,
"Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli
joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman
siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen
kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä
maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis
tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa
taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle,
joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman
vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä.
Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer
Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.
"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen
vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat
yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."
"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin
meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat
nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."
Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta
henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja
useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka
järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin
takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai
kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan
olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän,
annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä
tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät
tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä
minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali
Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi
rynnäkkö takasin.
Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen
osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina,
vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät
peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui
murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.
Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin,