Eleonora Lubomirski - 13

"minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä.
Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä
heidän ohitsensa."
Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he
vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös
pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan
kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat,
jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta
äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He
olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla,
jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan
nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen
päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.
Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä
laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas
alkava.
Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti,
huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin
varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja
pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän
ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin
varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille
ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme
talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen,
nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään
muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.
Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.
"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri
aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut
piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei
kukaan sitä huomaa!"
Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat
ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten
kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet
nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia,
syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella
terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan,
ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan
virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua
kuolleet.
Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.
"Eteenpäin!" komensi hän puoliääneen. "Tie on vapaa!"
Mutta toisen kerran erehtyi hän. "Hakatkaa maahan nuo konnat!" huudahti
nuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä.
"Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille
palasille!" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä
pensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla
kasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se
ensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti
vaan hetkisen.
Ramoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet
tästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi
sotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit
kohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä
kirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta,
jota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten
riveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat
sattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät,
yhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi.
Ramoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä
ja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli
haavoittumatta.
Äkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan,
ja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän
maassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa
vangitun.
"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi hän vapisevin huulin, "enhän
minä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa."
Hänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen
suonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut.
"Hirttäkää nuo roistot!" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui,
ja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.
Ei yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet
tahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään
hänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin
mäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa
kohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä
viimeisen kokeen.
Hän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella
päällikköä.
"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet", vastasi
sotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, "sitäpaitsi ei hän nyt ole
täällä; hän poistui vähän aikaa sitten."
Ramoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi
sotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.
"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja
heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä,
pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos
milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."
"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen
sotamies, potkaisten Ramoskia.
"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi
kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin
heidän kaulaansa.
Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon
rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan
Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän,
ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti
hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:
"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka..."
"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen
painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt
meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut
käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä
juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei
kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa
olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen
luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni
kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan
kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni
koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan
ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti
kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa
hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin
käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja
tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"
Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.
Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia
valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet
palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi
ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus
heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän
hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.
Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin
laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan
nauroivat.
Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle
toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä.
Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti
sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman
osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa
yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne",
silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:
"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."
"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit
sen muualla!"
"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon,
"hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"
"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.
Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä
vaipua rinnalleen.
"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita
silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman
pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"
"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs
sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.
Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.
Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet
raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat
onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän
sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet
kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta
heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski,
raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän,
ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin
hymyilevältä.
Päällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada
selville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei
huomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja
komensi lujalla äänellä:
"Ampukaa!"
Epätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi
hän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt
nahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja
huudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: "Kehnosti te ammuttekin!"
"Senpä näytän sinulle", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä
kohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä
pienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin
kaulan.
Onneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä
hurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.
Toisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä
toveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen
silmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti
liipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.
"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta", huusi hän, ja
heitti kiväärin kauas luotaan, "toinen tänne!"
Kolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa
liipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui
jääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin
sissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.
Ramoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen,
ett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa
hengitti vielä vaikka hyvin heikosti.
"Kuka oli sotamiesten päällikkö", kysyi mustaverinen mies, nojautuen
tainnoksissa olevan Ramoskin yli, "tietääkö kukaan sen?"
"Aleksanteri Hummerhjelm", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen
henkäyksensä.
Mustaverinen ei vastannut.
* * * * *
Se sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä,
ei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja
useimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui
kahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja
Finjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion
päällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä
järven rannalta.
Alkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä
aina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri
olisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään
hurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes
koiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta
kauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä
mannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.
Astukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi
huonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen
kirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja,
kupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli
kaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä
riippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten
valokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.
Pienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka
tähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun
alle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.
Pitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti
olevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan
epäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä
varreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet
jättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä
kasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet
olivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava
masentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä
osoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa
katosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin
siltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat
vimmapäät kurissa.
"Minä olen lannistanut heidät", virkkoi hän, lisäten askeleitaan,
"vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun
annoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta
käsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat
kohotetut sydäntäni kohden", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan
luo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, "mutta luodit
eivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla
on valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri
sanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani
lävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat
hirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat", jatkoi hän
pilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä
tikarin kahvalla, "he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta
näytänpä heille, että _itse_ olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi
tehdä mitä tahansa!"
"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään", virkkoi
hän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin
haihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; "käsi
ristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin
kostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että
hän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota
avioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä
kerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi
sovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei
käsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!"
huudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. "Lundin
luona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani." Näin
sanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa
aliosaa peittävää, mustaa partaa. "Ja nämä jesuiitat", puuttui hän
taasen puheesen kuiskaavalla äänellä, "he ovat hornan henkiä! Minä
tunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän
ikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut,
vaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella,
samoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani
täyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat
kaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta
mitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa?
Kosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita
tikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää
eripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä
sanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on
tunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja
sentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta,
jotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua
nyt?" jatkoi hän kolkolla äänellä. "Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani,
ja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään."
"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle
hyödyksi. _Hän_, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua
levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka
ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen
pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi
hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle
oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä
tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi
sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja
pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät,
kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen
mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan
kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen
vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt
olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä
taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo
edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi
hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että
entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen
munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa
perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että
Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta
hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten
kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole
milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme:
heidän täytyy kuolla, mutta _huomiota herättämättä_, sillä niin kuuluu
lakimme."
Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän
mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli
vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:
"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän
kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."
Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti
ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan
järven rannalla.


V.
Berta.

Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan
yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä
mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan,
sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu
likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa,
sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella,
hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt
majuritar Lundbergin avarissa saleissa.
Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä
kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.
Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon.
Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui
hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan
yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli
turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä
tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan.
Berta ei kuullut mitään.
"Jospa _hän_ toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin,
"mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."
Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno
kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.
Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin
tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme,
oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun
tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava
akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri
ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä
kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua
laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä
puhua että vastata.
Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen.
Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona,
aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän
ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu
valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi
valmistautua kuolemaan.
Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät
nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty
levollisuutensakin oli hirveä nähdä.
Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn
kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan
valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.
Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä
sydämelleen.
"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo.
"Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."
Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.
"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla
äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.
Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti
sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä
sydämellisyydellä:
"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän,
istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä,
ja että..."
"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä
mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."
"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole
voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa
armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on
esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan
se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken
käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis
puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule
teiltä puuttumaan."
"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä
kun..."
"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte",
keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha
Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."
"Ellei minun täytyisi _häntä_ totella", vastasi Berta vapisevin äänin.
"Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi
hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen
aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni.
Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse
olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."
Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat
tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:
"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori
neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."
"_Pakosta_", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden
puhutte arvoituksia?"
"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz,
kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän,
nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia
löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin
luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin
voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä
enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin
matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi
syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi
sentähden levollisesti:
"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni
voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan..."
"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui
puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei
ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte
kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua
ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa
käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä
aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."
Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi
itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko
kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski... Ei, ei", jatkoi hän
puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua
pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä
käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat
miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen
näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten
siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa
kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin
kiinni."
Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.
"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään.
"Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin..."
Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä
säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet
lujalla äänellä:
"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos
lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."
"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.
Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta.
Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti
viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten
vankiakin istumaan:
"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte
kuulla huomenna."
Berta ei vastannut.
"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä,
"tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta
mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se
kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta
sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta,
ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien
järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa
ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan
ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan
tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa
poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori
mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti
urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla
kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat