Eleonora Lubomirski - 10

noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin
katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä,
ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki
täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin
kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi,
mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä.
Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta
Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään
oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin
yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet
värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa
vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.
Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt
kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut
huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan.
Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta
lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme
kaksikymmentä vuotta sitten.
Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen,
silmäillen kuun valaisemaa seutua:
"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"
"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on
linna."
"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an,
jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti
hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä,
kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan
hiljainen nyyhkytys.
Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti
hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas
ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri
Lundberg kaatuivat Lundin luona."
"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata
kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi
Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita,
herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa
sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä
siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen
että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin
miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin",
jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi,
oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui
rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun
jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja
majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä
saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia,
melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli
kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme
heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti
kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan
käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli
vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään
kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun.
Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen
olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt,
joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot
tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei
tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten
kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän
hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera
hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille
erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni,
kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki
ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja..."
"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti
Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että
isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi
kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin
tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?"
kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä
tavalla kuolla?"
"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta
hiljaa, painaen päänsä alas.
"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?"
kysyi Czarny.
"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme
juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä
kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään,
"toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."
"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita
kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"
"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro
meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia,
todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä,
kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä
tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon,
josta sinun piti kertoa."
Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti
nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:
"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille
tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon
vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.
"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.
"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti.
"Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina
kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. -- Neljästoista
päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda
milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten
vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin
[kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli
Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä
johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille.
Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen
puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi
hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että
kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän
matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan
tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja.
Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin
kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni,
kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa,
ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä
sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille,
joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta
jatkakaamme nyt kertomusta."
"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin
johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka
kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä
uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni
itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin.
Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean
Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin
kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus
rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja
mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet
seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla
Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel
voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en
milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun
perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä,
ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski
herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan
pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan
keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua
asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat
päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli
avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta
näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja
kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui.
Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun,
hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme
itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun
luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä
matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi
varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten
laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani
meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan.
Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla
oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme
laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken
onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin
tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa
hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu
korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä
vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina
vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa
sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan,
mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme.
Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo
pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä
toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta
paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen
tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei
valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa
aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin
voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä
hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta
osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin
voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä
näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian
oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen
pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene
kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme
ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me
valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien
hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin
heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset
kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä
miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä
yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat
rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen
toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut
urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat
hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri
huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden
kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän
selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta,
ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme
takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle;
mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen
hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät,
saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään,
näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni;
minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä
päättynee."
Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten
kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa
silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen
valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan
ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui!
Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä
vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan
käteensä.
"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.
Vanhus jatkoi:
"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän
kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny;
muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka
kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun.
Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole
tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus
on tulossa."
"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi
Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.
"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos
saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."
"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä.
"Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten..."
Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi
sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.
Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja
parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.
"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, -- sillä niitä hyökkääjät olivat,
-- ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.
"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa.
"Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle
talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!"
ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.
"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut,
jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat
kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä,
ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."
"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan
kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.
"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika
raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme
vaivat, ha, ha, haa!"
Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi
Czarnya:
"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"
"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi
Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha
Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi
ole koskeva teihin."
"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi
Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua
viimeiseen saakka."
"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän
karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?"
Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri
seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä
tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he
kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut
heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja
nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta
toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun
vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin,
uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä
pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt
ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä.
Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat
hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. -- "Antautukaa", lausui
taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika,
kiirehtikää vastaustanne."
"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan
talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani
terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule
unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."
Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta.
Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän
sanaakaan sanomatta vaipui maahan.
"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään,
"opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat
tapella, kuin sotilaat ainakin."
Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut.
Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot
jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta,
ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan
kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja
kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja
notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta
oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena
kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.
"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli,
"niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."
Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän
ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat
iskunsa enään käyneet niin tiheään.
"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen
sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme,
kuten urhojen tuleekin."
Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä
talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat
kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen
nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja
peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi
kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.
Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja
katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren
tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan
vähintäkään huolimatta.
"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää
naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan
perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule
unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi
Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen
talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä
vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka
oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista
kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että
tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan
palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan
ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa
ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.
"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja
tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka
ja parta.
"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten
äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties,
Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten
mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"
Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen
toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti
tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä
kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen
sivuihin.
"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi
valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen
kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25
päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner
näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta
kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin
luona se taittui..."
"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä,
joka..."
"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho
Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen
miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen
vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen,
kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa
muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on
käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"
Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin,
ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves
halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen
juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa
silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi
makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä
yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä
kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua
kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin
huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan
sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt
kuulijoita:
"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan.
Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."
"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet
vastaava töistäsi!"
"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena",
vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi
seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."
Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä
vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi
vastustajaansa päin.
"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi",
huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta.
Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia
vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän
hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."
Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean
nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet
partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne
houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli
nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel
askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla
rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa,
joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä
hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa
pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä
hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain
sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä
raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet
läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä
ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt
sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi
vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi
muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.
"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi
vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi
hiljakseen seuralaistensa luokse.
Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa
ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa,
karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät
saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli
keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja
talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista
iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan,
jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat
sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä
haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.
Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät
pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen,
miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi
ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä
ääni huusi:
"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä
milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan
kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"
Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten
hevosensa Czarnyn rinnalle:
"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"
Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko
vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:
"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin
hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."
Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.
Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut
tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko
eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he
ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.


II.
Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä
saamistaan tiedoista.

Puolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana
vanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät,
jotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei
sinne.
Että linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat
vallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä
saleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi
ollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun
tomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi
vuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja
iloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi
nyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä,
missä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet
piiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä
saleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat
pienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja
loistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan
vaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä
oli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää
pilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta