Elämä ja aurinko - 10

Tehtyään tuon kepposensa mustalle elävälle oli Elias -- siksi täytyy
häntä yhä nimittää -- koko iltapäivän kuljeskellut ympäri haan
viidakossa, etäisemmillä pelloilla, palannut takaisin kalliolle, ei
kumminkaan noussut enää männynoksalle, vaan kapusi alas sille paikalle,
jossa äsken oli nähnyt toisen ihmisen, istahti siihen ja antoi
kyllästetyn kesän vaikuttaa aistimiinsa. Ilma väreili kuumuudesta, ja
punahuippuiset pilvet näyttivät hikoilevan. Kaikki oli kuumaa ja
sähköistä, pieni liinalla päällystetty nappikin, jonka hän keksi ruohon
seasta. Hän otti napin ja lähti rantaan päin. Siellä hän ensin laski
napin viereensä maahan, riisui sitten vaatteensa, sijoitti napin
hampaittensa väliin ja sillä lailla meni veteen, ui ja loikoi taas
rannalla. Ilman kuumuuden saattoi nähdä. Maanpinta kaikkinensa näytti
tasaisesti kiinnittävän voimaansa, niinkuin olisi ollut päivätyössä.
Pieni kerttu-lintu sujahteli äänetönnä pensaan piirissä niinkuin jokin
lehu, joka hiukan häilähteli kuumuudessa. Poika loikoo siinä lähellä
nappi kädessä. Elämä sijaitsee rannattoman ja rajattoman poutaisen
avaruuden keskellä.
Mutta tällaisessakin kesän vahvuudessa pääsee päivä iltaan. Elias on
unohtanut mustan elävän, sillä hän on kierrellessään nähnyt satoja
päivänkakkaroita ja kellokukkia muitakin lajeja kuin hirvenkelloja, ja
pienempiä ja suurempia eläviä. Hänhän näki ihmisenkin, jonka yllä ei
ollut verhon vähääkään. Päivän vaikutelmat luovat aina ihmiselle
iltatunnelman, siihen ovat osallisina kaikki pienet ja unohtuneetkin
vaikutelmat, jotka ovat verrattavissa pöly- ja hunajahiukkasiin
mehiläispesässä. Pojan "pöly- ja hunajasaalis" oli tänä päivänä ollut
runsas. Hän istui keinutuolissa. Se on jo sisältörikas keinutuoli, sillä
poika on istunut siinä joka päivä ensimmäisestä illasta asti, ne ovat
tätä kesää kokeneet, sekä poika että tuoli. Talon Olgakin on istunut
siinä, ja nyt istuu siinä taas Elias...
Tapansa mukaan hän hyräilee ja katselee hellävaroin päivän karttunutta
saalista, koko tämän poutakauden saalista. Sen antama yleisvaikutelma on
ulottuvaisuudeltaan sangen valtava, mutta se on myös niin kevyt ja niin
herkkä, ettei sitä uskalla sanoilla paljon kosketella. Auttaisiko, jos
sanoisi, että hän siinä keinutellessaan ja ylimmästä ruudusta ulos
katsellessaan kymmeniä kertoja perätysten hyryää Taaven laulun toista
säkeistöä, silloin tällöin tehden omituisia karskiuden ja uhman
liikkeitä, jotka ovat aivan itsetiedottomia ja näyttäisivät sivullisen
silmään älyttömiltä, sillä hyryävä ääni on sisäisestä nautinnosta aivan
pehmeä...
Ja millainen ihana johdanto tähän korkeaan poutakauteen hänellä,
Eliaksella on ollut. Koko Lyyli-vaihe näkyy kuin jostain metsien takaa
suunnattoman mielenkiintoisena ja alkuperäisenä, hän näkee sen jo
muuttuneena paikkakunnan tulevien ihmispolvien kansankertomukseksi.
Kuinka Malkamäen kauniilla pojalla oli täällä Malkamäessä sen- ja
senlaiset vaiheet. -- Mutta Korkeessa oli tytär tummasilmä, joka
synnytti hänelle lapsen... Elias eli jo vallan siinä kaukaisessa
tulevassa ajassa, ja siksi häntä ihanasti hurmasi ajatus siitä, että
Korkeen tytär saa lapsen... Tragiikka on aina hienointa nautittavaa...
Tämmöistä oli tämä ilta juuri siihen aikaan, jolloin pieni, musta elävä
alkoi syvimmin katkeroitua, kun aurinko laski. Eliaksen elämyskokoomus
oli suuri, mutta niin herkkä, että hän varoi siihen liikoja koskemasta.
Oli vahinko, ettei vuoteessa enää sopinut hyräillä... Mitä hän olikaan
äsken hyräillyt? -- "-- tämän pojan torpanmaa". --Mutta kun on
valmistunut viettämään yön nukkumatta, niin uni tuleekin, niin ettei
huomaakaan. Elias nukkui aamuun asti. Ja huomispäivänä osuvat taas
yhteen vangitun ja vanginneen, elävän ja Eliaksen erilailla kuluneet
ajat.
Tänä aamupäivänä Elias tunsi aivan erikoista halua syventyä
kukkasmaailmaan, ihan kuin se olisi nyt yhtäkkiä jostain syystä tullut
erinomaisen tärkeäksi ja tämä päivä olisi ennakolta määrätty sitä
varten. Hän tunsi pakottavaa halua saada yleensä jotakin aikaan siihen
mennessä, kunnes päivän valta oli ehtivä korkeimmilleen; jotakin, mistä
tuntisi tyydytystä, tuollaista, että on saanut jotain valmiiksi... Heti
noustuaan hän ryhtyi katselemaan huonekasveja, pelargoneja ja
verenpisaroita ja ajatteli: -- Tuossa nuo nyt kasvavat astioissaan.
Pelargonia kasvatetaan vain oksista juurruttamalla, tuokin on jostain
toisesta otettu oksa. Voisi ajatella kaikki ne pelargonit, jotka ovat
sellaisessa peräkkäisessä suhteessa toisiinsa, asetetuiksi yhteen
paikkaan sitä suhdetta kuvaavaan ryhmään. Millainen valtava kuvaelma
siitä syntyisi. Siellä täällä olisi aukkoja: ne ovat väliltä pois
kuolleita yksilöitä. Ja kaikkien tällaisten huonepelargonien alku
löytyisi jostain kaukaisesta maasta; joitain vaiheita myöten tuokin
pelargoni johtaa siihen ... tuokin törröttäisi jossain kohdassa sitä
ryhmää. Onko kukaan muu koskaan tullut tällaista ajatelleeksi? --(Kello
on jo kymmenen.)
-- On hievahtamaton pouta, kun astun ulos tuvasta. Tahdon tuijottaa
kaikkiin noihin maanpinnan kasveihin, että oikein näkisin, mitä ne ovat.
Tuossa on ruismaan laita. Nämä äärimmäiset korret näen ihan selvästi,
näen korren jokaisen solmun ja lehtitupen ja ylinnä tähkään johtavan
osan, joka on kova ja umpinainen. Tähkän eri okaita en enää oikein
erota, vaikka tähkä pysyykin hievahtamatta, ikäänkuin odottaen, että
näkisin okaiden määrän. Erotan ajatuksissani maasta kämmenen kokoisen
alan ja voin sanoa, että siinä kasvava olkimäärä on kymmenen ja
viidenkymmenen välillä. Mutta jos minulta äkkiä kysytään, millä välillä
on koko vainion olkimäärä, niin sanon: sadan tuhannen ja sadan miljoonan
välillä; enkä edes tiedä, olenko sanonut oikein. Ja kuitenkin näen joka
ainoan oljen. -- Mutta jos tuolta sadan sylen päästä poistetaan yksi
olki, niin en sitä huomaa. -- En, mutta jos sieltä poistetaan
satatuhatta olkea, niin huomaan sen selvästi. Olisipa hauska nähdä,
kuinka monennen oljen poiston jälkeen minä sen huomaisin. --Sellainen on
ruismaa, ja sen sisältä katselee minuun sinisiä, uteliaita silmiä.
Ruismaa on meri, ja nuo siniset ovat sen meren eläviä. Ne aivan
ilmeisesti tuntevat tyydytystä siitä, ettei koko tuo sekava
kasvijoukkio, joka joka taholta ympäröi ruismaata ja pientareita myöten
tunkeutuu sen keskellekin, pääse tavoittamaan niitä, noita sinisiä
silmiä. Sellainen on ruismaa ja sen sinisilmät. -- (Nyt on puolipäivä.)
-- Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä
kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja
kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet
ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia
kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla
liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen
kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan
näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja
niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan
pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan
pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja
tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja
elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne
ikäänkuin viittaavat -- (Kello on yksi) -- viittaavat lähtemään
ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan
katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin,
hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne
kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.
Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu
maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva
tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat.
Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava
jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo
jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen
vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään
viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät
aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla
keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä
kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti
hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa.
Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut... Tämä on kesää.
Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa -- mitä ne ovat?
On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita,
joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja
useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta
kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja
mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään
ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana
kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain
seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa,
mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille
seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on
tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä
sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki
samanlaista ja erilaista -- kuten koivut metsässä. -- Mutta kun luolia
on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat
tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? -- Sitä en tiedä. Vuori on
kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä
sieluja. -- Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan
-- ilman silmien sidettä. -- Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi
sitä myöten kuin louhisit.
* * * * *
Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut
kallion juurelle.
* * * * *
Korkeen Lyyli -- se tyttö siellä -- lopettelee muuten juuri näinä
hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä
kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee
elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut
aivan kellon laidalle. -- Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain
suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran,
valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut
eiliset silmät ja sitten -- niin, sitten sai pienen, mustan elävän
puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan
suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää
vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo
samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas
värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun
ehtisi sieltä jonnekin...
Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään
muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat
ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin
aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä
mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt
jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta
nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista
sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen
vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan
vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen
tarkoituksensa.
Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen
lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle...
Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa:
kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt
poutakausi...


Rajuilma
Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että
ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla
myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli
tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään
hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin
jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti
käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain
niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi
rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee
tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä
odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä
pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät
talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat...
Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin
erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan
se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa,
kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja
siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli
kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja
Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi
ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan
hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä
pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki
toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla
aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä,
kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen,
Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään --ikuisesti. Niinkuin olisi
aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu
valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu
tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen,
kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan.
Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka
etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön
olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä,
he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin
hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän
itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin
ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö,
ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset
lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä
oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on
arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään
pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö,
joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka
hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes
hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt
ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.
Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki
sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole
ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka
Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista
vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä
kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee
Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen
ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja
siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne
viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa
itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen.
Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella
rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se
tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta
jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee.
Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että
tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö...
Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy,
ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa
omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt.
Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä
ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen
määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän
kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus,
ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä... Jyrähtelee
yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä
on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä
tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein
ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin
ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä
hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä
samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa
tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan
vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen
jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa
täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on
olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis
jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on
tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin
otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä
mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.
Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:
-- Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä
yönä.
Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee
seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä
hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on
muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen
päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri
verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä
pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä
pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi
koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma,
niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan
ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat
mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu:
-- Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten
niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. -- Kamariin -- mennään
kamariin. -- Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella
äänellä sängyssä olevalle Väinölle: -- Mene sinä pirttiin! -- ja Väinö
häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä
hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn.
He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan,
joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä,
ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen
vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: -- Onko se
tehnyt sinulle pahaa?
Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu
itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: -- Sano nyt onko... Itkun seasta
erottuu jotain sen tapaista kuin: -- En minä tiedä --
Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja
katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain
itsekseen:
-- Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!
Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä
tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut
rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin
pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista
syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut
kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä
eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän
vaiheen alku.
Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä
ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun
hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä
hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet
ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle
tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä
piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti
ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten
äärimmäiset aputoimenpiteet.
Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän
äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä
puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt
muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja
samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän
vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen
turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken
vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät
ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut
lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo
hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin
korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt
tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on
kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo
mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.
On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on
varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä
jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu.
Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin
kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla
hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta
polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän...
Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus
ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee --
äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko?
Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen...
Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta
käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus ... kun edelläkäyneiden
pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja
käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian
asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On
juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain
monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon
alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön,
jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas
korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä
pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien
vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia
pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.
Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden
räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että
ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden
järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen
nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien
hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön
pohjimmainen jatkuvaisuus.



LOPPUOSA


Uudet ihmiset

Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista
laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen
tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin
oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa
sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.
Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan
irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä
seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset,
niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja
Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän
kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu
sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin
kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra
olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti
mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista
edessään.
Oli omituista, ettei tämä hellä huomio nyt tällä kertaa ollut ollenkaan
Lyylille vastenmielinen. Mutta iltaa kohden se häntä kumminkin
omituisesti raukaisi, ja hän tunsi tarvetta hetkiseksi poistua
kotolaisten näkyvistä yksinäisyyteen. Ja ihan luonnollista oli, että hän
nyt nousi ylös harjulle, että häntä halutti nähdä, miltä _siellä_ nyt
näytti. Hänen mieltään ihan hiveli, kun hän tunsi lähestyvän oleskelun
raitistuneiden näköalojen keskellä. Hän ei ottanut lukuunkaan sitä
mahdollisuutta, että tapaisi siellä entisen Eliaksen.
Elias oli hänkin jotenkin herkkä ukkoselle, vaikkei hänen
vankannäköisenä miehenä sopinut sitä ilmaista. Hänen äitinsä sen
kumminkin aina huomasi pienistä seikoista, kuten yleensä äidit, joilla
on ainoa poika, huomaavat poikansa mielenliikkeet selvemmin kuin omansa.
Ukkosen käydessä Elias mielellään istui yhdessä äitinsä kanssa eikä
kovimman jyrinän aikana puhunut mitään, vaikka äiti siunasi salaman
välähtäessä, täten vaikenemalla ikäänkuin hyväksyen äitinsä menettelyn.
Kun ukonilma lakkasi, niin Elias jälleen ilmeisesti nauttien jätti
äitinsä ja poistui retkilleen ulkosalle.
Tällä ukkoskerralla ei Elias vielä ollut kotosalla, kun ensimmäiset
selvemmät jyrähdykset kuuluivat ja sade lankesi. Hän oli istunut siellä
metsässä sielu ja mieli melkein tyhjinä, katsellut eteensä kuivaan
laidunmaahan, jonka ruoho oli hänelle toistavinaan noita ihmeellisiä
sanoja, jotka hän äsken juuri oli kuullut ladon seinustalla eräästä
suusta heinikon keskeltä, alas taipuneiden angervojen vaiheilta. Nyt oli
menossa pilveen. Tosiaan, pilvet liikkuivat, yhtyivät ja synkistyivät
huolimatta siitä, että poika istui kannon päässä ja tunsi omassa
itsessään tapahtuneen suuren pysähdyksen. Hänen mielensä oli pysähtynyt
katselemaan Olgaa, jonka nuo neljä sanaa olivat ikäänkuin tuoneet
luonnottoman lähelle ja sitten äkkiä temmanneet huiman kauaksi, aivan
kuin joskus unessa jonkun hyvän ystävän kasvot yhtäkkiä tulevat aivan
kiinni unennäkijän kasvoihin ja siinä hehkuvat jotakin käsittämätöntä
julmaa vimmaa. Kun sitten herättyään tapaa tuon ystävän, kauhistaa tuo
unessa koettu omituinen lähestyminen, olo on vaikeaa, ja voi sattua,
että ystävykset vähitellen alkavat vieraantua, melkein pelätä toisiaan.
Jossain pienoismaailmassa on tapahtunut silminnäkemätön mullistus. Äsken
juuri oli Elias nähnyt Olgan liian läheltä, ja siinä oli sen kertomuksen
kirvoittava loppu. Mutta tämmöisestä seisahduksesta huolimatta pilvet
yhä ennustellen kokoutuivat ja synkistyivät, jyrähtikin jo lähempänä ja
satoi. Eliaksen kertomus ei siis vielä ollut loppunut, vaikka hänestä
itsestään tällä hetkellä siltä tuntuikin. Mutta näköpiiri ilmaisi
toista.
Kun Elias tuli kotiin, oli pakarissa äidin luona vanha, pyylevä ja
hiukan viurunaamainen kulkuakka. Hän istui jakkaralla vieressään