Eleonora Lubomirski - 01

ELEONORA LUBOMIRSKI
Historiallis-romantillinen kertoelma
Kaarle X ja Kaarle XI ajoilta
Kirj.
J. O. ÅBERG
Suomensi Linnea


Tampereella,
Emil Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa,
1891.


SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa. 1658:
I. Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa
II. Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.
III. Seikkailu.
IV. Mikolaiovissa. -- Kaksi vieraissakäyntiä.
V. "Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." -- Muukalainen.
VI. Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.
VII. Sandomirissa.
VIII. Kanssapuhe. -- Vankeus.
IX. Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy
vankiensa luona.
X. Ehkäistyt tuumat.
XI. Sandomirin häviö.
XII. Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.
XIII. Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja
sitten tulee muille ajatuksille.
XIV. Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin
Czarny luuleekaan.
XV: Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.
XVI. 25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.
Toinen osa. 1677:
I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.
II. Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu
tältä saamistaan tiedoista.
III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.
IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle.
-- Jesuiitta.
V. Berta.
VI. Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.
VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.
VIII. Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.
IX. Päätös.


ENSIMMÄINEN OSA.
1658.


I.
Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa.

Veikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in
kaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656,
huomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu
nähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin,
menivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen
ympäristölle.
Oli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät
valkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija
oli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä
toisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka
silmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.
Vähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli
lyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä
muoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili
rohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat
sekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja
luotettava sotilas.
Toinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta
jos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että
hänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja
suu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin
paljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana
oli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka
kerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki
Ruotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen
tähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.
Kun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi
hän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään
partaansa ja sanoi:
"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti
Stjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt..."
"Eversti, pidättäkää", huudahti Vilho kiivaasti. "Koska olen antanut
teille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän
taistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä
uskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän
mennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme
kahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun
kalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?"
Näin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan
mennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:
"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan
aallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi
levollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori.
Sitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte."
"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan
petturiksi", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen
kuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani,
joka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa
anteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus."
"Sen teen mielelläni", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä.
"Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne,
vieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen
sotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin
mairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen;
kyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät..."
"Eversti", huudahti Vilho iloisesti; "ettekö luule, että urhea
sotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista
silmistä."
"Sen kyllä luulen, nuori mies", sanoi eversti jonkinlaisella innolla;
"mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi
jäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?"
"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä."
"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.
"Rzochoviin."
"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette
joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin
minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona,
mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta
sydämestäni."
Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin",
kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.
"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka..."
"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä
tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän
myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä
kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin
julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan
syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä
koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar,
kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on
hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia
kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen
kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."
Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin
mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä
nuorukaisen olkapäälle, sanoen:
"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."
"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette
oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan
vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa
haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin
silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja
tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä
ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä,
sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset
jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko
koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei
kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen
rinnastaan.
"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti
ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko
synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan
samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä
nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut,
"menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat
vaivat, vastukset!"
Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun
eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.
"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua
Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja
odottaa tarkempia käskyjä."
Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin
vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä
Vislokan yli.
Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena
virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän
ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän
ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän
enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen
mennä mielensä mukaan.
Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli
virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka
muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.
Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin
suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt
muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä
muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa,
jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä
sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.
Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa,
Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi
valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli
näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin
onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka
olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren
sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef
Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman
vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän
itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön
kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären
vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta,
mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär
vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään
voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.
Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti
linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa
hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.
"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän
korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä
tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"
Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat
liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan,
tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.
"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä.
"Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista
vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden
olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä
sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö
tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä
olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan
päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä
miestä?"
Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille,
mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:
"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."
"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua
portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman
vapisevalla äänellä:
"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."
Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä
palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa
ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi
hämmästykseksi.
Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.
"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen
tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin
ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse
raivasin itselleni tien."
Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn
puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka
häneen kiinnitettiin.
"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän
viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on
pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä
siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin
ennen!"
Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan
poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt
kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille,
jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:
"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun
johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista
esiin, ja sanoi:
"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät
sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"
Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen
hän poistui sanaakaan sanomatta.
Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat
vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen
keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista
sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea
tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta,
ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt
synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden
tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?
Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli
enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin
paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla
sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää
vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä
katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt
näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin,
huudahtaen:
"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen
eroittaa meidät toisistamme!"
"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa
vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja
sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani..."
"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä
nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee
kiroamaan minua."
"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon,
että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli,
tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani,
meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."
Eleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille
ja vaipui hänen rinnoilleen.
Katkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut
vaikkapa tappaa hänet.
Kun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli
Eleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen
onnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat
Eleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta,
ja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota
ruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho
ollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista
parantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti
kuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut
itseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli
hän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja
hänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa
rikokseksi?
"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?"
kysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.
"Ei" huudahti tämä, "ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut
sydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään."
"Sanasi ovat kuin miehen ainakin", vastasi Eleonora säihkyvin silmin.
"Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä
rinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja
suuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän
koskaan ole uskoton."
Ihastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:
"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin
sen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on
kyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty
puolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee
teitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani.
Toisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan
sydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella
puolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta
nämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat
sen jakamattomana."
"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan
lupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?"
"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa", sanoi Eleonora ylpeästi. "Sen
tekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä
rakkaus on."
Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui
sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko
vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että
rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli
pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta,
ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:
"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi
huone..."
"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta
täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa
rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä
määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää
tämän lupaukseni."
"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär,
katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen
poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan
ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä
liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa
olisi, mutta..."
"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä
turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää
luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se
on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että
minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin
maamiehillänne."
Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden
vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.
Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti
Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran
seuraamana.
"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi
nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."
Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho
milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä
laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut
Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.
Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä
ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja
ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.
"Nyt on hän joutunut paulaan", nauroi yksi ratsastajista, joka
punnitsi kädessään raskasta karbiinia, "Czarny ei ole meitä pettänyt."


II.
Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.

Oli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa
vallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun
eversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen,
uhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni
hän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi
kaupungin kuuluisimmista miehistä.
Pidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi
eversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan,
sanoi:
"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä?
Minä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten... te tunnette sodan lait."
Muutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:
"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä
toisella tavalla puhuisitte, jos..."
"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne",
keskeytti eversti häntä vihaisesti; "minä kehoitan teitä vielä kerran
vastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä." Ja
antaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa
kahvaan.
"Niin", sanoi Izrovitsh, "minä kerron teille siis, että Czarnekin
joukot kuljeksivat täällä metsissä."
"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?" kysyi eversti taas.
"Niscoviin."
Eversti hypähti ylös tuoliltaan.
"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?" kysyi hän,
selvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.
"Ovat!" vastasi Izrovitsh lyhyesti. "Ja Sanin luona seuraa kenraali
Lubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä", lisäsi hän
hetken vaitiolon jälkeen.
"Sinä olet uskalias, Izrovitsh", sanoi eversti, katsellen miestä
läpitunkevilla silmäyksillä.
"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille
kaikki, mitä tiedän", vastasi puolalainen kumartaen.
Enempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään,
mutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista.
Sittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui
hän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:
"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä
tahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että
luutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden
pensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä
jälellä?"
"On, herra eversti, neljä kappaletta."
"Ota ne heti takavarikkoon!" huudahti eversti innostuneena.
"Se on jo tehty."
"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa
suurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla
tarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka."
Ajutantti poistui, täyttääkseen käskyä.
"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan
kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen,
nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo
puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän
tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on
silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo
miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään
kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali,
joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla
sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani,
mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme
hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat
tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta
vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen
minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule
unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös
nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun
rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"
Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja
varteva sotilas astui sisään.
"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta
tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"
"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon
Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja
ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme,
oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta
taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin
tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."
Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma,
että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!"
huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi
siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet,
mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään
tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että
aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa
Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat
kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."
Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun
hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo
pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen
liikkeelle.
"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"
"On, ja varmassa". vastasi majuri.
"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän
sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja
kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.
* * * * *
Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa,
antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko
sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä
keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas
otti asunnokseen.
Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia
lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan
hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet
hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja
kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta
jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut
muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä
asuntoa.
Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia.
Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.
"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui
rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri
tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin
oleskelevat."
"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle
tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli
hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne?