Elämä ja aurinko - 13

tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon.
Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun
hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi
pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki,
joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.
Pappi on jo päässyt puhumasta.
Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy
aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen
virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois
siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin.
Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia
näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa
reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa
sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle
jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.
Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika,
hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi
ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää
ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan
kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin
erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus
tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu
heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat
toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia
liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun
nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja
tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä
nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät,
jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa
ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä
astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon
huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin... Oli
melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.
Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot
ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan
tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat,
keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat
täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat
mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku
innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä
kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on
kuu.
Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä
katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan,
niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan
kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään
aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se
tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa
temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä,
jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan
hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin,
vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on
saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois,
vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa
kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri
kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää
kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin,
niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle
ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään
tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja
istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan
ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen
hetken sisällystä.
Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä
päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen
päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään
koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden
kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä
on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä.
Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä
siitä irtaantumisesta kärsivän.
Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä
ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön
asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen
hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman
kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin
hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen
kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton.
Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja
täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö
kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei
hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä
oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen,
kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu
kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut
äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä,
kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon
takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville,
mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. -- On erinomainen tilaisuus
nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.
Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät... -- -- --
On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on
loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.
Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo
yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee
morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen
rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin
tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen
kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. -- Tuossa se morsian nyt istuu,
jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa.
Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan.
Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut
katsella... Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä,
joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen
täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui
Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden
tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti
etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä
vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se
Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja
vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan
pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä
onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin... Tässä
istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän
kallista aikaa... Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa,
tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata
etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt...
Morsian sanoi sulhaselle:
-- Mitä sinä pidät Eliaksesta?
-- Kenestä?
-- Malkamäestä.
Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta
kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.
Sulhanen vastasi: -- Talonpoikainen.
Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa
vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka
tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat
sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja
Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä
ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon
hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen
morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi
näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa
eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa
mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa
tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti
yhtynyt häneen -- ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin -- ja
missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki
sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä
jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa
säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa
ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se
toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja
toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa
rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää
ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta
laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli
Elias.
Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään
arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän
saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja
ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se
näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:
-- Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä ... sinun poissa ollessasi.
-- Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.
Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta
kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että
tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein
ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin
vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä
tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen
sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin
saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga
oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena,
tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona.
Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän
tuohon omaan sisäisimpään itseensä.
Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä
lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on
kadonnut ovelta.
* * * * *
Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu
Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut
vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria.
Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on
hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on
läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on
takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla,
hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne
alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu
ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää
noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä
päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen
ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen,
näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy.
Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.
On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin
itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat
henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko
on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden
painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi
ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin
tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee
jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta,
mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa
sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena
pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä
mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston
osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu
johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää,
mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa.
Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan
tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin,
johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias...
Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin
näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa
valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta
vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla
näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on
huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole
vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton
kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta
jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun
valaiseman välinen jyrkkä raja. -- Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui,
ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa
meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui...
* * * * *
Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä
talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee
kumminkin polkkaa.
Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain
valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen
sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa
mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:
Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin
ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas.
Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen
Väinönkin, Lyylin veljen... Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän,
Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri
toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan,
sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut
täällä olla... Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille
semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on
jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka
merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.
Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos
olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain
sinne kamarin sohvalle istumaan.
Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että
ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten
maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista
siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö
yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei
Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla
epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.
Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi,
kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.
Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga,
sanokaamme oikea Olga.
Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään
katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.
-- Täälläkö sinä istut?
Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa
paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He
istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain
niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän
kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he
muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt
istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin
järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa:
rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.
Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi:
--_Hävetkää!_ ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet
rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian
oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa
emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt.
Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän
olisi siitä noussut ja kysynyt: -- Jaa --mitä se olikaan? Mutta hän
olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli
polkaksi, aamupolkaksi.
Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä -- siinä ne siis menivät, ja
paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet,
on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan... Mitä
sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä
lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti
vallitsi ilmaa... "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä
tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka
ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi
saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä
versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan
ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan,
versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen,
ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan
istumaan..." Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.
Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi
Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu
muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka
palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella
puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan
ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan
elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä... Nyt on kuu laskemassa
luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen
kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on
toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden
kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.



EPILOGI


Runoilijan syysmatka

Syksy on aivan toista kuin suvi, suvi on toista kuin kevät, ja niin
edespäin. Kaikki maailmassa olleet syksyt, suvet, keväät ja talvet
muodostavat sarjan erilaisia maisemia, jotka mielikuvitus jonain hetkenä
voi nähdä jossain epämääräisen etäisyyden päässä avaruuden äärillä
leijumassa. Näin kuvitellen katoaa niiltä koko se ominaisuus, jota
ilmaistaan vuosiluvulla. Ajan käsite häviää ensin ja sitten paikan, ja
lopulta häviää käsite niiden olevaisuudesta. Milloin, missä ja mitä
olivat keväät, kesät, ihmiset, hyönteiset, tapaukset? Oliko niitä
ehdottomasti olemassakaan? Menkää aamulla näyttämölle, jossa illalla on
näytelty: kaikki viimeisen näytöksen laitteet ovat paikoillaan, ja
himmeässä katsomossa on tyhjä tuoli toisensa vieressä...
On siis tarpeetonta lähemmin määritellä, minä syksynä tapahtui, että
muuan runoilija lähti liikkeelle kammiostaan. Runoilija oli jonain
sopusointuisena hetkenä saanut kuulla niistä viehättävistä liikkeistä,
joiden moninaisuudesta tämä kirja on kokoomus. Hän oli saanut kuulla --
tai sielunsa silmillä nähdä -- kaikki kevyinä miellyttävinä
kosketuksina, ja hänet oli vallannut tuollainen ajattomuuden tunnelma.
Hän näki kaikki tämän kirjan tapaukset edessään pitkähkönä hetkenä
kammionsa tutussa äänettömässä hämärässä. Se aihe, jota hän siihen
aikaan kypsytteli, alkoi tämän johdosta omituisesti keinahdella hänen
tajunnassaan, ikäänkuin olisi etsinyt säveltä tullakseen ensikädessä
ilmi hyräilynä. Hän oli saanut aiheen jo kerran nuorukaisena ajellessaan
yksin pitkät matkat syyskesäistä tietä. Hän oli silloin ensin ruvennut
hyräilemään jotakin ja vallan huomaamattaan muodostanut hyräilyynsä
sanat:
Riiasin kerran tyttölasta
meiän vainion takaa --
tuli-ii-i, tuli-aa-a -- meiän vainion takaa, --
Mammani myönsi, pappani kielsi --
nyt tyttö jo maassa makaa.
Tuli-ii-i, tuli-aa-a -- nyt tyttö jo maassa makaa.
Kun hän huomasi mitä hän hyräili, valtasi hänet voimakas innoitus, ja
ennenkuin matka loppui, katseli hän sisällisillä silmillään laajaa alaa,
jota tuntui olevan ihana raivata runolle. Runon nimeksi tulisi
"Kansanlaulu". Hän kumminkin hyräili ja suunnitteli sillä kertaa liian
kiihkeästi, koko aihe rupesi etomaan hänen mieltään ja runo jäi
runoilematta. Mutta nyt vuosien kuluttua aihe oli jälleen palannut esiin
ja nuortunut tämän kirjan aiheista. Vaikkei niillä ja hänen
"Kansanlaulu"-aiheellaan ollutkaan mainittavaa yhteyttä, tuntuivat ne
kuitenkin omituisesti virkistävän toisiansa. Runoilija muisti vielä ne
sanat, joita hän oli yksikseen rattailla ajaen hyräillyt, hän kirjoitti
ne nyt paperille ensi kerran, hyräili niitä ja hyräillessään sai
ajatuksen mennä katsomaan niitä maita, joilla äskettäin oli suven
sulojen keskellä väreillyt lempi ja rakkaus.
Tullessaan niille maille runoilija löysi punakeltaisen syksyn.
Tottuneena harkitsevaan havaintojentekoon ja erittelyyn hän katsoi
keltaista koivua niinkuin jotain henkilöä ja ikäänkuin odotti, että puu
siinä ilmaisisi hänelle luonteensa kuvaavimman piirteen. Ilmavassa,
sirossa lehtimetsässä oli valo hentojen pilvien siivilöimää, hyvin
tasaista. Hän oli siirtävinään koko näkynsä kankaalle, tekevinään siitä
taulun. Pitkin vainiontakaista mäenlapetta ikäänkuin nouseskeli viidan
pimennosta keltaisia ryöppyjä, tulen ja kullan värit ihan tupruilivat
omasta voimastaan, ne ikäänkuin säteilivät puiden omasta olennosta
auringon yhä pysyessä ohuen harson takana. Koko hänen suuripiirteinen
"Kansanlaulu"-aiheensa tuntui mahtuvan piiloon yhden kostean
koivunlehden alle. Oli sellainen hiljaisuus kuin joittenkin
odottamattomien asiain edellä.
Runoilija tuli taloon ja sai kyllä luvan asua siellä muutamia päiviä.
Mutta talossa ja sen ympärillä vallitsi sama odottava, ahdistava
hiljaisuus, ikäänkuin olisi elämä, koko yleinen olevaisuus, turtunut
omaan käsittämättömyyteensä odotettuaan tuhannentuhatta vuotta ratkaisua
arvoitukseensa, petyttyään taas näissäkin yksikesäisissä yrityksissään.
Kaikkialla näkyi sänkeä ja ilmassa ailahteli leikatun yrtin lemua.
Talosta oli tytär viety miehelään, ja yleensäkin tuntui runoilijasta
siltä, kuin olisi täältä juuri hiljakkoin poistunut -- mitä? -- sitä ei
voinut määritellä. Ruohot oli leikattu, tytär viety. Miksi oleskelivat
täällä isäntä ja emäntä? Mitä heidän elämänsä sisälsi. Ja vanha emäntä
vain asui omalla puolellaan. -- Miksi tulin minä tänne? kysyi runoilija
itseltään.
Tai oikeammin hän vain hymähti itsekseen, sillä syvimmässään hän kyllä
tiesi sen lapsellisen syyn, jonka tähden hän oli tänne tullut. Siinä on
pitkälti kertomista. Hän ei ollut tullut "Kansanlaulun" tähden, matkan
todellisuushan ilmeisesti vaimensikin hänen kammiossa herännyttä
innoitustaan. Tämä innoitus oli vain ollut sopusoinnussa erään toisen,
keskeisemmän innoituksen kanssa. -- Runoilija oli kahdenkymmenen
vaiheilla ollessaan kokenut mitä kauneimman rakkaudenonnen sillä
paikkakunnalla, jolta hän oli kotoisin. Sen yhteydessä tuli vieläkin
hänen mieleensä juhannuspäivän lehditettyjä lattioita ja myös tällaisia
myöhäsyksyn alastomia kuutamoita. Siitä oli monta vuotta, se oli
päättynyt masentavasti, ja sen jälkeen hänestä vasta tuli huomattu
runoilija. Mutta hän eleli yksikseen eikä pitänyt runoilijamainettaan
suuressakaan arvossa. Hän tunsi irtonaisuutensa, käveli öisin katuja
pitkin ja katseli yönaisia, mutta ei voinut lähestyä heitä. Missä hän
vain näki naiskuvia, etsi hän niistä joitain erikoisia piirteitä ja
osteli niitä itselleen. Hän muisteli entistä rakastettuaan, jonka kuva
hänen tajunnassaan oli täydellisesti sulautunut käsitteeksi
puoleensavetävästä naisesta yleensä ja hänestä tuntui, että hän vielä
tapaa hänet jossain ja he voivat toisiaan silmiin katsoen yhdessä
ymmärtää elämän surunvoittoisuuden. Mutta sitä tilaisuutta ei tullut, ja
vuodet menivät, menivät ... tarkoituksetonta menoaan, ja runoilija
kuljeskeli kaduilla ja viivyskeli tanssisalien ovilla uneliailla
aamutunneilla. Ei ollut kiirettä kotiin. Häntä vaivasi lemmenkaipuu,
mutta hän salasi sen ja paljon muutakin --
Tänä syksynä hän erikoisen selvästi tajusi vaelluksensa irtonaisuuden.
Hän oli viettänyt kesänsä kaupungissa noissa ikuisissa unelmissaan,
muttei ollut syksyn tullen mitään saavuttanut. Palasi tuttuja
sisämaasta, tapasivat toisiaan lämpöisinä iltoina tummanvihreitten
lehvien alla lamppujen valossa. Heidän olonsa näytti sisältörikkaalta,
ja runoilija tunsi itsensä osattomaksi, kuluneen kesän jälkeen. Noiden
toisten kaksi onnellista tunnelmaa oli häneltä jäänyt kokematta:
keväinen lähtö kaupungista vihreänkeltaisten vaahterankukkien alitse ja
syksyinen saapuminen samaan kaupunkiin samojen vaahterain tomuttuneiden
tummien lehvien alle lamppujen valoon, kun ravintoloiden tytöillä vielä
oli valkoiset puserot ja mustat hameet...
Ja kun sitten muuan nuorukainen jossain sopessa sivumennen kosketteli
tämän kirjan kahta naispuolista päähenkilöä, aivan samoin kuin joku
romaanihenkilö jossain käänteessä muistellen mainitsee jonkun vierailla
mailla kauan sitten tapaamansa naisolennon, niin kiihtyi runoilijan
mielikuvitus heti luomaan kesäisiä kuvia, joissa hän itse oli
päähenkilönä. Hänestä tuntui, että kohtalo oli tuhlannut noiden naisten
kesäisen suosion sellaiselle, joka ei ymmärtänyt sen arvoa, tuolle
nuorukaiselle, joka ei osannut eritellä eikä tietoisesti todeta
ihmiselämän hienoimpia suloja. Niin runoilija arveli ja lohduttelihe
osattomuudessaan sillä, että katsoo yläpuolelta sekä nuorukaista että
hänen kauniita seikkailujaan, koko elämän ja olevaisen moninaisuutta,
omaa vuosientakaista lemmentarinaansa; katsoo ja arvostelee niitä
ulkokohtaisesi ja lainaa niille mielenkiintoaan niiden todellisen arvon
mukaan. Hän tunsi samalla olevansa kypsä luomaan "Kansanlaulunsa" ja
lähti sisämaahan verkkaisena, levollisena, hiukan surunvoittoisena,
kuten kokenut ja kehittynyt ihminen.
Tästä kaikesta johtui, että runoilija talossa yksin istuessaan hymähti
itsekseen. Hän oli niin elävästi kuvitellut sitä, joka meni miehelään,
että hän aivan oli odottanut tapaavansa hänet täällä. Niiden harvojenkin
piirteiden mukaan, jotka runoilija oli nuorukaisen puheista koonnut,
olisi tuon miehelään menneen pitänyt suostua runoilijaan, ja heillä
olisi täällä metsien takana tällaisessa talossa ollut ihana yö. He eivät
olisi toisiltaan mitään kysyneet, heillä ei olisi ollut yhteistä muuta
kuin ajaton onnensa ja sanaton toistensa ymmärtäminen. Tänne tullessaan
oli hän sitten vaistomaisesti koko matkan tehnyt havaintoja syksyisessä
luonnossa, päästäkseen katsomasta tuota lapsellista harhakuvaa silmästä
silmään ja pidättääkseen sitä sillä tavoin sielunsa lähettyvillä niin
kauan kuin mahdollista.
Mutta talossa hän vasten tahtoaan alkoi havaita kielteisiä seikkoja:
ruoho oli leikattu ja tytär viety, talossa viipyvien ihmisten ja
runoilijan oma olo tuntui ihmeen tarkoituksettomalta, eikä hän täällä