Elämä ja aurinko - 05

tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden,
seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko
niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori
viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin
neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen
pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii
toista -- tai on etsivinään.
Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään
muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan
hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla
tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon
heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään
erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt,
kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle -- samoin kuin
eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. --Kas nyt se toinenkin tuli
tässä yhteydessä mainituksi. -- Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen
nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt
kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla
semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä
tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä
luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei
Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan
riemullinen.
Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa;
tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin
palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.
Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei
hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen
mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse
piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä
salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään.
Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. --
Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa... Hetkisen askarrutti muori
Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski
hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta
katsokaa, ettei äitinne huomaa".
Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin -- (tällä hetkellä Elias
juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) -- Olga lähestyi muorin tupaa
verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään.
Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. -- Nyt muori
pian sanoo jotain.
Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he
kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne
viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan
pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle
tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei
ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista
täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran
jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin
tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.
Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi
kuuluvasti:
-- Mihinkäs meidän poika meni? -- Jaa täälläpä se on, jatkoi hän
raottaen kamarin ovea. -- Tule pitämään vieraalle seuraa. -- Neiti istuu
nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.
Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan,
jossa Olga istui -- yksinään.
Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat
merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin
nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi
kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet
niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen
kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias
ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan
omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti
kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että
tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen.
Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili.
Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy,
kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.
Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata,
vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt
hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä
lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen
oikullisille poluille. -- Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen
tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. -- Olkoot nyt, mitä
minä siitä. -- Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja
kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa
vierasta.
Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin
voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien
käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. --
Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi
huominen päivä... Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen
läheltä... Kas kuinka ilma taas viilenee. -- Minä pudotin sen orvokin
sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon... Hän on lähin
tuttuni tästä alkaen ... mikähän sen nimi on?
Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä,
heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon
väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias
tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan
jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli
kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi
vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen.
Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin
edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen,
joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se
näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.
Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne
sinänsä joittenkin paperien päälle.
* * * * *
Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä
asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin,
jossakin... Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa
jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa
johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä... Tämän kukan nyt taittoi
muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta --hän olisi yhtä hyvin
voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän
kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän
tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. -- Nyt se
on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen
huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa
siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan
tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka
alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta
mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä.
Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt
näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä
nukkumaan sielu janoisena. --Olga ei enää tule minun luokseni tänä
iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos,
näkyviin.
Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta
kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä
kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee
kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. -- Voisinko taas mennä
Lyyliä tavoittamaan? -- Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken
poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän
menee Lyylin luo.
Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä
intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään
sisällystä. -- Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin
Lyylille... Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. -- Lyyliä
ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa.
Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi
aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui
eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi
valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin
aittaan, suoraan --Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän
havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin
ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä
hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja
kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä
oli antamista.
* * * * *
Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman
tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian
onnellisena...


Lempeä ja rakkautta

Eliaksen ja Lyylin -- ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi
seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä
täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön
asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan
kotosalla.
Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän
paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset
ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut.
Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen
kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin
Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen
lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille
päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä
tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai
vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli,
esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. -- Kello kävi seinällä ihmeissään.
Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.
Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä
lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi
olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä
Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia,
ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli
havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä
vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon
liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen
paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika
kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän
mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski
sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli
aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina.
Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre
jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.
Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei
ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja
verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea?
Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen
tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja
noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt
ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he
sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla -- auringon alla. Ja sama
on vastaus aina, ajasta aikaan.
Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä
kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää
kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet
lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa
uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja
vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias.
Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä
häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän
on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta
ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista
muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero
naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että
naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat
jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät
tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään
ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan
käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi.
Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat
näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä,
niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli
hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei
oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa
nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin
itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen
päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli
hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui
silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken
jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja
masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: --
Tuo olen minä -- minäkö -- eikö muuta --. Hän kääntyi pois, vieras
olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä
olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta
tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt
kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän
milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin
niin vakavasti kuin silloin.
Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin
juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät
häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan
varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia
kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin
sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota
merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä.
Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota
isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei
asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä
edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli
poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut
arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita
näkymättömissä.
Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan
tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen
tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni
loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia
tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan,
ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään.
Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos
elämäntapoihin. -- Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin,
ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin
sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.
Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden
vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen
pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten
jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu,
heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja
salaa kokea höltymisen täysi vauhti... Hän jo nautti siitä etukäteen --
ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi
silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti
harkiten teki tekosiaan.
Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.
Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen
läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten
polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan
värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia...
Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on
vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä.
Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican
sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii
parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut,
ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla
matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät
irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä.
Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä
edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin
jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen
Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä.
Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu,
joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.
Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen
siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin
ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat
nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän
vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican
vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on
luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän
innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis
nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse
nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän
nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy.
Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä
uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on
vain menevinään. -- Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten
viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen
virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat
päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä
näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on
irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän
tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen,
viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä
tahtomatta.
Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi
orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan
ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on
päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias
huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee
ajattelevansa aivan näillä sanoilla: -- Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan
lähestyy. Nyt minä alan --
Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin
jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa
lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin,
sanoo vakavasti:
-- Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.
Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli
sanonut: _pane_ nauhat kiinni, _sinä_...
Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä.
Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän
valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli
malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas
seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli
jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan
syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin
että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan
välityksellä, joka katseli kummankin povelta.
Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta
kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti
hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön
ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan
tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän
laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan
kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän
olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja
ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien
puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan
ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt
näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli
kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman
olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä
ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee
pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen
naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle,
toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen...
Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä
seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili
paljasti silmien nähtäväksi.
Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen
elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä.
Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt
siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen
kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena
helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili
suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta
pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät
rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan
vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan,
jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka
kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.
Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni
siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin
olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä,
että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu.
Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla --
Ääneen hän sanoi: -- Tulkaa ulos kävelemään.
He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja
onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista
keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä
päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti,
ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla
tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja
vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa,
milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa
kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä
tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen
ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa,
ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että
harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden
kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä... Silloin ensimmäisenä
pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan
kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon
uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle
tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti,
vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja
hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet,
vain tapasivat toisensa... Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten
vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä
kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo,
tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut
sokkelot... Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla;
hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään
erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla
vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen
vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi
tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi
maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia
sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä
Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.


(Taas sunnuntai)

Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu
meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä
olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle
ulapalle.
Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän
sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se
tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä.
Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen.
Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja
vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa
käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös
melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt
ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan
vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät
syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan
kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen,
sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut
kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka
pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän
unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki
kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista.
Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi
puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli
hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä
maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista
äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän
poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: -- Elias on
kaunis poika. -- Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä
sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun
Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.
Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli