Elämä ja aurinko - 01

ELÄMÄ JA AURINKO
Kirj.
F. E. Sillanpää

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.



HENKILÖT:
Malkamäen vanha emäntä eli muori.
_Elias_, hänen poikansa.
_Herttua_, Eliaksen toveri ja ystävä.
_Rikas-mies_, Eliaksen toveri.
Malkamäen nykyinen isäntä ja emäntä.
_Olga_, heidän tyttärensä.
_Brunius_.
Korkeen töllin isäntä _Ville_ ja hänen vaimonsa _Eliina_.
_Väinö, Lyyli, Martta_ ja _Saima_, heidän lapsiaan.
_Taave_, renkipoika Malkamäessä.
Tuomari.
_Harjunpään Anna_, Lyylin tuttava tyttö.
Annan äiti.
Vanha akka myttyineen.
Runoilija.
Hääväki ja tanssiväkeä.
Miehiä ja poikia, naisia ja tyttöjä.
Tapahtuu aamuin, päivin, illoin ja öin yhden kesän kuluessa sen harjun
näköpiirissä, joka ulottuu Malkamäen vaiheilta ohi Korkeen töllin,
pohjoisesta etelään. Aika määräämätön.



PROLOGI


Kotiutunut

Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle
on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle,
sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä,
että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan
rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen
vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt
paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain
ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa:
"älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän
siinä mitään ole että minä tulen".
Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen
ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä
askaroi äiti. -- Siinä se taas on, äiti. -- Pojan pitää sanoa jotain ja
hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei
mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni
ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.
Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan
tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä
malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien
pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään
tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy
ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin
päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä,
kun hän istahti tähän keinutuoliin.
Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran
herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan
huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista
peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka,
ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso
kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään
niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät
katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan.
Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta
lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan
yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä
kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina
hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan
vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään:
kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen -- ja
hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen:
"tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen
arvoituksen.
Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa
ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity
surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa
yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei
tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia
hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.
Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen,
kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt
tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen
minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain
tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen,
ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu
takaisin itsetiedottomuuteensa.
Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen
elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien
sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi,
jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei
niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten
kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin
oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.
Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä
sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli
kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi
kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä
silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen
tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on
miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin
kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin
itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa
suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.
Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento,
joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut
lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo
tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan
tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei
koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen
mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. --
"Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi
tämän minun hyvyyteni sinne missä on." -- Äiti, jonka kanssa poika,
nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja
kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen
asti jatkunut iloinen syntikin.
Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt
äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu
kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja
nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia.
Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen
mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi
häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään.
Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia
näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään --
itseltäänkin.
Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo
samana iltana eikä palannutkaan enää.
Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli
toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti
olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset
mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena,
ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".
Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan
kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan
johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon
suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu,
aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa
jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut
kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen
alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin
myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun
pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja
suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain
tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.
* * * * *
Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja
haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo,
jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski,
jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain
keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden
viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin,
kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään...
Gaudeamus igitur --
He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen
kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa
kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren
sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin
silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän
mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin
poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden
kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton
nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä
kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän
myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi.
Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas,
jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".
Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi
saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä,
joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös
iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin
toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille
aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä
oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja
alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli
niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä
paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä
päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas
taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli
jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa.
Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista,
niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin
hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän
lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi.
Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi
juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.
He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta
hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse.
Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko
näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi
yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin
pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään
ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme
hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat
esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää
joutilaisuudentunnetta.
Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa
ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen
suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille
poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine
katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu
näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin
heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He
eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä
katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman
sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.
Herttua hyräili jälleen. Kauempana tiellä liukui silloin tällöin ohitse
kiiltäviä vaunuja verkan juoksun tahdissa ja vaunuissa istui
kevätpukuisia kauniita kaupunginnaisia sulkineen ja hymyineen. He
hymyilivät kolmelle nuorukaiselle ja antoivat heille tänä päivänä
mielellään anteeksi sen poikamaisuuden, että olivat oikaisseet kedolle.
Tämä oli onnellinen hetki. Mieli etsi vaistomaisesti omista kätköistään
jotakin etäistä onnenaihetta, jota olisi voinut katsella, hypitellä
ajatuksissaan, tässä valaistuksessa. Sellainen etäinen aarre on
hienointa, mitä ihminen voi omistaa. Se on jokin pieni hetki
menneisyydestä... Laajat metsäkappalten ja järvien pilkkomat
paikkakunnat pitävät pyhää, ruoho lepää kasvamatta, taivas ja maa on
kuin sunnuntailakaistu. Ollaan vieraissa, seurustelu on tuttavallisen
hajanaista, nuoret eivät noudata vanhoja. Nuorten mielessä on voimakas
nykyhetkentunnelma, jonka heidän silmänsä ilmaisevat. Kahden ihmisen
silmät katsahtavat toisiinsa sattumalta, niin ettei kukaan huomaa. Vähän
päästä tahtoo poika uudistaa saman, mutta tyttö karttaa. Vasta
veräjällä, kun vieraat jo menevät kaukana tiellä, hän antautuu siihen
uudestaan. Poika ei tiedä, ottaako asia tosissa vai leikillä, asia on
pieni, lämmin ja salainen. Pian hän lähtee jo näiltä mailta, suvikin
lähtee hänen mukanaan. Kun kaupungista joskus näkee etäisen
taivaanrannan, on se kuin jotain ulkopuolista, jolta kaupunki
turvallisesti suojelee.
Tällainen pikkuinen lemmenmuisto on perin hienotunteinen. Se saapuu vain
silloin, kun ympäröivä maailma taas on samassa vireessä, kun sitä
ikäänkuin kaivataan tunnelmaa täydentämään. Silloin se saapuu, ja sille
antaa erityisen sulon se seikka, että se on välillä ollut unohduksissa.
Keinutuoli soutaa yhä ja hyräily pyrkii usein korkeimpaan diskanttiin.
Tämmöistä on Malkamäen Eliaksella ollut eilisestä asti, tämä on yhä kuin
samaa päivää, samaa pitkää tuntia, joka voi päättyä vain yhteen asiaan.
Eilen illalla hän tovereista erottuaan ei mennytkään kotiin, vaan käveli
ulos tullista muutamaan mäkeen, josta näki kaupungin kuin kuvattuna
taivaan, maan ja meren vaiheille. Kaupungin kuva oli kuin samanmielinen
uskottu, se tiesi nyt jo asian. Aamulla varhain hän lähti, sama pitkä
tunti jatkui yhä.
Elias näki äitinsä, koki eräitä yksinäisiä asioita hänen suhteensa,
istui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti illan tuloa, yön pehmentävää
hämyä. Mielessä velloi hempeitä kuvia: tuolla on taivaanranta, tuolta
kohdalta harjua näkyy alas sinne pihamaalle, näkyy pirtinkatto ja
aittapolku -- -- --
Hänen sydämensä ailahti niinkuin naisen, kun hän vilaukselta akkunasta
näki kuka tuli. -- Tuli tänne! -- Askeleet jo kuuluivat, hän kiiruhti
kamarin puolelle. Hengenvedon ajaksi hän unohtui seuraamaan sydämensä
tykytystä. Hän odotti kuin laukausta. Nyt kuului ääni.
Akkunasta katsoessaan hän ei ollut erehtynyt siitä ilmeestä, jonka
kulunut talvi oli muovaillut tulijan kasvoihin ja silmiin.


Korkeen Lyylin kevät

Lumet olivat tänä kevännä nopeasti sulaneet. Talvi katosi kaikkialta
kuin näköhäiriö, hävisi siihen paikoilleen ja tuntui kohta olevan yhtä
kaukana kuin kaikki edellisetkin talvet. Talven luonteenomaisin piirre
on liikkumattomuus, kaikki pysyy paikoillaan, niin aine kuin henki.
Talven keskellä kävelevä ihminen liikkuu kuin erämaassa, hänen
ympärillään on yhtenäinen ja yhtäläinen tyhjyys ja hänellä on hetkittäin
sellainen tunne, että tätä tällaista aikaa tai oikeammin ajattomuutta on
ollut jo määräämättömän kauan ja tulee alati olemaan. Talvisydännä ei
ihmisessä sykähdä ainoatakaan elävää kevääntoivetta. Ne sykähtävät
ensikerran vasta silloin, kun jokin aistimista toteaa ensimmäisen
keväänenteen.
Korkeen Lyyliltä oli talvi päässyt poistumaan niin täysin huomaamatta,
että hän luuli heräävänsä unesta, kun hän tajusi kevään. Silmät olivat
kyllä nähneet mitä ulkona luonnossa viime viikkoina tapahtui, mutta
ajatus ei ollut siihen tarttunut enempää kuin muuhunkaan ulkonaiseen.
Salatut kyyneleet olivat viime syksynä parin viikon aikana nukuttaneet
ajatuksen, ja siitä ruveten oli töllissä vallinnut talvihiljaisuus;
rukin surina ja muut pienet askareet aamupuhteista iltapuhteisiin
kävivät raukeassa tahdissa, joka varjeli ajatuksen unta kaikilta
häiriöiltä. Kerran sanottiin, että on kynttilänpäivä ja sitten jälleen
sanottiin, että on maarianpäivä ja samaan aikaan näyttäytyi iltapäivisin
pirtin lattialla ja ikkunanpielissä hyväntahtoinen kirkkaus, joka
kummallisella tavalla palautti jonkin hyvin kaukaisen lapsuudenaikaisen
tunnelman, muiston, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa... Sellaisesta mieli
tosin tummeni, mutta samalla siellä tuntui pehmeältä, ja kun siitä taas
heräsi askareihin, oli olo suloinen kuin itkun jälkeen. Eikä tällainen
satunnainen päivän sädekimppu, niin läheisen ymmärtävänä kuin se osuikin
tytön silmään siitä ikkunan ohipuusta ja kiinnitti laajenneen tumman
katseen hetkeksi itseensä, ei se kumminkaan vielä kevättalvella kyennyt
sielun sisimmästä herättämään sitä, minkä tämän sielun haltia oli sinne
syyspimeiden aikana salaa itkien nukuttanut. Lyyli katseli vain hetkisen
tällaista valoläikkää --jos sattui olemaan yksin pirtissä -- ja jatkoi
sitten edelleen villojen karstaamista.
Mutta mitä ei maaliskuun päivä kyennyt, sen teki huhtikuun ilta.
Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi.
Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat
natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita
tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun
molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni,
yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa
ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin
siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui
lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen
lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että
värjätäkin sai ... ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa
ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".
Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista.
Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta
seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven
enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän
tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä
esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin
hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa.
Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita
näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä
niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne
jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan
ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan
havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas
kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä
jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana
kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu
kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä
alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle
seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa
menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön
silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "...
talvi ... talvi...", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan
hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre,
joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on
tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua
esiin hitaina kyynelinä... Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo
rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja
ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti
lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.
Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä
tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja
kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin,
joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se
'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta
paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna
tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta
mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei
osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan
herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt
kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä
taakseen.
Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli
selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat
lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden
alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä
muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta
eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas
näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja
niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä
Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari
rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi
korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä.
Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi _näkynyt_ tuona
kellerryksenä.
Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla
saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen
kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka
hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän
oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä,
savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella
kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui
ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei
korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään
häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin
äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen
perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi
taivaanrantaa vastaan.
Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne
virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.
Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen,
joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin
painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei
hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta
ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy
vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna
auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. -- Kuinka
lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä,
tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton,
mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu,
neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen... Sitten on
öitä...
Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän
vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että
tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan
loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli
ruudulla.
Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa
hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei _voinut_ olla muuta kuin
onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön
valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta
vieläkin kokematonta... -- Minä olen tyttö. Minä olen jo
yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime
suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä.
Minä muistan kun ne syntyivät... Minä tiedän sellaista, jota ne eivät
tiedä.
Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän
saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin
tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja
tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän
ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.
Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä
oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti
toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään
jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.
-- Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta
hänen jälkeensä.
Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli
saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin
hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime
talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella,
miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet
pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen
tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä
ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.
Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä
yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa
tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen
tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas
kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä
vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista.
Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana
vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta
ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta
pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista...
Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin
sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt.
Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.
Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että
syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen
jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen
puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen
vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista
sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta.
Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin
aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi
pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia.
Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy,
kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan
niin juhlallinen.
Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään
tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen
tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää
kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin
olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon
ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan
hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä
katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän