Elämä ja aurinko - 12

oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai
Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra
luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee
minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain
erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole
eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen
arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä
tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle
itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta
jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se
minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan
salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se
tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu
onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat
mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra
Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. -- Nähkääs vielä: minä voin tästä
huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin
luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei
ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö
naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: --"Jaha-jaha, onko teillä
muuta asiaa?"
Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä
aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. --
Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta
kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä.
Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä
siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että
sitä yleensä on.
Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen,
tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein
hyvin, ajatellen: -- Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.
Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta
lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan
alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee
mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa
miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden
sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias
lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.
Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi
kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.
Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen,
hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa
mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden
yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain
toisilleen. Elias aloitti:
-- Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.
-- Mm, vastasi muori.
Vaitiolo.
-- Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.
-- Mm, -n tiedä.
Vaitiolo, pitempi äskeistä.
-- Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi
Elias.
-- Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska
kuuluu itselläskin olevan.
-- Jaa, vai on itsellänikin.
-- En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.
-- Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?
-- Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki
sen sitten hyvin tai huonosti.
-- Niin minustakin.
Loppu.
Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se
ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä
asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja
katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen
ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia,
outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies
silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään
joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? -- No
niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään
kotopihasta etelää kohden.
Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä
repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin
jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen
ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin
siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi
Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se,
joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi
Jumalankin puoleen... Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut
tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät
milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen
mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat
toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet
toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain
hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän
nykyisen uuden mielialan sävyyn... Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki,
josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä
riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan
turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä
oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken
ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no
niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä
mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui.
Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko
ei ollut kaukana.
Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa
tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain
syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa
järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka
ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa
jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen.
Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin
myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen
yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä,
istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä,
hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin.
Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. -- Tosiaan, häät
lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.
-- Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain
kirkastuu syksyllä ja jalostuu ... menee välillä pilveen, itkee kun on
liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen ... taivas on
etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla ...
ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä.
Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.
Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika
oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta
toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta.
Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin
onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli
sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas
ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen
ohitsensa, kauemmas, muita maita.
Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä,
suloinen harhakuvitelma. -- Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun
silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen
eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on
kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille
asettuisi sama hymy... Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu ... käy vielä
hyvin ... rakas rakas ... sinä ymmärrät.
Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä
kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana,
ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli
etäällä kuin taivas. -- Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi
muille maille! -- En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.
Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka
nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet
huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen
lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin
täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai
tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi
riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja
tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus,
iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.
Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu
lakitupaan.
Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta
katsettaan.
Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan
ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä.
Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.
-- Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne
kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)
Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin
ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen
tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa
tehtävää.
-- Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä
äänellä.
Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea
uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten,
kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta,
jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi
kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat
vain kaksi ihmislasta.
Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä
ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun
kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä
asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa
palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.
-- Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä
viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi
inhoittavansa kumppaniaan.
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.
-- Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli
jatkoksi: näin minä nyt puhun.
Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei
poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.
-- Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole...
-- Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa
tuleen.
-- raskaana?
-- Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta
lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin.
Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä.
Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä
hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat
mittasuhteensa.
Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä,
muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän
istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän
ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti
katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna,
aitta...
-- Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä
paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy,
ja hän sanoi:
-- Ei oikein.
Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:
-- Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.
Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi
sitä taivistella.
-- Niin kai sitten -- no hyvästi vaan, sanoi poika.
Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.
Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili
hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui
tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli
päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin
pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua,
päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana
siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa...
-- Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga
on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin
yksikään.
Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia
hampaitaan:
-- Entäs tuleeko se palstan kauppa?
Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:
-- No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä
tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.
Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin
olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat
koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat
nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin
heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut
vielä varattuna lause: -- Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän
jätti sanomatta...
Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja
Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes
ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne
sinne asti pääsivät.


Häät

Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja
vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli
huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että
kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän
katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen
ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja
varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun
ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni
kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan
moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin
olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja
luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.
Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa
jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja
pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla.
Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten
kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen
tuntu. -- Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla.
Se on noussut, peruuttamattomasti... Tuossa peruuttamattomuuden
tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka
sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin
hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa,
jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon
Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille
paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana... Brunius tulee tänään,
jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan... Tämä kuvitelma oli
Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen
niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän
sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan,
ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa
kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä,
voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan
tuhlannut.
Tuhlannut... Elias...
Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas
Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen
turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. -- Elias on
vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän
minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme
toimeen... Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin
vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja
hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista
kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois... --
Ooh -- aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava... Brunius
tulee ... vihitään... Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni... Olga puristi
tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä
ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät
kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden
lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä
häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla...
-- Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa
nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes
kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan.
Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet
mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys,
mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin
jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää
tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän
voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti
hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista
koskaan hipaisseensakaan.
Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta
jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian.
Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja
huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja.
Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan,
koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt
vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä,
ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee
valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja
menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille,
joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei
enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu
sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä
malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa,
katsojaväen aikaa... Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut,
heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa
lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt
kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan
sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät
odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin
tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on
päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten
tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen
kohteliaita ja kankean iloisia.
Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta
se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen.
Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä ... sen
yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on
sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle,
jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu
asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö
kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota
voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät
silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun,
joka ei tee häätalolle pahaa...
Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa
tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan
monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo
valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita.
Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä.
Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä
unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen
tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä:
varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki
siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu:
tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa
ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä
sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi
koko seikan ymmärtänyt. -- Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin
näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli
täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut
sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen
nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen
Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten
nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan.
Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön
lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on
kaikki...
Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon
salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä
ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet
imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen
kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä
Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon
alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan
mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti
sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset
vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen
tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että
Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä
Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori -- ja viaton, niinkuin hänkin.
Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko
vihkimisen ajan...
Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.
Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja
yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän
olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin.
Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa
yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri
runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se
masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo
sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo,
jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme
seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se
on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies,
jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli
hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän
eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon
monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää
haavetta... Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä
asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta
yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin
vihittäväksi Bruniuksen kanssa -- joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän
ole tottunut suomalaiseen kylpyyn... Muistamme ne kolme nuorukaista,
jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa
merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen
mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten
tapausten runollisuuteen... Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär
on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen
tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja
kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla
olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa
heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen
kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa
sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on
paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat
molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä
kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute...
Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä.
On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta
satoisia -- rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan
valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä -- irtireväisty,
yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta -- ja niiden
hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa
on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs
lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa
eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia,
harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän
mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä
maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan
myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu
joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä
metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle ...
varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia... Niin naiset, nuo pikku
ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän
silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja
sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja
niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien
pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä
kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen
rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan
tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin
joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla,
että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa.
Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja
jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan
vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa
vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo
tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti
joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko
kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen
ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe
järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden
voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt
irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli
erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka
kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin
kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan
aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki