Elämä ja aurinko - 04

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian
senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli
hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon
sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona
seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin
osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä
paistoi.
Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja
tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin
apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten
kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi
sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin
toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään
kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen
silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla
vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa
muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko
yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä
hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi
muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö
odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen,
mitä nyt pidättelet syvyyksissä.
Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili,
olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei
niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen
avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta
saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin
läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen
kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran
läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta
näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli
kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.
Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja
katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa
niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt
olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin
vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä
tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet
uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä... Mutta nyt hän vieläkin vain
katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa
pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä,
ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se
ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta... Nyt isä ja äiti
rukoilevat kirkossa...
Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen
herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne.
Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten
tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa
valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti
olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.
Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään
asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet
toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja
silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus
leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja
pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina
pyrkinyt jäämään katselijaksi -- tummine silmineen. Isommaksi tultuaan
näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt
kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun
hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä
vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä
seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo
olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän
perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen
palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa
auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä,
kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen
Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo
on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär
nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa.
Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan
mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä
muistanut.
Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa
ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei
sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien
kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä
tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on
sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi
sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.
Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen
näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma
täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa
suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon,
joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus
seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän
ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä
onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja
että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä,
pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja
alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten
sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan
vettä, kylää ja aurinkoa.
Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo
suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan
välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken
saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko
tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime
yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä
tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh ...
mm ... mm ... sellaista.
Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa
kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi
vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi
äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli
poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.
Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin
hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui
tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin
sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään,
katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.
Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli
äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut
ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä
istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa
ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne
sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee
luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken
muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina
samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki
nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä
lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt
siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen
olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona,
näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että _se_ yö oli tytöltä
iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.
Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken
ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu.
Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti
lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio
ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä
pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja
kysyi missä tanssi oli.
-- Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon
jälkeen lisäsi:
-- Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.
-- Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.
-- Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:
-- Mistä Kalle Iivarille suuttui?
-- Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria
leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen
pihalle.
-- Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin
hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".
Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti
Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja
yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän
itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan
pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia
mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö
oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas
ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.
Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista
kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta
päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä
käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi
vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti
kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi
asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut
mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne
ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti
muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut
samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän
kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet
olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi
olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti,
valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli
kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita.
Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea
mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja
ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa
nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran
rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli
aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti
ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai
metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi
heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä
vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään
yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton
kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma
avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle,
jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos
oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi
ihmiseksi.
Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta,
mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat
tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.
Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi,
käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin
kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa
jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin,
kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli
näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän
tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt
tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa
ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki
nyt oli niin peräti toisin.
Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä
kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan
vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut
ja loppunut.
Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias
oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä
iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen
mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin
läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen
siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen
aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla
katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan
samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan
aamulla unessaan.


Pudotettu orvokki

Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon
neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut
vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja
täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga
ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten
muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois
kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut
pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa...
Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä
muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle
isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi.
Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus,
mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton,
antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin,
että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he
lähtivät.
Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä
toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan
tungoksessa... Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli,
silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä
heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava
paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän
ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain,
jota sanottiin tuomariksi... Mutta sinä iltana oli ollut hyvin
virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat
yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut,
kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien
takana.
Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein
päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma
omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä
paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki
jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön
rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi.
Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä
välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan
oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään,
mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut
milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja
mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä
voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin,
jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän
viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi
morsianta ja muita naisia... Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo
eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon
pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli
pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän
kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen
tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä,
niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy.
Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat...
Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja
punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin.
Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla
puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut,
mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä
maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin
ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen
yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa
sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän
oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain
eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen
koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä
oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä.
--Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy
samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa,
ihan täydessä turvassa kaikelta... Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse
nähdä sen asian ... itse pitää sylissäni, turvassa ... ihan nuorta,
semmoista kuin Taave ... mutta Taave ei sentään sovi ... ei siitä tulisi
mitään. -- Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun _itse_ saisi olla
sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä
sitten tarvitsisi olla hämillään...
Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä,
kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. -- Niin, oikeastaan
tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä
milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen
ruvennut tällaisia ajattelemaankin... Mutta täällä tosiaan sopisi kokea
kaikenlaista ... vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista
sen selvemmäksi?
Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa
sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.
Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin ... ihan omin päin.
Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan
mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja
vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni
Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain,
joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. -- Tulee taas kesä, ja
ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.
Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana
erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen
Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän
suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa.
Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja
aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli
päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli
silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä
sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä
hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä
muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut.
Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan
emännän poika oli tullut kotiin.
Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki
Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin
--Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan
tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan
Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta
ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni
kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten
enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki
tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran
päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa,
kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.
Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat
sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita
ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli
sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä
kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten,
ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston
taideteosta.
Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu
Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen
pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä
vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen
raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä
kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko
ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä.
Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen
asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka
lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän
tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. -- Kas,
ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia
elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä
tulkitaan, että olen ihaillutkin vain _tapoja,_ ja unohtanut, että
runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä,
jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja
saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa,
joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi
aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu
aavistanut näin kuin minä?
Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman
teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan
aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä
tämän tilanteen kanssa. -- Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen
näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja
aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme
näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa
jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu,
kuinka pitkä on valmistumis-_aika_. -- Aika, mikä se on? Ei semmoista
ole. -- --
Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.
Me olemme ihmisiä. Minä olen ihminen, ja Lyyli -- Ihminen --
Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla
Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli
pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä
katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen
pideltäväkseen. -- Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen
sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain
iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme
sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy
sykkivä sydän, hyvin säilyy.
Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan,
että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois
tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja
tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni
alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen
aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki
uudelleen torkahtamaan.
Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli
ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt
sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän
näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas
läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden
juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin
oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa,
ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas
taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin
laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi
pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.
Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne
vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät
viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa,
ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin
voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä
näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui
Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden
osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin -- samoin kuin
maisemaa -- tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään,
mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala
olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella.
Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. --
Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä ... niin
niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän... Talossahan on myös
neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan
saunasta... -- Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli... Minä kaipaan
jotain, mutta mitä?
Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen
kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä
aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut,
kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut
nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä
hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien
katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa
äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä
lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan.
Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen
hyvänsuopa Lyylille. -- Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.
Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo.
Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee
edelleen. Onko se täällä koko kesän?
Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja
pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän
asti!
-- Oliko se talon tytär?
-- Oli kyllä.
-- Mikä sen nimi on?
-- Ol-- niin Olga kai se on.
Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon
lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle