Eleonora Lubomirski - 05

heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä,
niin pelastutte."
Ruhtinas myöntyi.
"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat
portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"
Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten
kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:
"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa
pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan
täyttää hänen käskyjänsä."
Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.
"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.
"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä
kaatua voimakkaista sysäyksistä.
Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla
sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon
päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme
nähneet heidän tulevan tänne sisälle."
Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli
odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli
kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian
kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.
"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä
portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee
ulos, muutoin..."
"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä
aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki
voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus
tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.
Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja
seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön,
jonne olivat jättäneet hevosensa.
Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui
ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä
on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."
Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä
Ramoskia kiireestä kantapäähän:
"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet
pakoon."
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän:
"Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."
"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.
"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.
Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei
valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että
vieraansa olivat pelastuneet.
Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa
erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi
Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa,
litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös
hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin
puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle
rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi
löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä
saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.
Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä
mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan
tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän
vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa
koville kasvoilleen:
"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia.
Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet
Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"
"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi
Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme
laita on?"
"Hyvin, kuinkas myös?"
"Hyvä; onko joukko valmiina?"
"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon
olevan?"
"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny,
astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee
sinun odottaa heitä."
"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"
Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:
"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa
linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin
hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."
"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.
"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun
ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on
niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä
saamaan."
Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja
kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.
Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa
tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa,
sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin
luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten
kulkuaan jälleen Sandomiriin.


VIII.
Kanssapuhe. -- Vankeus.

Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli
sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin
3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin
seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan
aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten
hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon
väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat
tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin
voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä
ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit
tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo
kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan
ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan
sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille
esimerkkinä.
Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä
päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran
yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää.
Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa
marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen
joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen,
ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat
kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia
joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen
marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään
kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa,
nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.
Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen,
kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.
"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte
käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa
Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän
tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana
seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle
kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi
kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin
kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He
seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat
hieman hämillään häntä puhutellessaan.
"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä
vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."
"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan
kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet
synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta,
joka..."
"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä
kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua
mieleeni, että jonkinlaiset aikeet..."
"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa
Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut,
"vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."
"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän
majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."
"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta
lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme
nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen
antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin,
jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa
teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän
tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta
määräpaikkaan."
Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.
"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte
meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään
teidän majesteettinne kallista elämää."
Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse
kuningaskin hämmästyi.
"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen
sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että
puheenne kummastuttaa minua."
"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei
juuri hyvillä silmillä.
Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan
käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."
Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli
Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.
"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui
kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.
Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen,
kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.
Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli
tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät
lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi
selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja
Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin,
rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli
Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta.
Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi
kuningas:
"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen.
Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."
Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua,
kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin,
sanoen:
"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse
valitsemaanne puolisoa, eikö katumus..."
"Minä kieltäydyn _kaikesta_ puolisoni tähden", sanoi Eleonora
kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen
päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi
hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.
Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi
lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen
huoneesen.
"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä
sanoja olet..."
"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin
alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."
"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi
vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.
Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja
kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.
"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään
taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän
yksin piti puhetta."
"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä
antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär
voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän,
katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä,
josko et sinä ole sitä vastaan."
Vilhon vastaus oli suutelo.
Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli
puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.
"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei
saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa
aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään
viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä.
Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"
Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi,
minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho
komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori,
kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti
että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa
tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä
osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten
turvana.
Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja
tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset
ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa,
mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset,
oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.
Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut
tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien
raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat
ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät
vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri
nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän
äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.
"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö",
huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He
keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.
Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin
kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa
metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.
"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara
tarjolla?"
"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä
sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän
tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä,
sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi
vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan
ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi,
pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä
elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."
Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka
järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.
"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta
tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset
piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele
puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä
otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."
"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä,
"minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne
nuo koirat piilostaan."
Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului
jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti
kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.
"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho.
"Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme
paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on
minun rupeaminen toimeen."
Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä
Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.
Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa
luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului
metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera
ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.
Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan
viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset
metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä
vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli
kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen,
ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin
hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli
yleinen.
Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen,
koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja
ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit
olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri
onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä
vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen
takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri
puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.
Hirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät
puolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He
eivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet
sinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun
vielä hirmuisemmaksi.
Vilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt
puolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies
toisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän.
Hänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän
äänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu
saalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä
pelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville;
ruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.
"Eleonora", sanoi Vilho sortuneella äänellä, "me joudumme nyt
vihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla;
elävänä en koskaan antaudu!"
"En minäkään", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi
hänen takanansa. "Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä", sanoi hän
synkästi, "ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä
vastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne,
luutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole
koskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa
käsivarttani."
Vedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä
vei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen
kokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja,
joiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon
hurjuudella.
"Jalo ystäväni", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, "minä
kunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä
hyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa
tämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme
toivoa pelastuvamme."
Ja kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:
"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin..."
"Kiitos, kiitos", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.
Kersantti lisäsi:
"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani
toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen
selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään,
puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä
vihollisten joukkoon.
Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi
näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän
hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."
Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa.
Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi
ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis
tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa
vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta
mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi
huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat
puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein
yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta
ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa
pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka
olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi
juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille,
vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen
vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui
maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.
Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin
kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota
ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.


IX.
Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy vankiensa luona.

Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä
vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän
aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään
lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti
eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan
äänekästä nurinaa jälessään.
"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään
kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria
[Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua
kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut.
Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä
kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."
"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon
vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun
neuloo tuon haavan umpeen."
"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen
askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."
"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni
kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot,
niin kyllä tarkastan haavasi."
"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen,
"tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos
vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se
kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole
erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua,
mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa,
pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:
"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan
olet pelko raukka."
Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa
oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella
kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa
tallella, teki hän rohkean päätöksen.
"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen
käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan
voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime
vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle,
ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun
sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten
hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut
menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin
kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."
"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on
pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja
yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy
kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna
hänen mennä!"
Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun
roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa
joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun
hän tarkasti kertoi.
Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään
hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha
vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet
pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.
"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt
juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä
on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin,
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä,
nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset
ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"
Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä
edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja
enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.
He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut
suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän
kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne
metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut
varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat
huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.
Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.
"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en
antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti
hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.
"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin
hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme
saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot
näyttää, niin kyllä minä..."
"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä
ja heittäen viitan taaksepäin.
Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.
"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja
mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"
Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään
puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin
kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa
vasten.
"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili
ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie
Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei
olisi niin hyvä parannettava."
"Tuolla... tuolla... tuolla..." änkötti puolalainen, osoittaen
oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette
tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia..."
"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.