Elämä ja aurinko - 02

tähden, jonka tuikkeesta on kuvastuvinaan lapsuudenaikainen käsitys
taivaasta ja enkeleistä. Mielikuvitus luo tuon arimman asian ympärille
tapaussarjoja, jotka tuijottavaa katsetta myöten siirtyvät sinne kelmeän
tähden etäiseen maailmaan. Yö kuluu hiljallensa, ja ympäriltä kuuluu
toisten tasainen hengitys, niinkuin he alati myöntelisivät jollekin,
joka korkeuksista puhuu jotakin pitkää ja mieluista asiaa. Ajoittain
kelmeä tähti kirkastuu hiukan, se ikäänkuin lähestyy katselevaa silmää.
Entiset elämykset, aivan äskeisetkin, jäävät kauas ja tuntuvat
mitättömiltä. Unelma, jota vielä illalla pelkäsin, kirkastuu nyt ja
kohoo ylös tähden valoon ... on tullut kotiin nyt tänä iltana. Taivaan
vaaleus sanoo sen ... on tullut ja käveli siellä samaan aikaan, kun minä
seisoskelin pihamaalla. Sen kirkkaasti hymyilevä ajatus se oli, joka
täällä väipähteli kohdasta kohtaan pitkin pientareita ja lepänlatvoja;
jota minä en voinut tavoittaa... Oo, nyt se on tulossa, nyt minä
ajatuksessani lausun sen nimen selvästi, nyt: _Elias_. Elias ... vartoo
harjulla, tulee tänne päin, äännähtää, näyttäytyy. -- "Ehtoota ...
Lyyli!" -- Se on minun oma nimeni.
Lyyli kohottautui jännittyneenä puolinojaan ja katsoi ulos, jossa näytti
valoisammalta kuin maata mennessä. Saima hengitti hänen vieressään.
Toistenkin hengitys kuului, ja se tuntui nyt kehoitukselta hänelle
panemaan maata ja nukkumaan. Ikkunaruudut ikäänkuin katselivat tännepäin
nekin ja myöntelivät epämääräisesti: "Niin, niin se on, niin se on."
Tyttö jätti vaalean yön yksikseen, laskeutui makuulle ja sulki silmänsä.
Nuori poika, Elias, hänen ajatuksensa sisällys, ei enää ollut jossain
ulkona, vaan ilmassa siinä sängyn läheisyydessä. Lyyli ei avannut enää
silmiään, ja kumminkin he olivat katselevinansa toisiaan... "Lyyli,
Lyyli, nyt tulee pian suvi, ihan pian ... kyllä me olemme ... oo ...
viime syksystä asti..."
Ja niin edespäin pitkin jatkuvaa onnellista unta aamun koittoon asti.
* * * * *
Tämä eräänä huhtikuun iltana sattunut mielenliikutus jäi pian Korkeen
Lyyliltä kauas taakse, aivan kuin esikevät unohtuu ihmisiltä vihannuuden
varttuessa. Keväälle on ominaista kaiken olleen pikainen taakse
jääminen. Kaikki laajenee alati ja voimistuu. Tämäpäivä katselee eilistä
samoin kuin täysi-ihminen muistelee lapsuutensa pikku pelkoja ja
avuttomuuksia. -- Olinpa minä hempeä silloin huhtikuussa. Se oli pelkkää
talvea kaikki tyynni. Kun lepät kukkivat, ei se vielä ollut muuta, kuin
että talvi hiukan oheni ympäriltäni ja se sai minut kyyristymään vielä
tiukemmin omaan itseeni, lämmittelemään omilla ylitalvisilla
mielialoillani.
Näin oli Lyylikin tuona huhtikuun iltana ja yönä heräämisensä onnessa
tuntenut surunvoittoisen sivuvivahduksen. Jokin syvä vaisto oli hänelle
jo viime syksynä kuiskaavinaan, että tämän hänen arimman asiansa
pohjalla piilisi uhkaava murhe, ja siitä johtuen hän vaistomaisesti oli
koko talven untansa nukkunut, luonnottomasti unohtanut viime kesän
niukat hetket. Se oli helppoa talvella, jolloin kaikki seisoi turtuneena
paikoillaan, niin ettei olisi luullut minkään elävän hangen alla. Mutta
elipä vaan hienon ruohonkin itu. Kevät tuli ja tytön teennäinen turtumus
laukesi, alkoi itsestään elpyä se sielun kohta, joka pyrki täyttämään
koko sielun aiheettoman, hurjan, tuntemattoman onnen tuoksulla. Vaisto
sanoi, että tämä onni on nyt sen tulevan murheen enne, ja pyrki sitä
tukahuttamaan, torjumaan ajatuksista sitä yhtä nimeä. Mutta kevät
yllätti ja onnentunne tuli ylivoimaiseksi kuin villi vietti. Se voitti,
mieli raukeni ja ajatus antautui lausumaan sen yhden nimen huhtikuun
yönä. Aika oli vaarallinen, sillä kesä lähestyi yö yöltä. Kun oli kerran
hellittänyt, ei enää voinut kiristää, antoi mennä vain. Sielun
neitseellisyys meni, kevät sen vei. Ja menetettyä on turha surra. Paras
sitten tieten tahtoen nauttia siitä, mistä ennen luuli voivansa
kieltäytyä. --Mitäkö tästä tulee? Sitä en osaa kuvitella. Nyt, antaa
sielun laulaa nykyhetken onnea, eletään onni läpi, ehkä se on lyhyeksi
luotu.
Mille on antautunut, siihen tottuu ja alkaa katsella sitä entistä
vastustelua kuin jotain kaukaista lapsellisuutta. Korkeen Lyylistä
tuntui kuin se ilmapiiri, jossa hän liikkui, olisi avartumistaan
avartunut. Elämäntuntu ikäänkuin siirtyi oman rinnan sisäpuolelta yhä
kirkastuvaan avaruuteen, jossa sen sykintä vahvistui ja laajeni sitä
myöten, kuin itse elämä laajeni silmän kantamilla. Ihminen itse tunti
olevansa tuon kiihtyvän sykinnän alainen. Sielun ei tarvinnut enää
kyyristyä omiin kaihoihinsa, aurinko lämmitti sitä joka päivä eri
lämmöllä. Kaikki hämärä murheenpelko oli poistunut, eikä hän enää
itsekseen kainostellut sitä yhtä nimeä. Hän odotti lähestyvää aikaa
tosin innokkaasti, mutta samalla tyynesti, ja tunsi kuinka mielensä
malttaminen kasvatti ja lisäsi voimaa. Tämä sisäisen hurjuuden vaihe
ilmeni hänen ulkonaisessakin olossaan, niin että kiusamielinen Martta jo
kerran rupesi jotain viittailemaankin, saaden vanhemman sisarensa
punastumaan. Mutta päivien vauhti kiihtyi yhä, ja Korkeen Lyylin ryhti
ja kukkeus olivat kuukauden kuluessa niin varttuneet, että hän huomasi
sen itsekin toisten katseista, ja tunsi suonissaan omituisen
miellyttävää etomista.
Se huomattiin sivullakin päin. Kerran toukokuussa Lyyli oli käynyt
kirkonkylässä asti hakemassa loimilankoja kankaaseensa. Juuri
illansuussa hän palasi sivuuttaen pirtin siellä toisen täällä. Eräässä
pirtissä istui kolme akkaa kahvivadit hyppysten nenässä. Heillä oli niin
vilkas juttu, että yksi aina huulet rakosella odotti, milloin kaksi
muuta hörppäsi kahviaan ja hänkin saisi sanoa. Vihdoin toinen ryyppäsi
vatinsa tyhjäksi ja kolmas sai sanoa... Mutta juuri silloin joku meni
ohi tietä pitkin. Se akka, joka jo oli juonut, oli juuri laskemassa
kuppiaan pöydälle, kun hän huomasi ohimenijän ja hypähti ikkunaan.
Toiset tassuttivat perässä koettaen sormennenillään säilyttää vatien
tasapainoa. Ensimmäinen palasi jo takaisin. "Korkeen tytär näkyy
olevan", sanoi hän. Toiset jäivät ihan huomaamattaan tirkistämään,
kuinka Lyyli asteli ohi. Juttu oli keskeytynyt, ja akat olivat noloja,
sillä tästä tapauksesta ei millään saanut puheenaihetta. Kukaan akoista
ei ollut nähnyt Korkeen tytärtä eikä kuullut hänestä aikakausiin, ei
sitten kun hänen kukkeutensa oli noin varttunut. Siitä olisi kyllä
voinut mainita, mutta sitten olisi pitänyt jatkaa jollain jutulla, ja se
ei sujunut. Eikä sujunut enää muukaan juttu.
Lyylikin oli huomannut akat, ja hänen sydämensä sykähti ylväästi hän
tunsi kevyttä myötätuntoa heitä kohtaan. Koko ympäröivä maailma oli
olevinaan hänen jalkainsa juuressa, hänestä tuntui kuin hän käynnillään
olisi hyväillyt maanpintaa. Ilma oli kuin lämmintä hengitystä
täynnänsä, ensi kerran tänä kevännä -- suvena. Kimalainen hyrräsi
taikinamarjapensaissa, joiden lehtisilmut muodostivat vaaleita
viirukkoja, jotka kaukaa katsoen näyttivät pysyvän ilman varassa. Oli
vielä päivä, auringon valo oli hetkeksi kiihtynyt ja muistutti äkkiä
mieleen, kuinka kirkolla kauppapuodin ulkoseinällä oli lekotellut ruskea
perhonen ja sitten taas lentänyt pois. Silloin oli keskipäivä. Aamusta
oli nyt jo hyvin pitkä aika kulunut, ja kumminkin tuo aurinko vielä oli
noin korkealla. Päiväsydämen se oli pysytellyt erillään ihmissilmästä
oman laajan ja kaukaisen kirkkautensa takana. Nyt sen loiste leutoni
tasaisesti, silmä saattoi taas katsella sen hymyilyä, josta ihmislasta
kohden liekehti jokin käsittämätön iloinen ankaruus.
Lyyli oli koko paluumatkan ajatellut asioitaan, ympäröivät maisemat
olivat niitä hänelle ikäänkuin esitelleet. Niinkuin jokin elävä olento
olisi katsellut sieltä taivaan ja maan rajaviivasta, tietänyt kaikki ja
hyväksynyt ja siten vetänyt puoleensa. Se oli tämän maailman laajuus ja
vielä suuremman laajuuden aavistus. Hänestä rupesi siinä käydessään
hiljalleen tuntumaan siltä, kuin hän olisi tulossa aikuiseksi. Hän
muisti akkojen katseen sieltä pirtin ikkunasta, muisti kotolaisten
viimeaikaiset ilmeet, ja tyven itsetunto hiipi mieleen.
Hän tuli kotipihaan ja huomasi, kuinka haapojen kukkanorkot riippuivat
villavina hahtuvina, osa oli jo putoillut alas nuoreen ruohostoon. Hän
huomasi sen nyt vasta matkalta palattuaan. Siinä oli jotakin joka jo oli
ohi. Järvi lainehti, sitäkin hän tuli ensi kerran silmänneeksi.
Niinikään lainehti etäinen ruismaa, laiho oli jo kasvanut pitkäksi ja
sen vehreys hiukan laimentunut. Lyyli muisti sen saunaillan, silloin
huhtikuussa, ja tunsi, että jotakin oli kestänyt aikansa. Kuinka
sekavaa, kuinka ihmeen sekavaa oli ollut näinä viime aikoina. Jokainen
päivä, melkein jokainen hetki oli niin erilainen ja poistui heti oltuaan
ihmeen kauas. Nyt vaikutti taas tämä kotialuekin niin pieneltä, liian
tutulta. Nuorista koivuista ikäänkuin oli alati varisemassa
vihreänkellertävää pyryä, ne olivat kauneimmalla hiirenkorvalla. Mutta
Lyylistä tuntui, että ne olivat suotta kauniit, niinkuin ei kukaan
täällä nyt olisi erikoisesti niitä katsellut. -- Harjun takana, pitäjän
aukeilla oli varmaan hupaista iltaisin. Mieluisesti huokaisten Lyyli
meni lankoineen suoraan kamariin.
Pirtissä oli hiljaista, kunnes äiti lopulta kuului kysyvän:
-- Jokos muori on poikansa kotiin saanut? -- Siellä oli joku
Malkamäestä, Taave kai.
-- Ei ole vielä, kuului sivupenkiltä vastaus. -- Perjantaina se taitaa
tulla.
Lyylin mielessä liikkuivat ajatukset kuin hyräillen: "ensi lauan-tai
ilta-ilta lauan-tai". Oli kotonakin hauska taas sentään olla näin
illalla. Tuntui kuin ne keskipitäjän avarat ilmat olisivat saatelleet
häntä tänne ja pysähtyneet pirtin yläpuolelle odottamaan. -- Mutta
minäpä olen täällä huoneissa, en näyttäydy enää koko iltana. --Minkähän
näköiseksi Taave on tullut!
Pirtissäolijat kuulivat, kuinka Lyyli lähti kamarista ja lähestyi pirtin
ovea.
Taave sanoi ehtoota, Lyyli pysähtyi, Taave nousi antamaan kättä. Sitten
äiti rupesi kyselemään lankakaupoista, ja muut olivat hiljaa. Kun tuli
vaitiolo, niin Taave rupesi tekemään lähtöä ja lähtikin. Omin väin
jäätyään pirtissäolijat alkoivat liikehtiä. Pitkän ajan päästä sanoi
Väinö, tulkiten kaikkien tekemän huomion:
-- Malkamäkeen on tainnut tulla etevämpi röökynä, hohhoi. -- Väinö
haukotteli iloisesti, niinkuin olisi lisännyt että: "saadaan nähdä".
Siihen ei kukaan sanonut mitään. Lyyli seisoi itsekseen ja näki
mielessään erään uuden asian, joka sai hänet vastenmielisesti
hymähtämään. Hän ei voinut olla hymyilemättä Taavelle, joka oli
olevinaan siinä jossain lähellä nolostuneena siitä, että Korkeen Lyyli
oli nähnyt hänen lävitsensä. Kylläpä nyt maailmassa sattui asioita.
Minkähän alkua tämä kaikki on?
Yö oli hyvin valoisa. Korkeen pihamaalla näytti yhä viipyvän sitä
tyttären mukana seurannutta keskipitäjän ilmaa.
* * * * *
Mutta Korkeen tytär nukkui sinä yönä ja seuraavinakin vahvemmin kuin
pitkiin aikoihin. Tai hän ei itse tiennyt nukkuiko hän vai valvoi, mutta
voimakas hän tunsi olevansa. Nuori veri oli kauan ollut käymistilassa ja
virtasi nyt vahvana, kuumana ja tyvenenä. Ympärillä kävi luomakunta yhä
upeammaksi. Leveälehtistä ruohoa karttui kaikkialle, se oli kuin jokin
sivutulos koko maailman väräjävästä hurmasta. Vanha ryteikkö vaikutti
lämpöiseltä, kun sen sekaan ilmestyi tuomenterttuja. Verevät avomaan
tuomet olivat yhtenä kukkahuppuna, olisi tehnyt mieli koota poveensa,
jotenkin yhdyttää itseensä niiden henki. Kun katseli niitä läheltä, tuli
ajatus vaistomaisesti hyväilleeksi maan kohtua, josta ne saivat
voimansa. Mäessä oli paikkoja, joissa jo tuoksahti herkkä kuivan maan
lemu. Siinä oli mansikankukkia.
Näitä kaikkia ei Korkeen tytär nykyään paljoa huomannut, sillä hänen oma
mielensä oli tasapainossa luomakunnan hurman kanssa. Hän oli kuin
tiedoton osa ympäristöstään. Ei hän enää itse havainnut omaa
mielentilaansakaan eikä peitellyt sitä muilta. Oli paljon sanoja ja
asioita, joista puhuivat toisenlaiset ihmiset kuin hän, ja joihin hänen
ajatuksensa ei voinut kiintyä enempi kuin saarnaan, jota äiti luki
pyhänä. Yksi sellainen sana oli rakkaus. Ei hän tiennyt mitä se oli.
Tuskin hän näinä päivinä ajatteli sitä arkaa nimeäkään, tai hän ei enää
huomannut, että se oli ainoa, jota hän ajatteli. Hän oli jotenkin
horroksissa, mutta hänen oli hyvä olla. Lanka juoksi kerinpuilta kehille
aamusta iltaan kaksi päivää. Kehien natina oli kuin hiljaista
naurunsekaista pakinaa, jota tyttö kuunteli punoittavin poskin. Tuli
mieleen Taave ja se, josta Väinö oli haukotellen sanonut jotain
lauantai-iltana Taaven lähdettyä. Häntä hiveli, että hän silloin niin
vähästä oli ymmärtänyt Taaven asiat. Voi sinua, Taave-poju.
Keskiviikkona hän loi kankaan, ja illalla Väinö piti kataa, kun hän pani
sen tukkiin. Akkuna oli auki, pääskyset olivat saapuneet.
-- Pitäisi lähteä tästä Malkamäkeen, sanoi Väinö.
-- Mitäs siellä teet? kysyi sisar.
-- Menen sinulle kaidetta hakemaan, ilvehti veli.
Sisar ei sanonut enää mitään, vaan katseli koko ajan päreitä, joita
asetteli katakierrosten väliin.
Niisinpanoa kesti torstain ja perjantain. Perjantai-iltakin kului
sentään. Illalla tuntui omituiselta panna maata tutulle tyynylleen. Kun
hän katseli siitä ulos, tuntui siltä kuin siellä olisi ollut jotenkin
viileää, vaikka päinvastoin oli hyvin lämmin. Hän ei ajatellut mitään,
nukkui viimein.
Lauantai-aamupäivällä hän lopetti niisiinpanon. Sitten hän järjesti
itselleen makuusijan aittaan. Väinökin oli jo muuttanut
porstuanperäkamariin. Sitten hän muutti pukua. Koko ajan tuntui siltä,
kuin hän olisi näin harkiten valmistellut jotain kiellettyä tekoa. Jokin
veti alati mukanaan jonnekin. Lopultakin, lopultakin oli nyt se hetki,
jolloin hän lähti -- kaidetta hakemaan.
-- Käske Eliaksenkin nyt käydä täällä joskus, sanoi äiti. Tytär meni
aitalta veräjälle päin ja sanoi välinpitämättömästi:
-- Joko se mahtaa olla kotonakaan.
-- Kyllä-mar sen kuulit, että se jo eilen tuli, sanoi äiti.
-- En minä ole kuullut, vastasi tytär taakseen katsomatta.
Hän meni menoaan ja löi laimin kaikki ne lämpöiset aarteet, joilla
maanpinta juhli tätä hänen vaellustaan.
Hän tuli Malkamäkeen, aliseen rakennukseen, jossa vanha emäntä asui.
Tervehti vanhaa emäntää ja puhui hänelle asiansa. Tervehti myös hänen
poikaansa Eliasta, joka oli iloinen ja puhelias ja katseli häntä
rohkeasti. Lopulta emäntä lähti noutamaan kaidetta ylisiltä. Elias oli
silloin kamarin puolella, mutta tuli pian tupaan.
Nyt alkoi muuan hetki, aivan mitätön ja lyhyt hetki, jota kumminkin
muuan kaunis, nuori ihminen oli odottanut tiedottomasti koko talven ja
tietoisesti, kuvitellen ja lopulta kuvitelmistaan paatuen, koko kevään.
Oli kesä, lämmin ja tyven.
Tuossa se nuori poika nyt loistavin silmin lähestyi kamarin ovelta.
Nuori tyttö katsoi suoraan häneen. Tytön silmien ilme oli ihmeellinen,
olisi voinut sanoa, että niissä paloi lämmin viha.
Poika tuli ihan lähelle, tyttö katseli oveen, niinkuin olisi sieltä
jotakuta odottanut.
-- Mitäs sinulle kuuluu? kysyi poika. Sanat eivät mitään merkinneet,
ääni oli pääasia. Poika tarttui tytön käsivarteen.
-- Hyvää vaan, oli vastaus, jonka ohessa läikähti esiin muutamia
naurunpisaroita. Tytön vapaa käsi tarttui pojan ranteeseen. Pojan vapaa
käsi laskeutui tytön taitse hänen toiselle käsivarrelleen. He seisoivat
molemmat. Pojan asento oli kuin metsänelävän risahduksen kuultuaan.
Niinkuin ovelta käsin olisi uhannut jokin vaara. Vanhan emännän askeleet
lähestyivät. Hetki oli ohi.
-- Taitaa tämä olla vähän väljä sittenkin -- kuinka sinä sanoit,
kuusi-vai kahdeksanniitistä...?
Korkeen Lyyli meni kotiin päin. Hänestä tuntui, että kesää oli ollut jo
hyvin, hyvin kauan... Hänellähän oli kaide kädessään. Tosiaan, hänhän
oli kehrännyt lankoja talvella. Kas, kuinka ne ajat nyt äkkiä tuntuivat
mieluisilta. -- Sitten hän oli kellinyt ja luonut, pannut niisiin...
Mitä ihmettä, hankkiko aurinko laskemaan? Lyylistä tuntui, ettei hän
enää nuku ollenkaan, koskaan. Hän vain käveli viilenevää, kesäistä
iltatietä kotiin päin, Korkeeseen, kotiin-kotiin-Korkeeseen,
Kor-kee-seen.



ALKU-OSA


Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät
rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston
muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa
kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset.
Alati jatkuvaiset taivaan alla -- niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja
talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori
tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin,
sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä
näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla
lähtevinään... Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki
liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu
etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos... Nyt
seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja
taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.
* * * * *
Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta ... nyt ollaan
sielläpäin.
Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla,
yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja.
Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan
pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä
taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin
etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen
harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä
kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa,
joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo
pihlajan ja kiven.
Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska
pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten
saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin
lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn,
tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku
ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa
hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä...
Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon
kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville,
sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin
pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä
pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä
vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta
se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen
toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien
ja lehtien.
* * * * *
Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa
rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden
päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi
nähdä, missä huoneissa asutaan.
Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi.
Siellä asuu _Olga,_ Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä
on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän
astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein,
jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri
lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on
kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse
helposti vetää toisen heikomman katseen.
Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa
katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään
sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä
Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi
siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä
käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun
tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa.
Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli
pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin
jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin
oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä
kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa
kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.
* * * * *
Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä
aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin
eivät voi välttää voimien mittelyä... Ilmassa tuntuu sikiävän
hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima
kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta
vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin
yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu
hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa,
eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja
nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle
päin... Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän
poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen
nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.


Ensimmäinen kesäyö

Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja
kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa
on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen
päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine
ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä
eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa
kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori
kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan
alhaalla tuvassa.
Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä
elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen
kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä
valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa
aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman
nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken
voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen
puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman
poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä
kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa
ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin
lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut
aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.
Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin
askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä,
valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta,
kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti,
että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi
epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin
vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias
kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.
Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän
tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui
jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen
ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle
häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä
tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän
pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on
yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin
elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja
sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen
paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys
on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten
sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin
työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.
Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta
näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär,
jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan
sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan
katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja
poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin.
Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen
illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot
ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta,
lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja
tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä
iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä
valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen
kaupunkilainen -- se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan
rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja
iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman.
Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa
ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen
mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman
päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki
on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on
kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt
aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen
joskus tehnyt.
* * * * *
Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä
kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan
sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt
täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä
itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan
varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni
mieleni mukaan... Niin, niin...
* * * * *
Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias
kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin.
Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan,
kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta
toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin ... kuules
vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu,
vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa
rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan
saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan?
Joko äiti on mennyt makuulle? -- Korkeen pihamaa -- niin, se on
semmoinen."
Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan
enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa,
hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä
pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule,
mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein
itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään,
ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se
olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä
oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi
hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy
syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään,