Eleonora Lubomirski - 14

vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa
oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar
erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä
urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan
sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt
hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan
vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu
nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle,
ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani..."
"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki
hikihelmiä otsaltaan.
"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan
muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten
seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä
osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli
nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet
sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren
sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä
vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa
kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi
pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli;
usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna
häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan
koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien
miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja..."
"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen
pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.
"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä
sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän
häntä etsinyt ja nyt... nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan
sydämen."
Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz
olisi häntä tukenut.
"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja
jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi
jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän,
iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä
ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä,
huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän
minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt
pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken
päätös on auttanut minua."
Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat
kalman kalpeat.
"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä
lähemmäksi.
"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä
kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi
jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen
kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.
"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen
rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on... äitinne!"
Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta
kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän
tainnottomana lattialle.
Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen
ivanauruunsa.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot
ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.
"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen
paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."
Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa,
jonka matalasta ovesta astui sisään.


VI.
Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.

Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua
vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli
seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona.
Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä;
suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin
vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja
matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien
piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti
levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät
metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien
vihollisten syöksevän esiin.
"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista
kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi
aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."
"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin
ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.
"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta
vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."
"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän
kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja..."
"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään,
"kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko,
nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että
sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka
kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat
vielä säilyvät hänen muistossaan."
Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään
sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:
"Ramoski on kait uskollinen, niin että..."
"_Ramoski on uskollinen_", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon.
"Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin.
Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä
uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä,
välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun
puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen
laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme
mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän
tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän
neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin
silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut
jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi
vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu
hukkaan... tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän
enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.
Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi
uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi,
kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:
"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka..."
"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran.
"Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää,
että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei,
ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista
pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän
milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä
puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."
"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään,
"ja vielä vähemmin sellaisia asioita."
"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa
kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."
Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada
puhutella Bernhardia.
"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen
pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"
"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi
ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit
olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä
kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni
kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä
ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan.
Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se
seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta..."
"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö
mitään?"
"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi
joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin
nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä,
ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."
"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti
lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä
hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he
niskaamme."
"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan
liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa
olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei
olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä.
Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä
Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen
voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset
hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme
[ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin
eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut
kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja
vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä
suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät
vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse
kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat
ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa
aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen,
mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että
miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan.
Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden
elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi,
ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla
tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse
tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi
pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten
sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä
ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin
kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne
vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa
tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten
katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään
sanojaan koskaan."
Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta,
huudahtaen:
"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on
vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän,
naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän
helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."
"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä
menen nyt määräpaikalleni."
Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti
hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin
vihastuneen näköisenä.
"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja
katseli kummastellen varustuksia.
"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa
matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos
olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti..."
"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen
päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät,
rehellinen nainen..."
"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan
ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle,
Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen
näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä
silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi
vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen
jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita
kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.
"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä
silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella
äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny",
jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan
katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin
salasit minulta tämän?"
"Jalo kreivittäreni", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä,
"minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa
puhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo
ennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti
kertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään.
Mutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta", jatkoi hän,
tähystellen metsäänpäin. "Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun
käsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava."
Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se
katosi pian ja hän kuiskasi:
"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki
mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."
"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard:
"sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin
päivän päästä on siskoni oleva vapaa."
"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen
miekkaansa.
"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen
valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan
huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:
"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua,
katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet,
ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä
olen..."
"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen,
"minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta.
Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja
enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä
hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen.
Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen
tomullensa!"
"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!"
Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista
kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti
Kruse itse!"
Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi
kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."
"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.
Eleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.
Kauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen
lumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: "Niin kauan kuin tämä käsivarsi
voi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva."
Yön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja
tantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon
lämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä
loisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen
tantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen
takaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla,
sitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.
Kolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan
ei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi
ajatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa.
Hiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä
kuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa
kuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista
vihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka
puollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä
ankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän,
sisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut
poltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He
olivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä
odottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet
mieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien
lupauksia ja vakuutuksia.
Akselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo
väsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli
kunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.
"Hyvä, hyvä", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, "minä olen
nyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän
tervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin
jotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä
käteensä, "vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä
neitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa
luiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa.
Haa!" huudahti hän, nousten seisoalleen. "Tahtoisinpa nähdä hänen
raivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin,
hän milloinkaan palaa takasin", jatkoi hän vitkaan. "Minun miehieni
kanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin
ansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla
päivilläni ja..."
Samassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan
takansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.
"Ethän vielä huomaa mitään?" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua
ympärillään, "ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita
noita hiipiviä vihollisiamme."
"Ei ole hätää, nuori herrani", vastasi Czarny varmasti, "Erkillä, joka,
kuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä
kissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on
kreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?"
"Maata nyt!" huudahti Bernhard kummastuneena. "Kyllähän hyvä äitini nyt
on levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt
antautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin
rauhallinen ei hän suinkaan ole."
"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa", vastasi vanhus
hiljaa, "ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä."
Keskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan
luona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän
luona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja
sanoi, osoittaen vipusiltaa:
"Kestävätkö ketjut?"
"Ei yksikään sissi saa niitä poikki", vastasi Czarny, "ja voidakseen
sen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä
vähintäänkin pari tuntia."
"Kuulkaa, Czarny!" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja
vei häntä vallin partaalle, "ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka
saattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa
lisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian
on meiltä kielletty ja..."
"Mitä nyt, ukko?" huudahti Czarny astuen takaperin. "Mitä tarkoitatte
tällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto..."
"Vaiti!" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui
taaksepäin, paljastaen miekkansa. "Minä tiedän, mitä aijotte sanoa.
Vanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen
'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten
että puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon
teille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi
uskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen
epäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä
Erkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin
sissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies.
Hakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot
piirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme,
mutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!"
Näin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten
sanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan
paikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan
sinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin
oikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä
hetki oli tullut.
Mutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja
näki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan
vartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän
kuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.
"Mitä nyt, mitä nyt?" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna
paikoillaan. "Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo..."
Viimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen.
Pari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata
takasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama
välähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen
jälkeen.
Joka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla,
ja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:
"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!"
* * * * *
Tuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein
askelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.
"Hän meni paulaan", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä
kiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli
vastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. "Nyt, jos milloinkaan,
saan hänet pelastetuksi", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen
kepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.
Hiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään
huomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella
kätki pienen veneen.
Hänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.
"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata", ajatteli hän, ryömien
akkunan alla kasvavien pensaiden väliin, "Herrevadiin täytyy meidän
päästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien
kiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta."
Tapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut
leimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat
kätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut,
ja suu ei enään hymyillyt.
"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee
hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena,
peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan!
Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää
vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi
ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin
pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat
kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys
puistutti hänen ruumistaan.
Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut
näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"
Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.
Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta
päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan
vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.
Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän,
nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.
Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen
kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville
siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi
herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.
"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja
tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."
Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.
"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli
peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon
pelastaa teidät."
"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen
kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se
petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."
"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin", vastasi Ramoski, joka ei
ollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. "Mutta teidän täytyy
uskaltaa minuun", jatkoi hän kuiskaten, "teidän täytyy antaa minun
määrätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa."
Berta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos
tästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi
enään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja
paras kaikista oli, että pääsisi _häneltä_ pakoon, jonka katse vielä
poltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota
enemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä
muistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin
tutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa,
ettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja
sanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:
"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä
onnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset
kuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että
äiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä
rankaiseva."
Nämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon." Ääneensä sanoi hän:
"Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on..."
"Czarny!" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona,
"tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?"
"Tunnen", vastasi Ramoski, "minä olen hänen maanmiehiänsä."
"Sittenpä et voi minua pettää", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja
lisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia,
"sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän
hänestä paljon", virkkoi hän viattomasti, "mutta sekä äiti että minä
emme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista."
Tämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa
tärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:
"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten
parhaiten pääsette pakenemaan."
"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!" huudahti Berta, joka nyt
vasta taas huomasi tilansa, "mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka
hetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä
rannassa vakoilemassa."
"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin", vastasi Ramoski,
sekä jupisi itsekseen, "ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään
palaisi milloinkaan!"
"Missä hän sitten on?"
"En tiedä", vastasi Ramoski; "arvattavasti partioretkellä."
Berta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. "Älä viivy, älä viivy!"
huusi hän yhä tuskallisempana. "Vie minut heti täältä; uh, minä
tukehdun!"
"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä", vastasi Ramoski, "minä