Eleonora Lubomirski - 06

"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä
lasta ja..."
"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi
olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"
"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti
puolalainen.
"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet
valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken
vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat
messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"
Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen
puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän
juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa
suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.
* * * * *
Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka,
kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita,
löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin
vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin
käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin
oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret
saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava,
mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.
Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen
maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten
suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut
kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä
kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.
"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut,
nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni,
kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on
tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."
"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään
pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi
tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava
tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin
Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."
"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora,
hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen
luokseen, minä pyydän teitä."
"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän
ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää
teitä erinään."
"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.
"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.
"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen
arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän
tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee
hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen
vanhuksen käsivarteen, "_en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho
Stjernfeltiä_!"
Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan
epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni
huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui
syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni.
Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten
hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen.
Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen
lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas
oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.
Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin
pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja
kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja
kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan,
auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.
Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa,
ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia
kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen
pysähtymään.
Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi
rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan
ruhtinaankin äänen.
Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:
Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin
poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset
käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän
kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.
Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä
menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen
suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä,
vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin
esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi
oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut
sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.
"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä
peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi
on luonasi!"
Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.
"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta
ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne
rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"
"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit
pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin
hän ansaitseepi, te, puolalainen neito..."
"_Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso_", vastasi Eleonora
painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta.
Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen
puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."
"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi
olla mahdollista!"
"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi
Eleonora vakavasti.
Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi:
"Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."
"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin
silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen
lutherilaisen kirkon suojassa."
"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen
kostava verisesti."
Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja
kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.


X.
Ehkäistyt tuumat.

Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti
kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan
tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä
ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja
majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään.
Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana
kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita
yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.
Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään:
hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja
pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään
vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo
melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan
lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli
antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin
yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin
panna toimeen.
Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan
eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja
miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän
katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton
luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen
vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun
metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."
"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa
pahinta."
"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.
"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä
tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."
"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut
minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii
täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären,
eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti
hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten
leiriä.
"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri
Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät
matkoihinsa."
Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun.
Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen
joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin
olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta
Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät
peräytymään.
Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko
kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa,
kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja
eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden
lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan
hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia
seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:
"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten
puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."
"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun
sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti
kumartaen.
Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen
sotajoukostaan, ja sanoi:
"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät
voi ollakaan."
Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa
takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet
saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen
uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren
joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.
Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.
Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja
myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin
päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei
ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.
Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti
Lundberg syöksyi sisään.
"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia
vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"
Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on
tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs
vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."
"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.
Kersantti toi vangin sisään.
"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa,
ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten
leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään
pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."
Czarny vapisi.
"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen
kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla
saan sinulta totuuden."
"Minä vastaan", jupisi vanki.
"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"
"On."
"Oletko tavannut häntä?"
"En."
"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten
tietäisit hänen olopaikkansa?"
"Olen kuullut puhuttavan."
"Soo'o; koska hänestä erkanit?"
"Toissapäivänä."
"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu
hiukan epäiltävältä."
"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli
silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa,
sitä en tiedä."
"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla,
"mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan
hallussa?"
Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.
"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan
oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on
heidät piiloittanut?"
"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus
saattoi hänet pelastaa.
Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli
tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin
lujassa."
* * * * *
Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja
kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä
sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava,
aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi,
ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei
sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti
nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä
tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa
silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.
Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on
istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja
voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein
ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus,
että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja
hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu,
ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin
voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin
harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa
että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli
päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa
Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.
Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä
tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään,
ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt
saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän
kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa
surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja
luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua
erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka
ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa
täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa
vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia
hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.
Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä
tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä,
eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.
Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn.
Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä,
alkaakseen marssinsa.
Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin
avaamaan.
"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies
nöyrästi.
Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat
tyhjiin.
"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.
Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen
yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta
seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.
Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä
kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta
ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen
näköisenä häntä vastaan, sanoen:
"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin
säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle
tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen
astumaan tämän matalankaan katon alle."
Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva
päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä
Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän
ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan
epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli
juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran
kädessä.
"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte
vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.
"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa
käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut
Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän,
ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte,
miten väärin olette tehnyt."
"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt
morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän,
raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja
kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen,
niin sanoo meidän oppimme."
"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan
hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."
"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla
äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun
vallassani."
"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi
ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua.
Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna,
ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut",
lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko
minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan
vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani
viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte,
että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja
maineestaan."
Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot
ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin
alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt
uhkaavaa vaaraakaan.
"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän
teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian
nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä
olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan,
ja tarttui hänen hameesensa.
"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos
toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa
veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman
kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin
kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."
Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään
Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei
taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä.
Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi
sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.
"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli;
"hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun
samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:
"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"
Eleonora oli pelastunut.
Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut
kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä
sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä,
toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.
Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan
huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada
Eleonora pelastetuksi.
Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas
oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi
sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta
neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran
puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän
katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta
jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei
hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja
kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä
Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin
näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä
ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi
ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella
huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla
kasvoilla.
Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä
vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen
toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä
aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän
muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.
Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai
hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken
kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.
Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu
ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen.
Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja
tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit
harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin.
Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä
onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa
kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.
Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta
kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten
perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten
tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin
muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä
viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen
myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan;
ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä
lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:
"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."
Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko
jalkaväkeä virtaa kohti.
Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia
puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin
voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja
hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet.
Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi
pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti
Lundberg.
"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti,
kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä
hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa
tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"
Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.
"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti
pistoolinsa: "ennen kuolen!"
Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä
meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä
ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin
taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut
jalon eläimen sydämeen.
Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:
"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"
Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä
verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.
"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi
taaskin pakenemaan."
"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on
minulla sanomista hänelle pari sanaa."
Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä
suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua
venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi
hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.
"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi
hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen
luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja
pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.
Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle;
ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki
voimansa päästäkseen pakoon.
Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea,
ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen.
Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät
puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat
heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä
kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.
Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti,
lakaten soutamasta:
"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"
"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole
onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten
he kyllä kadottavat halunsa."
Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti
ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt
jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut,
niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa
kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän
oli ihana.
"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse
pakenemaan!"
Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta
vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.
"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti
toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon
tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran
kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti
ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän
näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.
"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan,
"kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"
Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin,
ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.


XI.
Sandomirin häviö.