Elämä ja aurinko - 03

mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki
laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja
muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta
herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus
täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui.
Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn,
silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.
Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon
viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti
pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli
tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo,
jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon
pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa
hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi
luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave
puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan
tanhuvilla luulotellussa humalassa.
Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua.
Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän
nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein
tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen
katselemaan. -- Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi
hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen
yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven
toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään
ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas
kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti
peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi
hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä
tyhjässä ilmassa. Naurahti... Yö oli jo kulunut myöhemmälle.
Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia
vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin
hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.
Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua,
luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli
näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin... Ja
hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään...
Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi
yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku
yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. --
Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta...
Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän
aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa
hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli
esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden.
Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän
lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin...
Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias
korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.
Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.
Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan
ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea
ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta
puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä
juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu
kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu
rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt
pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin.
Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat
oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle
tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka
varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa.
Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä
raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.
Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella.
Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin
tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta
kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se
ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä
kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: -- Tuleeko-vai,
tuleeko-vai -- kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on --
mitää-mitää.
Pau ... räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana
kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian
erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei
siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä
vastapäätä katseleva ilmanranta.
-- Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja
miehiä.
Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää
sanattomuutta.
-- No!
Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja
sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin
ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä
korvaavia vaiheita.
Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen
yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla
hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli
aika muutenkin...
Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä
palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja
toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä.
Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain
odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja
siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien
näkymättömien seikkojen määrääminä.
-- Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.
-- Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.
Lyyli vastasi silmiään avaamatta:
-- On sydänyö.
Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.
Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko
vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo
tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina
kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo
isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja
niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki
olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin
eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään
eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen
miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin
uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä
kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys
tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä
mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui
nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois
Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta
näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan
hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta
tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen
äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä
kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli
ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän
punastui.
Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen
hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä
olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma
viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti
ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä
oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen,
ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä
kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään
sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia
sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat
toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina
ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet.
Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä
alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän
etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.
Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen
kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti
hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan
täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja
koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias...
Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa,
lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä
lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin
jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi
mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien
taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä
hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin
turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä
kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain
hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen
rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat
pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa
asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut
unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä
kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia
sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati
toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.
Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten
täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä:
huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä
iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne
laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman
tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli
juuri syöty.
-- En minä pidä nyt saunalla väliä. -- Ei minun ole nälkä.
Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan
päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin
vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat
korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden
välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista,
niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän
pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut
havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin
sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja
kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot
muualle... Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön
käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi
kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että
pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus
tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle
asti.
Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös
harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka,
onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen
tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee
hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee
niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon.
Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi
kuulumasta. Mitä se oli?
Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää
heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana.
Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja
pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon
kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias
vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee
aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on
iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.
Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä
vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen
uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän
äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli
edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta
pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden
tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt
mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi
seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin
muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka
hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla... Hän istahti kynnykselle...
--Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän
tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa
kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä
olla ... ei se tänne tule... Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta,
kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana... Väinö on
taas poissa...
Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana
sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti,
vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki
tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin
outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki
ajallinen: päivä ja auringonpaiste.
Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään
tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja
alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä
ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja
niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat
nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen
hurmassa.
Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä
syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin
jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta
kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka
heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja,
jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden
olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja
ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa
vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin
mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa
upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut
koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista
asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä
tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi.
Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt,
oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli
suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt
makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt
pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti
vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko
olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin
uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä
sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan
turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset
luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan
suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä,
muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka
koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois
yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin
vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.
Nyt se tapahtui toisen kerran -- -- --
Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa
omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva
kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi
erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja
uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen
ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään
tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö
hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän
hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. --
Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.
Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun
lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia
tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina
kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista
tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta
kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen
johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että
sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat
sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita,
ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin
havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin
ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta.
-- "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori -- --"
Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi
tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä
tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi
aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja
siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi
laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä
tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin
liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita
omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon
pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee.
Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt
havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea
täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen
hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean
merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.
Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri
rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina
ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa,
mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö
olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän
nousi istualleen ja sanoi:
-- Nyt pitää lähteä jo --
Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:
-- kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.
Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo
ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka
ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen,
läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan
kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo.
Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän
on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee
kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli,
värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse
humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka
ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään
viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin
seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin
luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä
retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko
retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy
tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.
Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus
auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset
pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä
tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa
hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas
silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on
häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista
palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. --Mene
jo maata, hulluparka.
Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.
Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen
sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.
Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella,
kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin
vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi
odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen
vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos
tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se
on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa
taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin
se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli
salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka
saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos
seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on
niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei
kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan,
jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu
ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen
tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku
aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun
taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen
seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa
niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman
asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla
hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien
ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa,
että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja
antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla
tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee
yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä
seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon
valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja
kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja
kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja
jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.
Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää,
mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin.
Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden
etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt
salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin
jostain verhosta paljastuneina... Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet
liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.
Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon
sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt
pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin
huoneessa aamu paisteli... Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri
auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta
omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta,
vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika
oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka
ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei
palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen
tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja
tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin
se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt
tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa
haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä
pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen
rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo
kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä
sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä
lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät
liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla
matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa
yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden
kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se
silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään,
ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen
säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma
ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja
hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään,
peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten
taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.
Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen
äsken paenneen unen toimia.
Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät
kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen
kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin.
Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa,
ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella
kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä
sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä
kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.
Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää
ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko
tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy
miellyttävän lähellä.
Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella
talossa.


Sunnuntai