Eleonora Lubomirski - 12

matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan
pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua
huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu
kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle
turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi
kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että
Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi
päivänkin, jolloin..."
"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi
Czarny synkästi.
"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan,
ett'ei kukaan ollut kuulemassa.
"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli
luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala
vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita
kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi
hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen
ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme
olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli
vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen
lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa,
kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa,
tutustuakseen jesuiittain oppiin.
"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja
minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja
parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi
olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin
tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen
olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja
palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin
ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun
vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin,
nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi
Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka
oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen
epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin,
että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan
sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen
ennen Lundin tappelua."
"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden
uhkaavan liikkeen.
"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos
tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy..."
"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle,
"sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"
"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen",
huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä,
kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli
taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä
koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."
"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"
"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun
minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."
"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"
"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin
takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan
ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen
käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan
aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen
takaan, pian oleva äitinsä luona.'"
Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen
kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti
kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä
odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä
mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä
lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko
tapahtuman.
"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel
merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle
pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."
"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun",
virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä,
sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."
"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin
vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka
seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."
Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein
askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän
koittaessa.


III.
Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.

Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy
Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli
tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan
kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo
perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen
munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil,
antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150
vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden
1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan
ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä
lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli
Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s
toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut
häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille,
ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä
armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija.
Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin,
mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan,
vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä
tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin
Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän
aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen
omistaja.
Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät
metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä
kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät
hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika
oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin
yhteydessä.
Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat
Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä
myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.
Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili
siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.
Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää
huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei
seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona.
Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa,
joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka
vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa,
joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän
everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä
talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.
Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa,
kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui
näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä
kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.
Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille
alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä
taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden
tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa,
huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla
viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta
talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin
usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään.
Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja
Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat
suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo
Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson
(Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan
aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos
löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan
nidoksia.
Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät
olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on,
että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka
kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita
Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan
vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin
"Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt
helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli
enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi.
Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi
siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan,
että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa
Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin.
Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista,
seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen,
josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin
seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät
partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.
Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja
lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa
vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen
yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun
talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso
Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat
mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen
komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun
näkivät oman etunsa sen vaativan.
Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin
piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24
päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti
tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki,
ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia
hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän
Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan
tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin
tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus
vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä
ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli
heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön,
tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden
kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja
ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat
ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät.
Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua
Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia
Herrevadin luostaria kohden.
Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin
toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja
kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä
saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin
ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta
tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin
uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin
kärsittyään.
Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677,
tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.
Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli,
sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi
huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa
asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan
mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.
Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi
sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin
mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne
saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja
teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna.
Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta.
Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen
saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen
vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli
Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin
myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko
Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja
päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus
venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti
kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään.
Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa,
kerrotaan lähemmin vastedes.
Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin
yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä
löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.
Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi
päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään
leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat
tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi
erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka
silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä
tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer
Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet
rykmentteineen.
Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut
huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja
näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua
välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti
seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:
"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen
mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa..."
"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä
puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin
armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille
viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään
unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja
silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu
kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin
nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän
juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä
Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut
puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."
Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui
neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta,
Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.
"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat
kätensä, "mitä uusia tiedätte?"
"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää",
vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja
alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.
"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden
Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi
hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."
Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä
edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.
"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan
tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat
eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."
"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti
rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt..."
"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan
käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"
Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa
tarkastaen Aschebergiä:
"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja..."
"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen
isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole
taistelussa peräytynyt, niin... niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte",
jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä.
Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on
ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa
saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin,
toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan
palaa pian sieltä takasin."
"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa,
"tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka
käsivartta."
Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki
läsnäolijat ne kuulivat.
"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna
yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"
"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan
käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.
"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja
toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä
tietoja emme vielä ole saaneet."
"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin
silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua",
jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on
jo niin pitkä aika, että..."
"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg
hymyillen.
"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan
Helmfeltin viereen.
"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta,
ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia,
ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan
oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään
sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme
samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein
piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä,
masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan
avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin,
eikä milloinkaan..."
"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi
nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien
vanhuksien keskellä.
"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle,
"siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta.
Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo
jatkoi:
"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt
marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran
sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"
Ei kukaan vastannut.
"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita
urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät
ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä
loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja..."
"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari
Hierta puoliääneen.
"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo,
tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn
raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen
talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset
tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en
ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"
Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni
sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi
katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?
Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei
hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle
kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa.
Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista
kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän
ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti
viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan
käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut,
kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään,
eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä
häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja
huulensa liikkuivat hiljaa.
Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa
ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.
Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja
ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki
ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat
ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja
tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.
"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä.
"Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."
"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on
tapahtunut, te olette niin liikutettu?"
Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui
kuningaskin esiin.


IV.
Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. -- Jesuiitta.

Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee,
kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja
jupisten itsekseen:
"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä,
emmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia
ehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon", huudahti hän puoliääneen ja
astuen nopeammin, "hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei
Czarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea
saada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja
jokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä
kertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona.
Sillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten", jatkoi hän synkästi,
"ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa
vuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se
synninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta,
on hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla
aivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee
sydämeensä." Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille
leveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja
koetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan
tarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen
pois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. "Tätä
ennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti
vannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin
veri olisi priiskoittunut tälle terälle", jupisi hän, tarkasti pyyhkien
tikarin kärkeä takkinsa helmaan. "Olisiko tämä nyt enteenä siitä,
ett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi
se ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa", jatkoi hän, kätkien
aseen takkinsa alle, "oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja
yksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan", Sitten kiirehti hän
eteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.
Samassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi,
mutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut
virkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä
syvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen
matkan päähän erään tammen taa ja mutisi: "Pian on punainen kukko
laulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja
hävittämään. Mutta", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä
käteensä, "sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja
sotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan
tappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa
temmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi
aavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg
kuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset
tekemään vastarintaa."
Näin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen
tarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä
huudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:
"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla
taivaalla!"
Yksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten
pystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:
"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä
kellokaan vielä niin paljon liene."
"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle", oli Ramoskin
äreä vastaus, "ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette
nyt ylös."
"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen", virkkoi
talonpoika inhottavalla hymyllä, "ja useammin kuin kerran olet kai
metsissä risteillyt."
"Siitäpä voit olla varma", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten
ääneensä: "Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että
Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta,
vaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme."
Kuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä
enemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin
luostariin päin: "Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja
siellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen",
huudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, "meidän täytyy
lähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko
pitkä matka."
Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa
metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne
taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit,
ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein
askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla
kiertelevillä metsäpoluilla.
Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja,
sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin
toveriensa luo.
"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen,