Elämä ja aurinko - 06

katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina
jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli
katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi
hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina
lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat
avioliittokuvittelut. -- Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan
omissa huoneissa, tulee lapsia -- minulla on kangas kuteilla, mutta
mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea,
mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen.
Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran
tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne... Mutta häät,
vihkiminen... Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan
järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti
uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien
kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle,
oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin
jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He
erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja
sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei
näkynyt... Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja
katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua
näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan
asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut
hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on
ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä
itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä
jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se
on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä... Kun
päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että
jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin
koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän
tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on
syttynyt tuli -- mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy,
mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen
on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta... Tällainen kuvitelma
tuottaa miellyttävää kauhua... Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset,
eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin
niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on
kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole
enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä
oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä,
alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime
sunnuntaina hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset
tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin,
kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä
oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne
olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli
taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.
Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on
se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä aamupuolella tanssista
palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi
sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä
hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat
ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta
toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa
huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen
muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia
tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan...
Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän
hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä
ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan
päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se
vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi
tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta.
Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen
olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen
ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä.
On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu
niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään... Siinä kedolla
hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja
semmoisina ne uudistuvat.
Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka
olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan.
Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan
pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta,
että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se
loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on
sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita,
niitä yhä vain on.
No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on
riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.
Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät
kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja
liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se
hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän
pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun
sivultapäin olevan sitä kuulemassa: -- Näytäs, tyttö, mulle aittasi! --
Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan
äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon
salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: -- Kyllä sen salvan takana tyttö
säilyy. -- Eliina sanoi pihasta: -- Se on säilyminen! ja hymyili
mielevästi.
Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin
väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi
hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus,
sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen
tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä
kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja
toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa
pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja
yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli
jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan
purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän
näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi
sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä
ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä
ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä,
kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä
pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli
ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi...
Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen
katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten
vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.
Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa
se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö
sanoi kahdenkesken: -- Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. -- Niin kävi,
äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja
kuiskasi: -- Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. -- Se ottaa sinua
kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen
yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä
samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen
muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat
olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta
unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan
sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja
oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa
valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi
saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa.
Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas
huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus... Tuolla, siellä on Malkamäki,
Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää.
Tämmöisiä ovat nämä illat...
Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta.
Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka
vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut
vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä
jotakin määrättyä seuraavaa yötä.
* * * * *
Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä
yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen,
hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.
Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo
aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa
versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana
harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi
horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen
luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus
ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on
oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan
omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan
aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa
oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten
luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin...
Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt
sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle
pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja
toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja
katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi
mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan... Niin
tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan
hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään
oleellista merkitystä.
Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset
olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä
juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat
kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo.
Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo.
Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan
nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.
Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa
läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva
kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin
se olisi tahtonut kuulla enemmän...
Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen
tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua
ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä
hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin
hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti
Malkamäen vaiheille päästyään.


Vuoden lyhin yö. -- Brunius

(Vuoden lyhin yö)
Aurinko on laskenut. Aistit kukin taholtaan välittävät ihmismielelle
vaikutelmia suviyöstä: ruisrääkkä, kaskisavu, lepänlehdet. Olga on
mäessä lepänlehvien seassa, silmät etsivät lehvien välitse sopivaa
näkösuuntaa. Elias palaa tuolla kotiin päin, Bruniusta ollaan
noutamassa.
Olgalla on sellainen tunne, että tämä hänen nykyhetkinen asemansa on
kaikin puolin perin mieletön. Se tunne tulee häneen noista
lepänlehdistä, jotka liikkumattomina sijaitsevat siinä aivan hänen
kasvojensa läheisyydessä. Ja jalkojen juuresta katsoo ja kuuntelee
matala ruoho tänne ylöspäin. Mitkä seikat ovat luoneet tämän tilanteen?
Korviin kuuluva sydämenlyönti puhuu Bruniuksesta, ja sisäinen silmä
näkee hänet kuin jonain monikohtaisena jaksona niistä tanssiaisista
tähän asti, kun hän nyt jossain tuolla lähestyy taloa. On jotain
omituisen naurettavaa siinä, että kaikki on näin käynyt Olgan ajatusten
mukaan, eikä siihen ole vaadittu sen enempää hänen puoleltaan. Mikä
Brunius on? Miltä hän näyttää? Hän kulkee katua pitkin ja näyttää
kärsivän siitä, että hänen on kuljettava tai ajettava katua pitkin
samalla lailla kuin muittenkin ihmisten. Näyttääpä siltä, kuin vaivaisi
häntä sekin, että nuo, jotka kulkevat katua samoin kuin hän, tietävät
hänen olevan rikkaan ja oppineen. Nyt tällä hetkellä Olga näkee hänet
juuri sellaisena ja muistaa samalla, että sellainen Brunius nyt lähestyy
Malkamäkeä. Vakava ja leikillinen yhtyvät ja luovat oudon, voimakkaan
mielteen. Ympäröivä kesäyö ei naura eikä itke, se ei ole oikein
läheinen. On vielä tämä ja tuleva yö ja sitten vasta on juhannusyö. Että
tämä on vuoden lyhin yö, sitä on tuskin huomannutkaan muut kuin Brunius,
joka kirjoitti Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä."
Niin kauan kun päivää riitti, ei Olgan tarvinnut katsoa tätä
tilannettaan silmästä silmään. Hän liikkui vaivattomasti, suorittelipa
vielä jotain valmistuksiakin Bruniuksen varalta. Mutta auringon jo
ollessa alhaalla hän seisoi yläkerran päätyakkunassa ja näki, kuinka
päivän iltasäteet osuivat pellolle suolaheinien punaisiin
kukkaröyhyihin, ja kuinka Elias eteni talosta etelään päin. Silloin hän
kesken tuijotustaan odottamatta hätkähti, niinkuin olisi huomannut
jonkin kauhean laiminlyönnin. Jostain alkukesän ajalta viikkojen takaa
oli saapuvinaan hänen oma silloinen, nyttemmin jo unohtunut itsensä
huomauttamaan tuosta laiminlyönnistä ja ilmoittamaan, että oli viimeinen
tilaisuus sen korjaamiseen. Mutta Elias menee tuolla hiljallensa etelään
päin ja pian voi Brunius olla täällä. Jos hän ehtii taloon asti, en voi
enää poistua -- milloinkaan. Kauhistava ahdistus otti Olgan
maltillisesti valtoihinsa. Elias oli jo poistunut näkyvistä. Varjot
pitenivät tiedottoman tinkimättömästi, vuoden lyhin yö teki tuloaan.
Olga koetti pelastua menemällä alakertaan lähemmäksi toisia ihmisiä,
mutta se ei auttanut. Pian oli hänen taas palattava yläkertaan, jossa
pääty-ikkuna ehdottomasti veti hänet luokseen ja tarjosi hänelle
äskeisen mielentilan. Ei ollut minne mennä, tämä oli ainoa paikka, tässä
piti odottaa ja ikäänkuin katsella sen merkillisen ajankohdan menoa,
jonka kuluessa Brunius lähestyi Malkamäkeä, tätä taloa, johon hän, Olga,
ikäänkuin sitä varten jo aikaisemmin oli joutunut.
Kun Olga siinä pysyi hiljaa paikoillaan ja tuijotti taivaan rantaan,
asettui ahdistuskin ikäänkuin paikoilleen. Iltayö oli kulumassa. Olga
oli jo hetken aikaa nähnyt Eliaksen etäältä lähestyvän, ennenkuin hän
sen tajusi. Ja Brunius ei ollut vieläkään tullut. Eikö tulisikaan? Mitä?
Nyt lähestyy Elias, mutta Brunius on ikäänkuin menossa poispäin. Taas
ahdistaa. Tällainen on vuoden lyhin yö.
Vaistomaisesti hän kumminkin työnsi akkunanpuoliskon auki ja tunsi
tällöin olennossaan, että Elias huomasi hänet. Ikäänkuin jonkin tahdon
ajamana hän edelleen poistui akkunasta sellaisin elein, että Eliaksen
piti huomata, mikä oli hänen tarkoituksensa. Tilanne oli sangen tiivis
ja keskittynyt. Olga hiipi ulos sillä lailla kuin olisi pelännyt
tikapuiden tai keittiön portaittenkin huomaavan. Mäen juurella hän
katsoi taakseen: Elias seisoi alhaalla vainiolla ja katsoi tänne. Olga
kätkeytyi ja kyyristyi lepikkoon, näki kaikkialla lähellään lehvien ja
runkojen rajoittamia hämäriä pienoissokkeloita, jotka viettivät omaa
järkähtämätöntä elämäänsä. Lyhyen ajan tämä sokkeloiden omituinen
olemisentuntu täytti Olgankin mielen, tilanteen keskittynyt tiiviys
lauhtui ja hän näki kaikki ikäänkuin lepikon hengessä. Sieltä
ulkopuolelta lepikon lähestyvät tätä lymypaikkaa Elias ja Brunius
--sillä aivan varmaan Bruniuskin tulee tänä yönä, Elias lähestyy, ja
Olga ihan näkee tästä kätköstään, mitä Eliaksen mielessä liikkuu, mitä
hän aivan varmasti uskoo nyt pian saavansa kokea. Olga näkee sen salaa
Eliakselta, ja se näky on sekin jollain tavoin naurettava. Olga tahtoo
nyt ihan välttämättä, että Elias hänet löytää. Elias on jo tulossa mäkeä
ylös, Olga taittaa vahvahkon lepänrungon, niin että räsähdys kuuluu
lepikon möyheästä aarniosta. Olga laskeutuu pitkälleen epämukavaan
asentoon pienten lepän runkojen väliin, painaa kasvonsa käsiinsä ja jää
siihen odottamaan. Hänen ajatuksensa on aivan ihmeellisen kirkas, ja
hänen sisäinen silmänsä näkee koko tämän tilanteen aivan kuin ulkoa
päin, niin että häntä melkein hymyilyttää tämä meno. Hän tajuaa kaksi
maailmaa: toinen on siinä hänen kasvojensa ja maan välissä, ja siihen ei
sovi mikään tuosta toisesta maailmasta, johon kuuluu hänen hartiansa ja
koko muu ruumiinsa, lepikko, ilma taivaan rantoihin asti, ja jonka
maailman tapauksia hän siitä omasta pienestä maailmastaan seuraa. Hän
kuulee ja sisäisesti näkee, kuinka Elias lähestyy häntä kuin jotain
uskomatonta löytöä, ja hänen on hyvä olla kun hän tuntee, ettei Elias
pääse siihen maailmaan, joka on sulkeutuneiden silmien ja maanpinnan
välissä...
Seisahdus. Nouskoon runo lepikon sokkeloista kesäyön laimean taivaan
laelle. Sieltä näkee yhtaikaa monta seikkaa ja -- mikä tärkeintä
--miellyttävän välimatkan päästä.
Kas, ensi huomio täältä taivaalta katsoessa kiintyy ehdottomasti
maanpinnan muotoihin. Koko harju näkyy alusta loppuun. Se on kuin
tummanvihreä jättiläiskarhe, joka ulottuu tästä tämän viljelysalueen
laidasta tuonne tuon toisen alueen laitaan. Sen vasemmalla puolella on
monilahtinen vesistö, joka harjun suunnassa jatkuu jatkumistaan. On
vahinko, ettei ole koskaan tullut käytyä pitkin noita asumattomia
rantoja, missä harjun metsä rajoittuu veteen. Se ranta on lukemattomien
vaaksanmittojen pituinen ja täynnä niljakkaisia kiviä, joiden väliin
pujotteleiksen sormen, ehkäpä kämmenenkin levyisiä varjoisia lahtia,
joiden pohja on täynnä pienenpientä valkoista ja kirjavaa kiveä. Kun tuo
metsäinen kiviranta loppuu, alkaa kylän alla kaartuva heinäranta. Tuo
tölli kylän ylälaidassa aivan harjun juurella on Korkee; noin pitkän
matkan siis Malkamäen Elias kulkee käydessään Korkeen Lyyliä
tapaamassa... Tämä on vuoden lyhin yö, jona näitä katselemme ... ja
näemmehän me täältä tosin muutakin kuin pelkän maanpinnan ja sen
viljelykset, metsät ja vedet. Näemme aivan selvästi, että tuolta harjun
oikealta puolelta lähestyy Brunius istuen hytkyvillä rattailla Malkamäen
Taaven rinnalla... Korkeen Lyyli laskeutui äsken makuulle aitassaan
palattuaan harjulta, jossa oli Eliaksen hyväilyissä havainnut uusia
sivuvivahduksia, ja kuvittelee nyt tuon harmaan täplän, aitan, sisässä
lähestyviä juhannustansseja. Ja vaikka välimatkat ovat noin tuiki
pienet, ei hän näe eikä edes aavista Bruniusta ja Taavea maantieltä,
eikä Eliasta ja Olgaa tuolta lepikosta, vaan nukkuu...
Elias ja Olga pitävät kumpikin silmänsä kiinni maatessaan sylityksin
lepikossa. Nyt he siis ovat sylityksin. Olga tuntee nyt aivan
täydellisesti korjanneensa kaikki laiminlyöntinsä, hänen on sanomattoman
hyvä olla, sillä hän olisi voinut nyt tässä maatessaan kokea mitä
hyvänsä, mutta hän ei ole tahtonut. Hänelle riittää hyvin tieto siitä,
että olisi voinut mielensä mukaan pitää nuorta poikaa omanansa, itse
vallita tällaista tilannetta, tarvitsematta joutua hämilleen. Hänen on
hyvä olla ja siksi hän tarmokkaasti torjuu kaikki Eliaksen, nuoren
pojan, vaistomaiset yritykset. Hänen on niin hyvä olla, että hän lopuksi
tarttuu pojan päähän, ja yhä silmiään kiinni pitäen suutelee poikaa. Se
oli Olgan ensimmäinen suudelma. Sitten hän kuiskaa Eliakselle: -- Minä
lähden nyt, jää sinä tänne! Ja katoaa tuossa tuokiossa lepikkoa myöten
taloa kohden.
Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua.
* * * * *
Taave oli laskenut hevosen samaan mäkeen ja näki Olgan salaisen
kiireisen paluun. Taave meni pirttiin ja jäi akkunanpieleen katselemaan.
Hän näki muorin pojankin tulevan mäestä ... sitten hän meni sänkyyn ja
alkoi ajatella.
Äsken oltiin taivaan laella ja saatiin sieltä silmäys yli koko
paikkakunnan ja sen asiain. Nyt se taivaanlaki jo rupee kirkastumaan,
vuoden lyhin yö ohenee kohta aamuksi. Taivaan laen korkeudesta näkyisi
ehkä jo auringon syrjä, ja silloin ei maanpinnan katseleminen
korkeudesta tuota samaa tunnelmaa kuin kesäyönä. Sitäpaitsi useimmat
ovat nukuksissa. Malkamäen pirtin sängyssä tosin valvoskelee Taave aivan
erikoisissa ajatusaskarteluissa, ja tuolla päärakennuksen eräässä
huoneessa valvoo -- Brunius.

(Brunius)
Brunius valvoo vuoteessaan. Olga on äskettäin lähtenyt huoneesta.
Matkallaan oli Brunius jälleen saanut kärsiä muista ihmisistä, jotka
matkustivat niinkuin hänkin pitkin kesäistä maanpintaa tänne päin. Hän
oli joutunut kulkemaan yhtenä heidän parvessaan ja myöhästynyt. Kun hän
sitten lopultakin keskellä yötä pääsi uppo-outoon Malkamäkeen, tapasi
hän hämärässä tulevat appivanhempansa, joista äiti heti lähti yläkertaan
etsimään tytärtään. Mutta siellä ei ollut tytärtä. Se oli hyvin
ihmeellistä, sillä vierashan oli Olgan oma vieras, jonka hän itse oli
tänne toimittanut, jota eivät he, vanhemmat, edes tunteneet. Nyt ei
ollut muuta neuvoa kuin ohjata tulija huoneeseensa, "jonka Olga kyllä
oli päivällä häntä varten järjestänyt".
Brunius tuli hämärään huoneeseen ja yksin jäätyään seisahti keskelle
lattiaa tarkastelemaan akkunoitten valoisia ruutuja ja huoneen eri
soppia, niinkuin jotain merkillisiä mykkiä ilmiöitä, joiden keskelle hän
oli joutunut. Hän oli sukeltunut tänne tuntemattoman ihmisperheen
salaperäiseen piiriin. Jokaisessa kappaleessa ja hämärissä seinissäkin
piili jokin sellainen osa Olgan hengestä, jota hän ei tuntenut, jota
Olga ei ollut henkilökohtaisesti ilmaissut. Nyt oli Olga itse poissa,
nuo hänen henkensä tuntemattomat osat vain edustivat häntä. Oli
hiljaista ja hämärää. Brunius ei milloinkaan eläissään ollut ollut
tällaisessa tilanteessa, josta ei edes ollut pienintäkään poispääsyn
mahdollisuutta. -- Jos nyt tästä pääsisikin saman tien lähtemään,
ajatteli Brunius ja tuijotti akkunaan, niin olisi minun mahdoton olla,
kun ihmiset saavat tiedon tästä matkastani. -- Hän muisti
kirjoittaneensa Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä." Oliko hän
todella kirjoittanut sellaisen lauseen? Siis hän, Brunius, oli nyt
joutunut tällaiseen...
Ovi kävi jossain kauempana, kuului askelia. Brunius riensi sohvalle
istumaan. Olga tuli huoneeseen, lähestyi Bruniusta ja sanoi pehmeästi,
kahdenkeskisesti:
-- Johan sinä tulit --
-- Niin tulin -- nyt minä tulin sitten.
Tähän vastasi Olga aivan lyhyellä vaitiololla ja sanoi sitten:
-- Minä istuin tuolla mäessä, kunnes tiesin sinun päässeen tänne
huoneeseesi.
Olgan olento oli omituisen lähentyvä ja lämmin. Jostain syystä ei hänen
lämpönsä kumminkaan tarttunut Bruniukseen, vaikka se ehdottomasti
ottikin hänet valtoihinsa. Olga katseli Bruniusta niinkuin olisi jostain
salaisesta riemusta tahtonut syleillä häntä. Bruniuskin jo lämpeni
ikäänkuin vasten tahtoaan. Istuen jälleen sohvalla hän toisti äskeiset
sanat: -- Niin, nyt minä sitten tulin --
Olga siirtyi hänen luokseen ja nojaten seisoviltaan käsillään hänen
polveensa sanoi:
-- Vai nyt sinä sitten tulit. -- Äänessä värähti äskeinen hillitty,
tuntematon riemu. Brunius yritti ottaa häntä syliinsä, mutta Olga
väistyi ja sanoi: -- Minä puhun huomenna isälle.
Brunius nousi sohvalta. He seisoivat vähän matkan päässä toisistaan.
Olga tuli Bruniuksen luo, otti häntä omituisen varovaisesti vyötäisiltä
ja sanoi hellästi: -- Minä menen nyt nukkumaan -- mene sinäkin.
Sitten hän poistui ja Brunius jäi taas huoneeseen yksin.
Bruniuksella ei ollut ennen ollut mitään naissuhteita. Nyt hän Olgan
lähdettyä makasi vuoteessa hiljaa selällään ja katseli rauhallisemmin
tätä kaikkea, mihin hän nyt oli joutunut. Matkalle lähtiessään hän oli
ollut vain hienossa jännityksessä, mutta tuntenut kumminkin
hallitsevansa asemaa. Hän luuli jo kokevansa avioliiton syvintä
merkitystä ja yksin ajatellessaan katseli koko ihmiselämää avioliiton
kannalta, tunsi syvästi kaikkien avioliittoa koskevien vanhojen
periaatteiden oikeutuksen. Mutta heti, kun hän tuossa hienossa
jännityksessään lähti liikkeelle, kohtasi hän kaikkialla seikkoja, jotka
eivät mitään tienneet noista hänen järkeilyistään: matkan vastukset,
renkipoika, hämärä talo, Olgan vanhemmat, Olgan poissaolo... Sitten oli
Olga ollut täällä huoneessa, menetellyt niin ja niin, ja oli nyt jälleen
poissa. -- Minä olen jollain ihmeellisellä tavalla kiinni hänessä, näen
alati hänen vartalonsa edessäni... Ja kun Brunius ajatteli, että hän
huomenna menee sen saman olennon kanssa kihloihin, tuotti se ajatus
hänelle ikäänkuin vastenmielistä tyydytystä. Hän nimittäin tajusi, että
tämä tyydytys oli vierasta, ennen koettelematonta laatua, ja mikään
sellainen ei häntä koskaan miellyttänyt. Tällä tunteella ei ollut sijaa
hänen kehittyneissä ajatusjärjestelmissään, kaikkein vähimmän niissä,
joita hän oli luonut eri sukupuolten välisistä suhteista...
Bruniuksesta on hetkeksi tullut kesäisen kertomuksen huippuhenkilö, kun
hän vuoden lyhimmäksi yöksi on saapunut tänne kaiken keskelle. Hänen
ajatuksensa kierteli vielä samaa rataa, kun aurinko jo nousi. Taavekin
oli pirtissä jo silloin nukkunut.
Juhannus lähestyi.


Juhannusta vastaan

1.
(Juhannusaatto-ehtoon runollisuus)
Juhannusaatto-ehtoon runollisuus saapuu nurkkiin, pieliin ja pihamaille
-- sillä se on etupäässä niiden runoutta -- se saapuu niihin tuona
määräpäivänään, illalla, siihen aikaan, kun aurinko ei enää häikäise.
Ollaan jo niin kaukana suvessa, että koivunlehti on täysikokoinen,
pirtin ilma ei enää ole ihmispesän kyllästetty keskus, avonaisista
ovista ja akkunoista se virtailee ulos ja leviää ja lauhtuu tanhuville.
Joku pesän pikkujäsenistä etenee pihasta pois, vainiomäkeä, aidanviertä,
lähdetietä. Matala koivunvesakko on hänen silmissään yhtäkkiä ihmeen
henkevä. Samoin pirtti täältä katsoen on kuin jokin matala ja
hyväntahtoinen vanha olento. Ja pihamaa on katselevinaan taivaanrantaa,
josta lähestyy juhannus. Illallissauhun noustessa piipusta tekee pikku
tyttö kirjavan vihkon kurjenpolvista ja leiniköistä.
Kun lehtimaja on valmis, on se kohta ketoa, joka on jäänyt sen sisään,
saanut erikoisen hengen. Majan seinäkoivut rajoittavat sen majan
lattiaksi, sille tuodaan matala lastenpöytä, jakkara ja penkki, ja jos
siihen laskeutuu käsilleen, on tunne toisenlainen kuin piharuohossa
ulkopuolella majaa. Seinäkoivun juurelle ilmestyy pian nukke, se näkee
siitä pienestä kehdostaan oksien alitse majan ulkopuolellekin, jossa
maailma näyttää avaralta ja ikäänkuin vieraammalta. Mutta sieltä näkyy
myös etäisten pientareiden suunnattomat kukka-aarniot ja rukiin yli
taivaan ranta ... lehtimajan oksien alitse ja välitse. Lehtimajan
suu on päin porstuanovea, jonka molemmin puolin on myös koivut
seisomassa kovaksi tallatussa kamarassa. Porstuan ovi on auki ja
porstuanperäkamarin ovi on auki, niin että pihasta näkee kamarinakkunan
takaisen jalankäymättömän kedon, jonne lännestä osuu auringon iltavalo
kirkastamaan survovaa hyttysparvea. Kamarin akkunalaudalla näkyy olevan
kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä, ja niiden takana akkuna, ja
sen takana kirkastuneet hyttyset, niinkuin tämän illan hauskat
kultakipunat.
Illan ja yön taitteessa nouskaamme ylemmäs.