Elämä ja aurinko - 07

Ilman herkkyys pitelee kevyesti laajempaakin näköpiiriä, jota vallitsee
vanha, havulatva harju. Laajan vesipinnan rantoja ja rajoja ei voi
täältä asti arvioida, mutta sen sävy on yhtä kuin kukkasten, koivujen,
pihamaiden ja katonlappeiden. Punaisesta auringosta on nyt puolet
näkyvissä, punainen valo koskettaa vielä lakeudella pitempien kukkien
latvoja, mutta niiden juuripehkossa ja pensaitten varjopuolella odottaa
jo valmiina kesäyön alku. Asumuksiin saapuneet kaukaiset juhannusvieraat
palailevat pieniltä mäkiretkeilyiltään vieraspaikkojensa pihoihin,
käyvät pirttiin ehtoolliselle. Vieraitten hevoset ja kärryt jäävät yöksi
pihaan. Lehtimajain koivut ovat neitseellisimmillään. Juhannusyö.
Aurinko on laskenut, painukaamme harjulta laaksoihin takaisin ruismaiden
ja ihmisasuntojen henkeen.
Kun juhannusyö on kaunis ja tyven niinkuin nyt, vaimentaa se kaikilta
näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivänvalossa ovat niille ominaisia.
Kaikki pienet juhannusyön merkkitapaukset, joita nyt alkaa siellä täällä
tapahtua eri ihmisille, ne ikäänkuin siirtyvät kumottavalle
pohjoistaivaalle ja väreilevät siellä etäältä kuuluvien pelinsävelten
tahdin mukaan. Pelinsävelet kertovat sinulle, yksinäiselle katselijalle,
noista tapauksista ja täyttävät sinun mielesi muistelevalla kaiholla, ja
sinä kadehdit niitä ihmisiä, joille jotain tapahtuu tämän juhlayön
tietämiin. Joku tunsi samaa viime juhannusyönä, mutta nyt hän ei sitä
muista, sillä nyt hän rientää vaalean, uuden onnen ympäröimänä uusille,
hämyisille oville, ja ehtii rientäessään erottaa tuhannen kukan
häiritsemättömät kasvot kukkakansan alkavasta juhlatungoksesta. Pelin
ääni vaikeni. Itä, länsi, pohjoinen ja etelä ovat ne rajapylväät, joiden
sisäpuolella tämä keveä henki asuu, ulottuen ruismaasta ruismaahan,
pihasta pihaan, pitkin pientareiden koiranputkirivejä ja päivän
lämmittämiä siistejä teitä.
Ja yön syvyyteen sisältyy suuri, ikuinen, tasainen elämä, jonka
hienoimmat kiihkot näinä ehtootunteina ovat keskittyneet siellä täällä
valveilla liikkuvien ihmisten sieluihin ja silmiin, vaikka kaikki
näyttää nukkuvan.

2.
(Lyylin lähtö)
Korkeen Lyyli menee tänä yönä tanssiin. Hän hankkii hiljaksensa
puhumatta toisille, jotka kumminkin hänen hankkeensa huomaavat. Väinö
aikoo nähtävästi itsekin lähteä, lienee jo mennytkin. Lyyli ei ole ennen
tanssissa käynyt, mutta silti ei häntä kielletä. Hänelle ei puhuta
mitään.
Lyyli pukeutuu aitassa, sillä häiriytymättömyys on hänelle nyt kallis
asia: jokainen vaatekappale saa siinä ikäänkuin siunauksen, ja jokainen
kamman vetäisy tuntuu hyväilevän hiuksia ja toivottavan onnea. Lyyli
osaa tanssia, hän saa tanssia Eliaksen kanssa Linnan pirtissä. -- Nyt
hän kiinnittää vyön.
Muuten on hänen mielialansa nyt taas aivan toinen kuin koskaan ennen,
sydämessä pulpahtelee outo vallattomuus, ja mielikuvitus liehtoo hurjia
aikeita. Hän tuntee pääsevänsä perille jostakin uudesta, aivan samoin
kuin silloin sunnuntai-iltana avioliitosta. -- Tämä on nyt yöjalkaan
lähtöä, siitä puhuessa tarkoitetaan jotain pahaa. Nyt minä lähden
yöjalkaan, tanssiin. Minä olen tyttö, mutta lähden sittenkin. Minulla on
heili...
Kaikki nuo seikat: yöjalka, tanssi, heili, olivat odottavinaan ulkona
tutulla pihamaalla, yhtyäkseen seuraan heti kun hän astuu ulos aitasta.
Kuin silmää iskien ne tahtoivat nuorekkaasti hymyillä moititulle
maineelleen. Nyt tyttö tuli aitan eteen ja näki edessään polun, jota
myöten hän viimeaikoina oli iltaisin noussut harjulle. Mutta nyt hän ei
mennyt siitä, vaan meni alas navetalle ja sen takaa kylätielle.
Harjulla-käynnit ja niihin liittyvät ajatukset tuntuivat jäävän kotiin.
-- Silloin sunnuntaina Elias oli sellainen, pelkäsi toisten huomaavan.
Nyt, nyt ymmärrän sen... Täällä me kohtaamme ja täältä yhdessä tulemme,
aamuyöllä. Menemme... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun asti: menemme
minun aittaani. Koko kotiväki tuntui tytöstä nyt vieraalta, ikäänkuin
jotenkin tiellä olevalta, mutta Eliaksen kuva oli tulevinaan lähemmäksi
häntä, kasvoillaan sama hurmaava ilme, joka silloin sunnuntaina oli
Lyylin mieltä lamannut. Nythän on juhannusyö. Kaikki tähänastinen
menettää merkityksensä, unohtuu ja etääntyy. -- Nuoren ihmisen
tämänhetkinen elämä sisältyy siihen, että hänellä on hauskat vaatteet ja
äsken pesty iho. Ja mennessään eteenpäin hän näkee rinnakkaisuutensa
metsäniitussa, joka sekin on täynnä leinikköjen keltaa ja kurjenpolvien
sinipunervaa, tupruavana sekoituksena, keskellä juhannusyötä. Ladon
seinällä suunnattoman suuria koiranputkia. Mutta notkossa nouseskelee
oudonrakenteisia, melkein mustia ohdakkeita, niinkuin joitain
peloittavia ylimyksiä, pitkiä ja hoikkia, täynnä nuppuja.
Tänä yönä voi juoda viiniä niinkin nuori tyttö, ettei vielä koskaan ole
sitä maistanut eikä ymmärtänyt. Nyt hän maistaa sitä toisten seurassa,
eikä kukaan huomaa sitä miksikään tapaukseksi. Niinikään toisten
huomaamatta hän katsoo ulos, valoisan yön salaperäisyys vetää hänen
mielensä hetkeksi syrjään ja huomauttaa vakavasti pionien ja pelargonien
läsnäollessa, että hän on tulossa immeksi.
Lyyli tunsi ikäisensä tytön, jota kohtaan hän ei milloinkaan ollut
kokenut mitään eristävää tunnetta. Tytön koti oli Korkeesta
tanssipaikalle päin noin puolivälissä. Jatkuva onni oli hienotunteisesti
ohjaillut niin, että Lyyli viikolla oli sattunut tuon tytön pariin ja
aivan luontevasti tullut sopineeksi yhteisestä tanssiin menosta. Nyt hän
poikkesi siihen asumukseen. Tytön äitikin oli vielä ylhäällä, ja vaikka
oli vanha ihminen, oli kumminkin hymyilevän suosiollinen tanssiin
meneville tyttärille. Niin tyttäret lähtivät tölleistä kohti tämän-öisiä
kohtaloitaan, ja syventyvä yö sai heistäkin yhä lisää sitä ainesta,
josta sikisi se näkymätön, vahva henki ja joka oli määrätty kestämään
vain muutaman tunnin. Malkamäen ylängöltäkin virtailee jo yöhön
samantapaisia aineksia, osaksi myös tänne tanssipaikalle päin. Sieltä
tulee Elias, kun ehtii, ja -- ihmeellistä kyllä -- myös Herttua. Taave,
renkipoika, on jo näkyvissä ja hihkaisee. Siellä on koko joukko
juovuksissa.
Korkeen Lyyli tuttavansa kanssa pääsee pihaan ja siitä pirttiin. Matkan
varrella koetut yksilölliset aivoitukset sukeltavat tuotapikaa pelin ja
tanssin humuun. Hämärä ilma kuiskaa, että Eliaskin tulee.

3.
(Juhannussauna. -- Kihlajaiset)
Malkamäen isännän hetket olivat herttaisimmillaan, hampaat välkkyivät ja
puhe oli nasevaa. Hän pyysi Bruniusta odottamaan, juoksahti Eliaksen
akkunan alle ja sanoi leikillisen käskevästi: Saunaan, saunaan! Sitten
hän Eliasta odottamatta palasi vieraansa luo, ja he laskeutuivat
hiljalleen saunalle päin. Elias saavutti heidät ahteen alla.
Esittelyssään isäntä lisäsi Eliaksen nimen jälkeen: -- suuri
maailmanmies ja naisten hulluttaja.
-- Hulluja on kenen tahansa helppo hulluttaa, vastasi Elias ja tunsi
sanoneensa jotain varsin typerää. Mutta samalla hän tunsi, että tuo
lause määräsi hänen suhteensa tuohon Brunius-nimiseen mieheen, joka
katsahti häneen hymyillen ylhäältä päin prillien takaa. Hän huomasi
sanojensa jostain syystä koskeneen myös isäntään, sillä tämän hampaat
pysyivät vähän aikaa näkymättömissä.
Pukuhuoneeseen tultuaan nämä kolme herraa alkoivat riisuutua, ja Elias
ajatteli nautiskellen: -- Vai sillä lailla, vai siinä te nyt olette!
Kyllä näen, että teillä on yhteisiä hauskoja asioita. Sinä äijä
aavistelet jotain ja nautitset. -- Saapa nähdä mimmoinen ruho sieltä
tulee näkyviin. -- Kaikeksi onneksi on tämä yö juhannusyö.
Riisuttuaan vaatteensa ja prillinsä ei äskeisestä Bruniuksesta ollut
jäljellä muuta kuin kaksi latteaa etuhammasta, jotka tavan takaa tulivat
näkyviin suuhun pyrkivien viiksien aita, niinkuin hän olisi alati
kärsinyt jostain epämukavuudesta. Hän näytti omituisen avuttomalta,
raajat olivat ruumiiseen nähden liian heikot. Silmät näyttivät ilman
prillejä kosteilta ja lempeiltä. Hän oli lukumies.
-- Onpa hartioihin tullut pahoja näppylöitä, pakisi isäntä
hyväntahtoisesti; -- pitää vihtoa nyt aikalailla ja huomenna paistaa
auringossa. Ovatko ne kauan olleet?
Tämä puhelu ei huvittanut vierasta. Hän nousi varovasti lauteille ja
vastasi siinä mennessään jotain. Isäntä laajensi asian ja lausahti:
--Mistähän niitä ihmiseen kaikenlaisia tuleekin?
Elias heitti löylyä ja sanoi: -- Ne johtuvat vatsasta. Kuinka on
hampaiden laita? Lausumansa typeryys ei enää harmittanut Eliasta, vaan
huvitti. Mutta hän oli hajamielisesti heittänyt kiukaaseen kolme
kipollista. Brunius ei tehnyt selvää hampaistaan, vaan alkoi hiipiä
lauteilta alas.
-- Tuliko liikaa? sopahti isäntä.
-- Minä en ole tottunut suomalaiseen saunaan, lausui Brunius harvaan ja
vaivautuneesti. Äänen sävy ilmaisi hänen tunteensa hänen nykyistä
seuraansa kohtaan.
Vihdottiin ja pestiin. Vilvoiteltaessa sanoi Elias:
-- Ai kuulkaas, isäntä. Jos minä tästä piakkoin otan ja nain, niin
vuokraatteko te minulle tonttimaan?
-- Kuinka vaan puhutaan. Vai aikoo mies naida, taitaa jo olla kumppani
katsottunakin.
-- No se asia nyt ei liene vaikea järjestää, vastasi Elias hymyillen ja
siveli vasemmalla kädellään oikeaa hauislihastaan. Tämäkään puhelu ei
sujunut. Elias havaitsi, kuinka Brunius koko ajan koetti sietää tätä
tilannetta, joka hänelle oli kiusallinen ainoastaan siitä syystä, että
Elias oli saapuvilla. Erotessa sanoi isäntä, taas ikäänkuin jostain
kevyesti ilkamoiden: -- Terve tuloa sitten vähän päästä talon puolelle,
pidetään siellä vähän pientä perhejuhlaa näin juhannusiltana. -- He
menivät, ja sitä mukaa kuin he lähestyivät pihamaata, sai Brunius
olemukseensa takaisin ne luonteenomaiset piirteet, jotka saunassa olivat
hetkeksi valahtaneet pois.
-- Vävy ja appi, ajatteli Elias katsellessaan poistuvien herrojen
kuvioita juhlallista iltaa vastaan. Koko tämä omituinen seikkailu, joka
nyt täytti täällä ilman, tuntui hänestä noiden kahden mitä erilaisimman
miehen yhteiseltä yritykseltä. Olgan kuva ei siihen ollenkaan sopinut.
Elias kääntyi katsomaan poispäin talosta laaksoon, josta henkäili
juhannusyö, aivan kuin hän olisi pistänyt päänsä jostain huoneen
ikkunasta ja saanut raitista ilmaa. Hänen mieltään melkein etoi tunne
siitä, että hän oli voimakkaampi Bruniusta. Sen tunteen säilyttäminen
oli hänestä lapsellista ja vastenmielistä, mutta hän ei voinut sitä
poistaa.
-- Minä menen sittenkin tanssiin. Lyyli on siellä. Nyt on juhannusyö.
Olga ei tosiaan sopinut siihen, mitä tänä iltana tapahtui. Hän meni läpi
hämärän salin, jossa Eliaskin istui toisten vieraitten joukossa, ja
hänen kasvoillaan oli selvä, helposti tulkittava ilme, ikäänkuin hän
olisi mennessään malttamattomasti sanonut: -- Älkää nyt tutkiko, mitä
tämä tarkoittaa, ja siten sotkeko peliä, jota ette lainkaan ymmärrä. --
Tietysti minä menen naimisiin. -- Olin kyllä teidän kanssanne toissa
yönä mäessä. -- No mutta mitä se tähän kuuluu? -- Olkaa vaiti älkääkä
kyselkö.
Tuntui kuin Olga olisi tämän kaiken järjestänyt ja nyt ylhäältä päin ja
tarmokkaasti -- kuten ainakin ihminen, joka harvoin johonkin ryhtyy --
ohjailisi tapauksen menoa. Elias vaistosi tämän ja jäi ikäänkuin sivulta
seuraamaan tätä Olgan tointa, jossa hän, Elias, ei voinut olla mukana.
Mutta mieluummin hän olisi mennyt tanssiin siksi ajaksi, kunnes tämä oli
ohi.
Illallista syötäessä kihlaus julkaistiin ja Olgan yhä jatkuva ilme
aiheutti, että Elias ja muut läsnäolijat vaistomaisesti pitivät koko
asiaa omituisena sukkeluutena. Bruniusta ilmeisesti vaivasi hänen oma
muukalaisuutensa, hän ei nähtävästi tuntenut oikein sointuvansa edes
morsiamensa kanssa. Kaikki olivat jollain lailla Olgan valloissa.
Illallisen jälkeen mentiin mäkeen kokkoa polttamaan. Sama se, mentiin
vain, kyllähän se sopi. Mäessä jatkui sama hienon ällistyksen tunnelma,
kunnes tapahtui, että -- kuten Herttua myöhemmin asian kuultuaan virkkoi
-- "köys katkes, laulu kuultihin":
(Taaven laulu)
Malkamäessä tytär on pulska,
ja muorilla ainoo poika --
halituli-tei, sen silivili-vei --
ja muorilla ainoo poika.
Likka on lonkilta leviä,
mutta poian varsi on hoikka --
halituli-tei, sen silivili-vei --
ja poian varsi on hoikka.
Malkamäestä tytär lähti
ja kuljeskeli mettiin --
halituli-tei, sen silivili-vei --
ja kuljeskeli mettiin.
Kun tuli mettässä puskan taa
ni' ketoon kellistettiin --
halituli-tei, sen silivili-vei --
ja ketoon kellistettiin.
Kelpaa joskus röökynälleki'
renkipoian ranki --
halituli-tei, sen silivili-vei --
ja renkipoian ranki.
-- -- -- -- --
Laulu kuului kiusallisen selvästi ylös mäkeen, eivätkä siellä olijat
osanneet muuta kuin juhlallisen näköisinä kuunnella, kunnes laulu särkyi
sekavaan rähäkkään. Olga säilytti asentonsa aivan hätääntymättä, sillä
tavoin ikäänkuin musertaen toisten ällistystä. Silmäkulmat pinnistyivät
pilveen, mutta katse ja suu hymyilivät, kuten ihmisen, joka aavistaa
jotain hauskaa, mutta ei vielä oikein älyä sitä. Hän katsoi Eliakseen.
Tilanteen teho oli niin valtava, että Elias Olgan katseen tavatessaan ei
voinut pidättäytyä, vaan ratkesi nauruun ja melkein vieri mäkeä alas. Ja
kun ahteen puolitiessä vielä seisoi silmät pyöreinä äsken saapunut
Herttua pelkkänä kysymyksenä äsken kuulemansa johdosta, niin vaipui
Elias maahan ja Herttuan kysyvän ilmeen yhä kiihoittamana nauroi kuin
hullu.

4.
(Taaven seikkailu)
Taaven seikkailu alkoi viidettä käydessä iltapäivällä. Hän hajoitteli
kesämaalla sontatunkioita; työ kävi aivan totunnaisesti, ja ajatukset
näkyivät kiihkeästi liikkuvan jossain etäällä työmaalta. Ajatusten
vauhti oli niin vinha, että se koko ajan näkyi pojan liikkeistä ja
aiheutti keskeytymättömän laulunhyrinän, josta ei tosin sanoja ulospäin
erottanut. Työ, ajatus ja hyräily liikkuivat mieltä hivelevässä
tahdissa. Hän pisteli ensin kärrynkorin täyteen talvellisen tunkion
muhevaa ainetta, sitten hiukan verkkaisemmin antoi talikon painua
mutaan, otti ohjakset ja kimautti hevoselle: no! Eteni siitä saran
alapäähän, jonne pienten sontaläjien jatkuva rivi johdatti. Kotvan
siellä viivyttyään hän jälleen seisoi tyhjässä korissa, ja vaatteiden
hienosti tutistessa ajoi takaisin tunkiolle. Hänellä oli tinkityö ja hän
sai sen viiteen valmiiksi.
Silloin oli hänen mielensä jo niin kevyen herkässä vireessä, ettei
hänellä ollut pahaa tunnetta edes taloa kohtaan. Kaikki tämän illan
reimat aikeet lähestyivät hetki hetkeltä toteutumistaan, hän ajoikin
käyden vainiolta taloon, lakki silmillä raukenevan auringon suojana.
Hyräily heikkeni ja muuttui lopulta vihellyksen hyminäksi, kun hän
auringon yhä laimentuessa kääntyi alapihalle. Mäessä kukkiva pihlaja
kuvasteli jo juhannusaattoehtoota, kun hän päästi sinne hevosen.
Taaven oli hauska olla iloisine aikeineen. Pirtissä hänet valtasi
hivelevä kaiho ajatellessaan, että hän nyt jättää tämän tutuksi käyneen
nurkan, että tämä ilta on viimeinen, että siihen jää se sänky. Mutta
kaiho on ihmiselle mieluisa tunne, ja Taave antautui sen valtaan,
niinkuin hän tämän huoneen ilmassa oli monta kertaa tunteen valtaan
antautunut. Syömästä palattuaan ja vaihdettuaan työvaatteet parempiinsa
ei hän kiiruhtanutkaan isännän kamariin, vaan liikuskeli taas pitkin
laajaa lattiaa, pysähtyen milloin minkin akkunan pieleen, sovitellen
hattuaan erilaisiin viistoihin ja jälleen hyräillen hulivili-laulua,
jossa tuntui kaihon väre.
-- Tuosta ovesta on se _kerran_ tullut tähän huoneeseen minua varten,
yhtenä ehtoona, eikä ollut mitään kiirettä ... voi saatana sentään.
Se oli jo etäinen asia. Mutta tällä hetkellä tuntui Taavesta ihan siltä,
että se hänen laulunsa, joka tänä päivänä oli hänen päässään kypsynyt,
ei oikeastaan loukkaa Olgaa. Kun hän kuvitteli laulavansa sitä reimasti,
niin että Olgakin kuulisi sen matkan päähän, niin hän oli näkevinään
Olgan silmissä samanlaisen ilmeen kuin silloin keväällä tanssissa. Ja
siinä saisi olla muorin poikakin kuulemassa...
Ajatus muorin pojasta karmaisi Taaven mieltä niinkuin veitsenterä lasia,
tai niinkuin olisi toisten nähden komeasti ryhtynyt nostamaan kiveä,
jota ei jaksanutkaan. Siitä suuttuu, mutta samalla järki sanoo, ettei se
ole kiven syy. Mielikuvat siitä, mitä hän oli havainnut Olgan ja muorin
pojan välillä tapahtuvan, palasivat näinä päivinä aina Taaven silmien
eteen, mutta kimmahtivat heti takaisin, pannen Taaven itsekseen
äsähtämään. Mutta nyt, kun hän oli päättänyt tämän yön tietämiin hiljaa
kadota tästä talosta, tuntui kaikki ikäänkuin selvemmältä ja kevyemmältä
ja hänen oma olonsa miehevämmältä. Avaran maailman rinnalla, jonne poika
aikoi tänä yönä paeta, olivat nämä asiat pieniä, oikealla
maailmanmiehellä pitikin olla tällaisia. Sellaisella miehellä kuin
muorin pojalla niitä on varmaan maailmalla monta, sitä ilmaisee koko sen
kiusoittava olento, verkkaiset liikkeet ja silmäin katse. Tässä Taavea
taas karmaisi, kuvitellessaan mitä Olga ja muorin poika ovat yhdessä
tehneet. Mieleen kiehahti masentava, lohduton tunne siitä, ettei kukaan
tyttö hänelle antautuisi, ettei hän pysty milloinkaan oikeaksi
huliviliksi. Häntä epäilytti jo, kuinka hän pystyisi hoitamaan sen
pullon, joka Vähässämäessä häntä odotti. Mielikuvat sinkoilivat: kuinka
hän pikkupoikana oli ihaillut isoja miehiä, joille näin suvella joskus
lauantai-ehtoona tuli ainetta... Kun saisi tänä yönä pitää tyttöä! Ja
mielikuvain ryöpyssä näkyi jälleen Olgan hurmaava kuva pojan intohimojen
keskeisenä esineenä.
Tässä mielentilassa hän nopeasti kääri työvaatteensa ja saappaansa
yhteen myttyyn, ja kätki sen sängyn pään taakse. Sitten hän painoi
hattunsa lopulliseen viistoon ja lähti isännän kamariin, peittäen
avuttomuudentunnettaan tuikealla ilmeellä. --
Oi sinä juhannusyön ikivanha taika, vaikuta nyt niin, että Malkamäen
Taave tänä yönä saa tytön. Katso kuinka kaikki on kuin sitä varten
hehkeimmillään, ilma on tyven, pihlaja kukkii ja moniaalla leviää ilmaan
pyhäisten pumpulipukujen ja ihon lemu. Koko yö on tullut kevytmielistä,
ajattelematonta tuhlausta varten. Mutta mikä on Malkamäen Taave? Onneton
olento, joka ei vielä eläissään ole tehnyt mitään miehuullista, vaikka
hän jo lähestyy kahtakymmentä. Vain kerran hän on lyönyt miestä suun
päälle, mutta silloinkin hän tunsi olevansa nulikka, joka liikkui isojen
miesten turvissa, ja vaikka hän jälkeenpäin olisi kuinka luontonsa
kanssa kiemurrellut, ei hän pitkään aikaan voinut mielestään poistaa
raukkamaista kauhun tunnetta tuon lyönnin johdosta. Eikö hänelle jo ole
kylliksi kohtaloa siinä, ettei hänestä milloinkaan voi tulla
ihailemaansa salskeata, teräväsanaista tappelijaa, ei tanssipirtin
miehekästä tyhjentäjää. Parhaina hetkinään hän sellaista kyllä
kuvittelee, mutta silloin hän ei muista itseään.
Tänä iltana hän tosin tekee kaksi miehen työtä: hän ottaa isännältä
palkkaa etukäteen ja karkaa aamupuolella yötä; ja sitten on Vähämäki
tuonut hänelle ainetta.
Isäntä katseli kirjaansa ja sanoi: -- Taave on jo ottanut niin paljon,
vuotta on vielä jäljellä iso matka. -- Aikooko Taave mennä jonnekin?
--Aion minä mennä kotioni.
Olga tuli kamarin ovelle hienona ja upeana. Taave ei katsonut häneen,
vaan tuijotti jyrkästi isäntään. Laulu tuli hänen mieleensä ja samalla
varmuus siitä, ettei hän voi sitä kertoa yhdellekään ihmiselle, vielä
vähemmän laulaa. -- Olga puhui isännälle saunaan menosta ja poistui.
Isäntä antoi rahan, Taave kääntyi ja lähti.
Kun tämä oli onnistunut näin hyvin, ei Vähäänmäkeen meno enää
jännittänyt häntä niin paljoa, vaikka siellä oli Iivarikin kotona. Tämä
seikka ilahutti häntä, sillä hän ymmärsi, ettei hän reimana miehenä
sopinut säikkyä Iivaria. Hattu viistossa hän hiljallensa eteni talosta.
-- Laulut ovat lapsellisia; piruako minä hänestä piittaan; mutta oli hän
mukava koettuna.
Koko seikkailu Olgan kanssa oli jäävinään kuin veden taakse. Vähänmäen
kuisti ja porstuanovi olivat vastassa, niinkuin jokin karskisti
hymyilevä uusi toveri. -- --
Ja viina meni suoniin, ja oli juhannusaatto-ehtoo. Ja Vähänmäen
pakarinpöydällä oli kahvikuppi ja sen laitaan kuvattuna kiemurakukkanen.
Ja suvisella ruudulla käveli kärpänen. Ja kun meni pihalle nurkan
taakse, kuuli yhtaikaa ruisrääkän äänen ja suonien tykinnän. Ja tuolla
oli vanha Malkamäki.
Taave tuijotti siitä nurkalta Malkamäkeä silmät suurina ja höpisi
itsekseen: Malkamäessä tytär on pulska ja muorilla ainoo poika...
Ja oli hauska palata sisälle. Ja kaikkein hauskinta oli, että kello jo
kävi kymmenettä. Tanssiin mennään. Tanssi ... tanssi; onpa se mukava
sana. Se on kuin yhtälajia ainetta. Tyttöasia ei nyt tullut Taaven
mieleen. Vaikka hän sitä ajattelikin, niin ei vaan kiihtynyt. Mutta peli
ja humu...
Ruistähkäin latvoissa paloi vielä punainen valo. Se valo oli kuin
tanssipaikalta tänne asti säteilevää pelin ääntä. -- --
-- Lauletaas vähän herrasväelle, sanoi Taave.
Toiset eivät oikein käsittäneet, mutta Taave alkoi kiljua lauluaan,
silmissä hymyilevä kosteus. Toiset kuuntelivat ihmeissään, ja Taaven
sisälläkin kuulteli jokin hievahtamatta ja vielä enemmän ihmeissään.
Kunnes joku rupesi hohottamaan yhtä odottamatta, kuin Taave äsken
laulamaan. Silloin he kaikki rupesivat hohottamaan ja vaipuivat maahan
istualleen. Oli hyvin epätietoista, oliko Taave sankari vai narri. Hän
hohotti itse kaikkein hulluimmin, ja se viittasi sankariin. Ja tilanne
kiepahti kokonaan hänen edukseen, kun hän sanoi:
-- Nyt pojat Linnaan ja nopsasti. -- Toisilla ei ollut siihen mitään
sanomista, muuta kuin lähteä vaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin Taave
käski joukkoa.
Kun he kaukaa lähestyivät Linnaa, näkivät he Korkeen Lyylin ja
Harjunpään Annan menevän pihaan.
-- Kattos tätejä, jes.
-- Luuletkos, että -- --
-- Kyllä -- kummaltakin.
Taaven sitä sisäistä kuuntelijaa etoi tämä keskustelu aivan
ihmeellisesti. Hän hihkaisi ja se auttoi.
Läheltä kuullen tuntui pelin ääni iloisesti rähisevän sen johdosta, että
aurinko kumminkin oli laskenut.

5.
(Tanssit)
Tanssipaikka on semmoinen paikka, jossa monien ihmisten yksi-öiset
kulkuradat kohtaavat toisensa, monella muotoa yhtyvät, kieppuvat yhdessä
ja jälleen eroovat aamupuolella, hajaantuakseen usein eri ratoja ja eri
yhdistelmissä kuin ovat yhtyneet. Jos kuvittelee, että jokaisen
tanssissakävijän jälkeen koko yön jää punainen viiru, niin olisi näin
syntyneitä kuvioita taivaan laelta hauska katsella juhannusyönä. Siellä
täällä pitkin vihreätä maanpintaa näyttäisi vihreyden keskellä makaavan
jokin jättiläismäinen alku-eläin, jonka täplämäisestä ruumiista
tunkeutuu ympäröivään vihreyteen hienoja, punaisia lonkeroita. Ja jos
onnistuisi näkemään läpi eläimen kuoren (pirtinkaton), näkisi tuon
punaisen lonkeroaineen eläimen sisällä jatkuvan ja sotkeutuvan yhteen.
Tanssi ... tanssi ... kuten Taave viinapäissään toisti sitä sanaa
itsekseen; se ei muodostu läsnäolevista ihmisistä eikä heidän
tahdikkaista liikkeistään, vaan heidän aivoituksistaan ja tunteistaan.
Jos jälkeenpäin luettelee poissaolleelle kaikki, jotka olivat läsnä, ei
hän siitä saa mitään käsitystä itse tanssista, sillä tanssin oleellinen
kohta on sen näkymätön henki, joka muodostuu kaikista niistä
näkymättömistä ajatussäteistä, jotka yhdessä pölyn ja soiton kanssa
täyttävät hämärän ilman. Yksilö häviää tanssissa, ja hänen viehätyksensä
on siinä, että hän liikkuu tuossa tanssin sekoitetussa hengessä niinkuin
jossain suojelevassa ainemeressä, hänen aivoituksensa voi suloisen
turvallisesti piillä kaikkien aivoitusten yhteisjoukkiossa. Tanssiin
saapuminen ja sieltä lähteminen on turvattomampaa, ja senvuoksi koettaa
jokainen suorittaa ne salavihkaa. Mutta tanssin kestäessä tuntee
jokainen oman pienuutensa kokonaisuuden rinnalla. Joku joka on tanssinut
ahkerasti, pistäytyy ulos ja näkee siellä seisoskelevia hämärähköjä
olentoja. Ne ovat kokonaisuuden heikkenevää äärtä, jonka olemassaolo on
hyvin tarpeellinen, sillä ilman sitä rajoittuisi tanssi-kokonaisuus
liian jyrkästi. Seisoskelijain tajunnassa on tuo ulospistäytyjä taas osa
tiiviimmästä keskuksesta, jonka lämmöstä he heikompina aineksina
riittävästi nauttivat täältä sivulta. Itse lempeä juhannusyö näyttää
lukeutuvan kaikkein huomaamattomimpiin sivulla seisojiin.
Koko tanssiväki on yhtenäistä, tasaista joukkoa, toiset hiukan
voimakkaampia, ja peli on samassa vireessä joukon ajatusten kanssa,
sävel on koossapitävä ja kirvoittava voima. Jollei se jaksa kaikkea
kirvoittaa, purkautuu ylimäärä tappelun tupsahduksena.
Elias ja Herttua ovat ilmestyneet ovensuu-joukkoon. Heidän kummankin
kasvoillaan on äsken koetun voimakkaan ilon ja viininjuonnin jälki-ilme.
He eroavat hieman liian paljon muusta väestä, mutta tanssi on jo niin
pitkällä, ettei se seikka enää häiritse. Lyyliä ei näy pirtissä, ja
Elias mukautuu heti siihen ajatukseen, ettei häntä ole koko tanssissa.
Saman tekevä, he ovat Herttuan kanssa taas yhdessä ja kahden.
Mutta samassa ilmestyy kamarinovelle ensin Linnan emäntä ja hänen
viereensä Lyyli. Eliaksen mieli lämpenee. Äskeisten tapausten taustaa
vasten tuntuu Lyyli nyt suloisen kevyeltä ja helpolta hallita. Yö tulee
ihanaksi, mutta minne saisi Herttuan!
Kas, Taave meni ottamaan Lyyliä. He kulkevat ohi ja Lyyli katsoo
Eliakseen tummissa silmissä outo hurma. -- Kuka se oli? kysyy Herttua.
-- Se on se, vastaa Elias. Herttua ymmärsi koko pitkän kertomuksen tämän
enempää siitä kuulematta.
Herttua katseli tyttöjä toivovin silmin. Taave jätti Lyylin ja Elias
meni häntä ottamaan. Nyt Malkamäen muorin poika ja Korkeen tytär
tanssivat yhdessä. Mutta niin kauan kuin ollaan tanssissa, eivät he
tunnusta itselleenkään, mitä he kumpikin sydämessään tuntevat. Mutta he
ovat vielä kahdenkeskenkin tänä yönä, sen näkee heidän päältäänkin, he
kulkevat kahden kaukana täältä, ulkosalla, jossa nyt omiin oloihinsa
jääneenä nuokkuu äskeisen juhannusaatto-ehtoon henki.
Sillä nyt on jo yösydän. Korkeen tytär katselee taas yksinään, Malkamäen
Elias meni äsken ulos.
Pirtin nurkalla tuli Taave häyryssä silmin Eliasta vastaan. Elias sanoi
rauhallisesti: -- Mitä perkelettä sinä teet lauluja minusta ja
toisenmiehen morsiamesta?
Taave luovi myristen ohi vastaamatta mitään. Rintapielessä riippuvasta
pihlajantertusta näki, että miestä väsytti. Taave ei poikennutkaan
sisälle, vaan meni toisen nurkan taakse. Elias palasi sisälle ja näki
Herttuan tanssivan Harjunpään Annan kanssa. Herttua puheli tytön
korvaan, ja tyttö kainosteli onnellisena. Elias nautti tuosta näystä
sanomattomasti.
Tanssin tunnelma oli saavuttanut korkeimman kohtansa. Yksi ja toinen
tiesi jo, kenen kanssa lähtisi täältä. Taave oli yhä ulkona. Siellä
nurkan takana, jonne hän äsken meni, hän korvillaan kuuntelee tanssin
humua ja silmillään katselee Malkamäkeen päin. Suu on vääntynyt itkuun.
Ei hän minnekään karkaa, ei hän lähde Malkamäestä, ei hän voi. Humala on
haihtunut, hän muistaa, että hän eilen illalla lauloi laulun ... ja
häntä tympäisee. Hän seisoo siinä seisomistaan ja kuulee kuin toisesta
maailmasta, kuinka joku tulee pirtistä ulos ja kiljaisee:
_jesus-siunakkoon!_ ja toinen sanoo: _menet-menet, ei se parane_. Kalle
siellä taas vie Iivaria pihalle. Iivari huutaa Taaven nimeä, mutta
Taavessa se ei vaikuta ei näkyväistä eikä näkymätöntä liikettä. Hän on
vaistomaisesti ihan hievahtamatta, niinkuin jänis pensaassa. Vasta kun
Iivarin melu on edennyt kauas ja lopulta lakannut kuulumasta, hoippuu
Taave pirttiin, jossa tanssi taas käy rauhallisesti, vaikka väki onkin
kenenkään huomaamatta hiukan vähentynyt. Taave ei jaksa edes ujostella,
vaikka hänestä tuntuukin, että kaikki katsovat häneen. Hänen suurin
onnensa on tällä hetkellä siinä, että pääsee pelimannin viereen nurkkaan
istumaan. Siihen hän näkee kuinka muorin poika tulee kamarin puolelta,
käsi Korkeen Lyylin vyötäisillä ja lähtee tanssimaan, huulilla ja
silmissä sama hymy, joka ennen on Taavea kiusoittanut. Se hymy näyttää
lähtevän ihan sen takistakin, mutta se on nyt Taavelle yhdentekevää...
Sitten se toinen herra ottaa Lyylin, ja muorin poika ottaa Harjunpään
tyttären. Joitakuita lähtee taas pois. Taave on unessa. Mutta unen
läpikin hän näkee, että muorin poika aikoo viedä Korkeen tyttären ja se
toinen poika Harjunpään tyttären. Sitten hän muistaa, kuinka Iivari