Elämä ja aurinko - 11

vaatemyttyjä, oli kuin jokin oudon kesy vanha lintu pesimäpaikallaan.
Hän pakisi, hymyili ja iski silmää joillekin vieraille asioille, joita
kertoi semmoisella äänellä, kuin olisi tahtonut auttaa vanhaa emäntää ja
sittemmin poikaa ymmärtämään noita asioita, joita nämä vaistomaisesti
vieroivat. Ukkonen lähestyi ja räjähteli kovemmin. Silloin akka muun
pakinansa ohessa vain sivumennen huomautti jotain ukkosestakin, niinkuin
joku, joka innokkaasti näyttää ja selittää jotain monikohtaista seikkaa
ja siinä sivussa huomaa jonkin samaan yhteyteen kuuluvan pienoisseikan,
Mistä juuri tuommoinen akka oli nyt tänne tullut ja poikennut? Ukkonen
uhkasi lujemmin ja akka istui siinä naama viurussa, olemuksellaan
omituisesti vahventaen kiihtyvää ukkostunnelmaa. Siinä akan lähellä
ollessaan tuntui Eliaksesta melkein siltä, kuin akka olisi koko
tämänpäivän laajan elämysjakson näkyväinen tähänastinen saavutus, jonka
jokin näkymätön ilvehtivä käsi oli työntänyt siihen äidin ja hänen luo
ukkosen ajaksi; jota he eivät päässeet pakoon enempi kuin painajaista.
Niinkuin tuo akka olisi aivan hyvin tiennyt kaiken äskeisen mahdottoman
ja tässä äidin kuullen ja ukkosen käyden liian peittelemättä
veikistellyt siitä tiedostaan. Hän virkkoikin jotain Eliakselle
inhottavasti hymyillen, ja tämän hymyilyn ja akan koko salaperäisen
olemuksen Elias muisti vielä viikkoja myöhemmin silloisissa uusissa
vaiheissa.
Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne
hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja
sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa
niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa.
Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi
tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki
jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää
kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne
tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka;
olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän
kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti
omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä
suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille
tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei
ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se
saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva
poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista -- koko tänä
iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään
aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo
äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman
kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt
kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo
miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen
hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä,
että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä
kauhistavan tavallista sanaa: _"onko nyt mielesi hyvä",_ pilvet, akka...
Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan
oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma
näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo
ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän
nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä
vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli
niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka
yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa
selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä
vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko
päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä
edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa
kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen...
Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka
Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala
nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut
puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut
lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.
Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan,
tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja
niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät
seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin,
yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he
olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä
äänellä virkkoi:
-- Katsos ihmistä! -- ehtoota.
Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta
katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain --
Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen
tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta
yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut;
että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä.
Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että
Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin
hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin
ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä;
juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse...
-- Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja -- istui itse.
Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.
-- No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat
eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt
vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon
puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi
katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen
ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin
päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin
alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:
-- Oletko sinä jostain vihainen?
Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa.
Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain
liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. -- Vai niin.
Vai niin. -- -- --
Mutta maan pinnalla näkyi vielä äskeisen rajuilman jälkiä: puu oli
kaatunut ja pirstautunut, joku kukassa oleva korsi oli lamassa. Ne
olivat siinä tilassaan totisen näköisiä, eivät ottaneet mihinkään lukuun
Eliaksen viisasta katselemista. Olivat sen näköisiä, kuin olisi poika
liian nuorena pyrkinyt puuttumaan sellaisiin asioihin.
Eiliset tapaukset, pilvien synkistyminen, ukkonen -- sekin yöllä
vallinnut, jota hän ei ollut nähnyt -- ne nousivat takaisin sieltä,
mihin jo olivat painuvinaan. Ja se akka, se ikäänkuin saapui uudelleen,
ikäänkuin kysymään, eikö Elias nyt tahtoisi myöntää sitä, mitä hän,
akka, jo eilen oli sanonut...
Elias asteli hitaasti pohjoista kohden.


Lehti tummenee

Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua,
tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle
tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien
tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä
sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan,
se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä,
häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös
Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan
samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja
pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina
suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan
sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.
Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän
juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus
tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi
havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä
kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan
rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin
nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille
kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee
voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun
pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas
aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on
kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on
hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.
Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen
rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili
kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia
havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut
ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan
äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan,
se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään
haihtuisi tai hupenisi. -- Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden,
ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö
tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen,
tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat,
mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon
laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin
juuri silloin... Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia...
Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen
kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi
veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana
kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta
siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän
kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen
päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki
nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden
auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten
vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla
vaitiololla.
Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva
tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin
merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä
selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren
välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen
löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa
elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia
kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja
aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään
ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän
olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten
erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen
ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma
totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä
huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan
saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen,
jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen
olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta --
jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin
oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt
palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus
vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle
epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta
varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä
olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen
ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin
avaruudessa.
Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä
koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala
asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin
auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään
kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja,
jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.
Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut
ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta
oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.
* * * * *
Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki,
mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee,
mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se
tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden
kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä
hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa
järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden
aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa
pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja
sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma
puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan
pyrkii.
Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että
rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää -- toteutuu vuosisatojen
tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita
puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää
rajuilmaan?
* * * * *
Kesän lehdet tummenevat, myöhäisessä iltahämärässä ne näyttävät
mustilta.
Elias palaa taas harjulta, kolme vuorokautta edellisen käyntinsä
jälkeen. Hän on nyt totinen eikä huomaa ympäristöään, hän näkee
silmissään vain yhden ainoan näköalan -- sen, jonka ääreltä hän nyt
palaa.
Hän saapui jo aikaisin iltapäivällä harjulle, tämän kesän tuttuun
paikkaan. Siellä hän levollisena seisoi ja katseli alas Korkeen pihaan,
jossa asumuksen ihmisiä silloin tällöin liikkui. Iltailma oli kevyt ja
kuulakka vallinneiden ukkosten jälkeen. Pari kertaa hän jo oli nähnyt
Lyylinkin liikkuvan pihassa ja molemmilla kerroilla vaistomaisesti,
kuulumattomasti yskäissyt. Kolmannella kerralla hän vihelsi, vaikka
hänestä samalla tuntui, kuin joku takaapäin olisi yrittänyt vaimentaa
hänen vihellystään. Lyyli pysähtyi, katsoi ylös ja meni sitten sisälle.
Elias istui kedolla hämärään asti. Hän ei odottanut Lyyliä tulevaksi,
hänestä melkein tuntui siltä, kuin Lyyli olisi ollut täällä ja lähtenyt
vihassa; niinkuin vielä jatkuisi viime kerta... Siinä hän istui hämäriin
asti, nousi sitten seisaalleen, katseli kauan alas hämärtyvään pihaan ja
lähti sitten kotiin päin. Mielensä pohjassa hän jo tajusi, että
tällaista tulisi nyt jatkumaan -- yhäti jatkumaan, että aleneva harjun
lape erotti hänet Korkeen tanhuvista, joilla Lyyli-niminen liikkui
etäisenä, muualle katsoen. Se mieleen jäänyt näky teki hänet totiseksi
niinkuin ihmisen, joka huomaa, ettei hänen jostain loukkaantunut
lähimmäisensä ymmärrä hänen katumustaan.
Kun hän kotiin tultuaan meni vuoteeseen, ei hän ajatellutkaan
nukkumista, mutta unettomuus oli tällä kertaa kaikkein mieluisinta. Yhä
vain oli olevinaan se sama silloinen hetki, jolloin hän Lyylin katseen
pohjalta näki uuden ihmisen. Pimenevässä kuuttomassa yössä se nyt tuntui
juhlalliselta, niinkuin ei se olisikaan ollut mikään epäsointuinen ja
vastenmielinen hetki, vaan joittenkin luonnon peruslakien mahtava ja
äänetön toteutumishetki, joka oli hänelle annettu, jonka arvoinen hän
siis oli ollut. Sen katseen pohjalta näkyneen uuden ihmisen
tutunomaisuuskin alkoi hänelle siinä pimeässä valvoessaan häämöttää
selvempänä. Se tuli kaukaisilta ajoilta, niiltä, jolloin Korkeen pikku
Lyyli tummine silmineen laimeasti seurasi Eliaksen ja Väinön leikkejä...
Ja sitten he taas tapasivat kirkolla, silloin he jo rakastivat... Ja
sitten niinä kevätkesän öinä harjulla, kun rastas lauloi ja oli se
herkin runollisuus, jonka huomaa nyt vasta täältä katsoen. -- Elias siis
näki tällä kertaa yhtenäisenä peräkkäisenä, mutta etäisenä sarjana
kaikki ne onnelliset kohtaukset, mitä hänellä oli Lyylin kanssa ollut
lapsuudesta tämän kesän onnenhetkiin asti. -- Ja nyt on näin. Miksi?
Nyt se kysymys täydellä painollaan ensi kerran jysähti Eliaksen
tajuntaan. On todellakin aivan totta, ettei hän tähän hetkeen asti tämän
nykyisen asian edessä seisoessaan ollut ottanut pienimpäänkään lukuun
juhannusyön tapausta. Se oli ollut jotakin, joka ei millään tavalla
kuulunut tähän, mikä nyt oli kysymyksessä, joka aivan kuin omasta
halustaan pyrki pois mielestä, jonnekin, minne hyvänsä. Jota hän ja
Lyyli eivät _saaneet_ muistaa yhteentullessaan. Mutta mikä juopa heidän
välillään siis silloin viime kerralla yhteentultaessa oli? Jos se oli
_se,_ niin silloin se oli ylipääsemätön. Se oli se. Hänen ja Lyylin
suhteessa oli tähän asti näyttäytynyt hänelle vain kaksi vaihetta: se
kaukainen kevätkesäinen, ja sitten tämä nykyinen käsittämätön. Nyt oli
näyttäytynyt lyhyt ja musta, poistyöntävä ja poistyöntyvä vaihe siinä
välissä. Tässä unettoman vuoteen tuskallisuudessa muuttui käsittämätön
kauhealla tavalla käsitettäväksi.
Mutta jos se on saanut kuulla minun Olgan kanssa...? Tämän
mahdollisuuden kuvitelmaan liittyi kuin jonkinlainen heikko
pelastuksentoivon hiven. Ajatus rupesi kiihkeästi arvelemaan, mitä teitä
Lyyli olisi voinut saada tietoonsa hänen ja Olgan välisen.
Mahdollisuuksia oli jos kuinka monta, ja mielikuvitus kehitteli niitä
yhä todenmukaisemmiksi. Jos se on sitä, niin ... ja äskeisen jysähdyksen
jälkeen tuntui nyt melkein suloiselta hetkisen uskoa, että se oli sitä.
Sillä sitä seikkaa -- Olgan kanssa -- saattoi Elias millään tavalla
masentumatta tässä yön hiljaisuudessa kyllä katsoa silmästä silmään,
siitä hän ikäänkuin tunsi voivansa vastata, sanoa: --semmoinen minä
olen, en kiellä sitä. -- Tällä hetkellä ei Olga paljoa Eliakselle
merkinnyt. Olga ikäänkuin seisoi siinä jossain lähellä ja vain odotti,
tarvittiinko häntä tässä asiassa vai eikö. Olga oli mitä pienin ja
harmittomin sivuasia ja se, mitä hänellä, Eliaksella, oli ollut Olgan
kanssa, oli hänestä tällä hetkellä samanarvoinen seikka, kuin
rakastavaisen mielestä on joku rakastetun pieni, herttainen helmavika.
Näissä kuvitelmissa -- että Olgan asia olisi vieroittava syy --pysytteli
Eliaksen mieli pitkän aikaa. Kunnes taas jysähti takaisin se juhannusyön
lyhyt, musta vaihe, ja nyt äskeistä masentavampana. Jos Lyyli olikin
saanut kuulla Olgan asioista -- juhannusyön tapaus oli kumminkin. Se oli
mustana ja poistyöntävänä -- mutta mikä teki sen sellaiseksi? Ja Elias
kävi mielessään läpi koko sen tapauksen menon, näin synkkänäkin vielä
sykähyttävän. Kohta kohdalta hän inhosi itseään yhä enemmän, mutta
samalla näin muistellessaan käsitti, ettei hän silloin mitenkään olisi
voinut toisin menetellä. Synkkyyden aihe pakeni yhä syvemmälle ja
muuttui samalla masentavammaksi, peruuttamattomammaksi.
Sellainen oli Eliaksen toinen ilta, sellainen oli viides, sellainen oli
seitsemäs. Hän ei päivien ja öiden kuluessa niiden lukua eikä
järjestystä muistanut. Joskus hän päivällä havahtui siihen, että aurinko
paisteli leppeästi, että oli loppukesä ja maanpinnan ruohostoon oli
ilmestynyt sellainen tumma väri, joka johtuu puutuneista korsista ja
lakastuneista pikku kukinnoista. Arohumala kukki pientareilla, ja mäissä
helottivat kultapiisku ja matarat. Suruvaippa-niminen perhonen lepäsi
siivet levällään haavanrungolla, niinkuin hopeareunainen, pieni
sametinpalanen... Olga, siinä menee Olga akkunan ohitse. Elias on
sattumalta akkunassa. Olga ilmeisesti oudoksuu Eliaksen oloa ja ilmettä,
mutta ei kumminkaan ota sitä kevyesti. Olga ei sitä oikein ymmärrä,
mutta kumminkin se jotenkin tarttuu häneen. Hän kävelee ylös taloon ja
tuntee, että hänen ja Eliaksen välillä yhä on jokin katkeamaton
yhdyslanka, mutta etteivät he kumpikaan nyt halua toistaan koskettaa.
Jokin osa Olgan olemuksessa tahtoisi uusia viimeisen poutapäivän
tapauksen, mutta toinen, ikäänkuin vanhempi osa, pitää sitä
yhtäkaikkisena. Olga kulkee häitään kohti ja vaistomaisesti hän odottaa
häiltä selitystä tähänkin. Häät ovat jo pian... Olga kuvittelee
mielellään, kuinka Elias siellä nytkin oleskelee vanhan emännän
rakennuksessa.
Päivät kuluvat, ja niiden kuluessa tummenee lehti yhä. Keskipäivä on
hyvin kuuma, sirkat pitävät ääntä. Keväällinen kissanpoika on jo melkein
täysikokoinen, emo on siihen kyllästynyt ja pakoilee sitä. Keskipäivällä
ärsyttelevät pääskyset sekä emoa että poikaa, kun ne loikovat pihamaan
ruohossa.
Elokuu on menossa, kuutamo valmisteleiksen. Ensin se on kapea ja sen
rata on lyhyt ja matala. Ilta illalta se alkaa saada ilmettä, vähitellen
se valaiseekin. Päivä on lyhentynyt ja hämärä jyrkentynyt, kuu alkaa
saada valtakuntansa jälleen hallittavakseen. -- Hääkutsut on lähetetty.
Häät ovat viikon päästä -- viiden päivän päästä -- kolmen päivän päästä.
Elias ei ole käynyt etelässä päin sitten kuin hääkutsu saapui.
Kolmea päivää ennen häitä on kuu tullut täydelle. Illoissa on nyt
loppukesän vahva sisällys. Auringonlaskun aikoihin ovat ruskopilvien
viirut sen näköisiä, kuin olisi ne maalattu lännen lakeen joittenkin
urkujen soidessa, niin että viiruihinkin on jäänyt urkujen ääntä
muistuttava ilme. Hetkistä myöhemmin ovat viirut poissa. Mutta jossain
pelto-alueitten välissä on puhtaaksi perattu haavikko. Sen juurirunkojen
välitse näkyy iltaruskon viimeinen muodostus, yhtenäinen kellertävä
läikkä, niinkuin jokin etäinen nuotio, tai niinkuin päivän ja koko kesän
helteistä selinnyt ja jäähtynyt kirkas erittymä. Yötaivas ulottuu
lopulta ihan sen lähelle. Ja sillaikaa kun sitä olet katsellut, on
selkäsi takana noussut kuu.
Kuu on täydellä ja hallitsee valtakuntaansa. Se hallitsee keinutuolissa
istuvaa nuorukaistakin. Nuorukainen on päivien ja viikkojen aikana yhä
kulkenut samaa rataa, jota hän jo kulki toisena ja neljäntenä iltana
rajuilman jälkeen. Nyt on niistä jo kulunut monta iltaa, kolmen päivän
perästähän ovat Malkamäessä häät. Se vaellus on muuttunut nuorukaisen
elämäntehtäväksi, ja kerta kerralta hän yhä selvemmin aavistaa, että
jokin päämäärä häntä sittenkin lähestyy; joskus tuntuu siltä, kuin
lähestyvät häät olisivat se päämäärä, mutta sitten tuntuu taas, että
häät ovat tässä sivuseikka. Nyt on kuu täydellä. Tänä iltana hän, Elias,
lähtee etelään myöhemmin kuin muulloin. Tämä seikka antaa tälle retkelle
jotakin heikkoa erikoisjännitystä, niinkuin nyt jo olisi jotakin uutta
tulossa tähän vaellukseen.
Äsken nousseen kuun valo on vielä heikkoa ja punaista, kunnes se pääsee
ylemmäksi taivaalle. Se kohoo ja valkenee, sillaikaa kun poika etenee
tietänsä, nousee ylemmäs ja painuu alemmas monivaiheisen tien mukaan.
Kun poika pääsee harjulle töllin yläpuolelle, on alhaalta näkyvä pihamaa
niin kirkas, että hän erottaa aitan ovesta avaimenreiän rautaisen
kehyksen.
Kaikki, mitä hänen mielessään on tällä hetkellä, on kuutamon
vaimentamaa, pehmeän hyvää. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, on senkin
ympärillä nyt hyvyyden häive, ja kaikki maailmassa koettu kärsimys on
nyt tästä nähden kultaa kalliimpi. -- Voin mennä ainakin oven taakse,
lähestyä hänen untaan ja salaa päästä osalliseksi noiden tanhuoiden
kalliista hengestä... Siellä nukkuu ... minä tunnen, että meidän
henkemme nyt lähestyvät toisiaan ja ymmärtävät ... hänen katseensa on
ensi kerran minuun kääntynyt. Nyt täytyy tulla jotakin!
Kuu nousee yhä korkeammalle ja muuttuu yhä valkoisemmaksi. Vähin äänin
poika on tullut pihaan. Sisällä nukkuvat ihmiset, mutta itse
pirttirakennus on olevinaan valveilla. Se on kuin jokin olento, joka ei
puhu eikä ilmaise mitään, se vain katselee arkailevaa tulijaa. Tulija
lähestyy aitan ovea, ja pirttirakennus katselee häntä yhä samalla
liikkumattomalla silmällä. Kuukin jo katselee häntä, mutta ei kuun eikä
pirtin katseissa ole vähintäkään mielenkiintoa. Nuorukainen seisoo kauan
oven edessä, rauhallisena ja mihinkään ryhtymättä. Lopulta hän
sormellaan hivelee avaimenreiän kehystä, ei niinkuin se, joka sisään
pyrkii, vaan muuten, vain hivelläkseen. -- Ympärillä viipyy totinen yö.
Monen ihmispolven luoma pihamaa on omissa oloissaan, ikäänkuin kertoisi
kuutamolle jotain hyvin pitkää ja hyvin kaukaista tapausta. Aitan oven
eteen ilmestynyt nuorukainen ei herätä sen huomiota.
Mutta jopa herätti huomion, koko pihamaan kotoinen kuutamotunnelma
valahti pois. Aitan ovi nimittäin aukeni ja Väinö kurkisti ulos
alusvaatteisillaan. Sanoin kuvaamattoman tympeät, teennäisen reippaat
tervehdykset vaihdettiin.
-- Eikö Lyyli enää nukukaan täällä?
-- Ei, se makaa kamarissa.
-- Vai niin, minulla olisi ollut sille vähän asiaa, mutta kai minä sen
näen päivälläkin.
* * * * *
Vuorokautta myöhemmin:
On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee
olevansa tärkeä ja musertava.
Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille.
Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee
muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä
käydä Korkeessa.


Elokuun sadepäivä

Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta
ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä.
Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä
päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä,
mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma.
Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä,
eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen
sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.
-- Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja
kaikki ne kumminkin ovat päiviä.
Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä
sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa
kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin
loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin...
On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen,
kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy
usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus
sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee,
ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen
henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin
äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin
valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen
säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.
Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän
lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että
hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti
häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei
äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa
sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen
ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan.
Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja
päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti
vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se
tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän
sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: -- No mikä tällä kaikella