Uusi suomalainen lukemisto - 15

nyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.
YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.
TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.
MARI. Tuoss' on minun vuodenpalkkani.
OLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun
vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä
ketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen.
Kestkievari, sinä seisot ovella vartiana.
HÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät,
joukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.)
Mariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.
KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.
HÖLMÖNEN. Kova on seinä, lapseni, kova; se, näetsen, on aika hongista,
se.
TOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.)
Nyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.
ÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä
hitolla ovat ihmiset kylästä?
HÖLMÖNEN. Kaikella on aikansa; odottele. (Kolkutus.)
YKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian
oikein ja voi sen meille selittää.
HÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö
sinä mitä?
MIES. Mitä? Minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.
KATSOJA. Näet sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.
MIES. Hevosella ja reellä, ken? Ja sekö teillä on odoteltavanakin?
KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiakin.
MIES. Hahaha! Mikä veiari teille sitä on kuvaillut?
TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli
ulkomaan eläviä.
MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?
HÖLMÖNEN. Niin, naapuri, ja kotoisin Amerikasta.
MIES. Oikein, hahaha! He tulivat vastaani viiden virstan päässä tästä.
KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meidät?
TOINEN KATSOJA. Hahaha! Vieläkö epäilette?
YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani!
TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi nekin; hihihi!
MARI. Ja minä -- kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä!
HÖLMÖNEN. Lapseni! Pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.
YKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme
oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.
_Hannikainen_.


Loppu-Toivotus.

Suokǒn Jumala, ettæ kiukku ja viha katoaisi Suomalaisten sydæmmistæ,
ja tæytttækœ̌n nĭtæ veljellinen rakkaus ja Lempi!
Ettæ itsekukin harjottaisi hyviæ tapoja ja tavollisŭtta nĭn myös
ahkeroitsisi muissa levitellæ sivěllistæ ja Jumalalle otollista
elæmætæ!
Sillæ se kansa văn, joka Jumalata pelkæ̌ ja hyviæ tapoja tavollista
elæmætæ viljelě, se kansa pystyssæ pysyy ja măilman myrskyjæ kestæ̌.
Mutta sa kansa, joka pahă, sivětœntæ, tavotonta elæmætæ pitæ̌, joka
velttona tahrăntŭ rikoksĭn ja paheisĭn, se kansa on jo hukkumaisillăn.
Sen osottă măilman Tosine.
Suokǒn Jumala, ettæ Suomen kansa valistuisi, vaurastuisi ja pystyssæ
pysyisi vuosi-tuhansia etěnpæin jalona, voimakkăna, sŭrena kansakuntana!
_W. Kilpinen_.



II. RUNOUTTA.


1. Lasten virsi.

Jesus armias auttakoon
Mua lapsirukkaa,
Vakaisesti varjelkoon
Joutumastan' hukkaan;
Antakohon armonsa
Joka päivä mullen,
Suokoon siunauksensa
Yön ja päivän tullen!
Rakas Jesus, taivaastas
Katso puoleheni,
Ole mulle armias.
Tule turvakseni;
Mieleni rakastamaan
Sua taivuttele,
Tahtoasi seuraamaan
Mua johdattele!
Vanhempani rakkahat
Muista, Jesus, kanssa,
Jotka mua holhoovat
Työllä, toimellansa:
Heitä siunauksellas
Auta, Jesus, aina,
Anna heille armoas,
Menestystä lainaa!
Auta, heidän mieltänsä
Voisin noudatella,
Heille aina nöyränä,
Kuuliaisna olla;
Ett' en minä milloinkaan
Heitä pahoittaisi,
Vaan ett' ilon ainiaan
Minusta he saisi!
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


2. Nuorukaisen virsi.

Sinua, Herra maan ja taivaan,
Mä kiitän, suuri Jumala;
Vaikk' asut korkealla aivan,
Mä täällä maassa alhaalla,
Et hyljää mua kuitenkaan,
Vaan autat, holhoot ainiaan.
Sen opettaa sun sanas pyhä,
Sen osoitat sä teoissas,
Ett' olet isä sangen hyvä
Ja armollinen neuvoissas;
Sentähden myöskin minua
Et unhota sä huonoa.
Sä armolastes yhteyteen
Mun otit tänne tultuan',
Mua saatit sanas valkeuteen
Ja ihmetöitäs tuntemaan,
Ja siunasit mun runsailla
Ruumiin ja sielun lahjoilla.
Sä annoit mulle vanhempani,
Kuin piennä mua holhosit,
Sä mua heikkoudessani
Kautt' enkelittes suojelit;
Ja vielä nytkin kaiken sen
Sä annat, mitä tarvitsen.
Voi, jospa tätä armoasi
Mä aina kiittää muistaisin,
Ja joka aika tahtoasi
Uskollisesti seuraisin,
Mieleni sekä kieleni
Käyttäisin kunniaksesi!
Mun anna, Herra, aina muistaa,
Kuink' aika rientää yhtenään:
Ei hetkistä kadotetuista
Takaisin saada yhtäkään;
Siis auta oikein käytän sen,
En tuhlaa sitä turhuuteen!
Suo niin mun nuoruuteni päivät
Sun tahtos jälkeen vaeltaa,
Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät,
Sais huolten niistä valittaa!
Pian on nuoruus kulunut,
Kuin kedon kukka kuihtunut.
Kuin maailma ja oma mielen'
Minulle tarjoo ilojaan,
Ja häijy henki, viekas, tiellen'
Viritteleepi verkkojaan,
O auta, Herra, ett' ei ne
Minua surmaan saattele!
Se ilo ainoa, kuin kestää,
Jok' aina muuttumattansa
Ei lähde koskaan sydämestä,
Se ompi täältä kaukana;
Osoita minulle se tie,
Kuin siihen ilohosi vie!
Sinulle, Herra, uskon tieni;
Sun henkes mua johtakoon,
Jok' ainokaisen askeleeni
Ain' oikealle ohjatkoon!
Sun turvissas kuin olla saan,
Niin muustapa en huolikaan.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


3. Maailman menon turhuudesta.

Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka,
Houkka, lyhytmielinen,
Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta,
Töitä tuonen kammoen?
Se on tapa tappavalla Kuolemalla
Ain' alusta maailman:
Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa
Syöksee, sulloo surmahan.
Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa
Kaikki aivan armotta;
Eipä auta toivotukset, Voivotukset,
Eikä itku, parkuna.
Parku poies paneminen, Katsominen
Kaiken luonnon laatua,
Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat,
Kuink' on kaikki kaatuva!
Eikö kuulla kuolevia, Katoovia,
Paitsi ihmis-parkoja?
Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla
Kyll' on kuolevaisia.
Mitä maassa mateleepi, Käveleepi,
Kaikk' on maaksi muuttuva,
Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi,
Pian puusta putoaa.
Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä
Kauas kuolon kourista,
Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin,
Ennättääpi ilmassa.
Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi,
Kuin se hauillakin lie?
Surma toki surmeleepi, Turmeleepi,
Senkin viimeiseltä vie.
Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat
Koreana kukassaan,
Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan
Kaikki viimein kaadetaan.
Kivet kovat kallioilla, Kankahilla,
Mullaksi murennetaan;
Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva,
Ruostehelta raadellaan.
Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa,
Jota surma säästänee;
Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista,
Ken käsissä kestänee.
Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän,
Vahvuuelle taivahan:
Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii,
Aurinkokin aikanaan.
Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäks',
Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaks'.
Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla,
Tämä tähtitarhoilla,
Tämä ikä ihanalla Auringolla,
Tämä kuulla kuntonsa.
Siis ei ole olevata, Seisovata,
Tämän maailman menoissa,
Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu,
Luojan luotuin seassa.
Hengelliset, hengettömät, Huolettomat
Muuttelevat menojaan;
Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen
Lähenevät loppuaan.
Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat
Laatuinensa, luontoineen;
Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu
Syntis-raukka syntinen!
Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran
Maa ja taivas katoaa;
Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa
Nautita ijäti saa.
Tätä aina ajatella, Muistutella
Pitäisi sun, syntinen,
Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta
Alla ajan murhetten.
Mik' on ilo rikastua, Rakastua
Täällä surun laaksossa,
Mikä onni oleskella, Asuskella
Katoovassa kodossa?
Etsi toista elantoa, Olentoa
Asunnoissa taivahan,
Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton,
Kartanoissa Jumalan!
Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi,
Ilo ilman muutosta,
Siellä autuus asuskella, Veisaella
Voiton virttä suloista.
Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta
Täält' ei sinne tulla saa,
Miksi suret, sielu parka, Aivan arka,
Kammoelet kuolemaa?
_Cajanus. Lönnrot_.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


4. Davidin 1 psalmi.

Ah, autuas se ihminen,
Ken välttää vääräin teitä
Ja karttaa seuraa syntisten,
Ei noudattele heitä,
Vaan teillä Herran vaeltaa
Ja sanaa Herran harrastaa,
Öin, päivin sitä tutkii!
Hän on kuin istutettu puu
Lähellä vetten rantaa,
Jok' aikanansa kukoistuu
Ja hedelmänsä kantaa;
Hänellä työnsä menestyy,
Vaan jumalatoin menehtyy,
Kuin akanaiset tuuleen.
Sill' eivät jumalattomat
Voi kestää tuomiolla,
Ei synneissään suruttomat
Hurskasten seurass' olla;
Tiet Herra tietää hurskasten,
Mut retket pahanilkisten
Ne vievät kadotukseen.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


5. Davidin 137 psalmi.

Vieressä virtain Babelin
Surimme orjuudessa,
Ain' itkusilmin Sionin
Majoja muistellessa;
Ei kuultu silloin soittoja,
Ei liioin lasten lauluja
Kujilla, kartanoilla,
Kaunoiset kantelemmekin
Ripustelimme oksihin,
Raitoihin rannikoilla.
Iloinen aika entinen
Jo oli mennyt meiltä,
Vankeina maalla vierasten
Kärseimme pilkkaa heiltä;
He käskit meitä veisaamaan,
Ain' yllytit iloitsemaan,
Kehoitit vaatimalla:
"No laulelkaa ja soitelkaa,
Sionin virttä koitelkaa,
Kuin ennen kotomaalla!"
Vaan Herran virttä veisata
Me kuinka taitaisimme,
Vieraalla maalla iloita
Mitenkä mahtaisimme!
Jos vaan et, Jerusalemi,
Ain' ole korkein iloni,
Niin älköön soittamahan
Käteni silloin kääntykö,
Ei sanat suussa sääntykö,
Ei kieli laulamahan!
Vaan koska Jerusalemin
Taas Herra rakentaapi,
Siunaapi muurit Sionin,
Kansaansa armahtaapi,
Jo kohta virret muinaiset,
Suloiset soitot ainaiset
Kaikuvat kaduillamme;
Myös nähdä saapi Edom sen,
Ett' ompi Herra entinen
Viel' aina auttajamme.
Sen onkin Herra tekevä
Nyt aivan armostansa;
Hän jalo, hurskas, väkevä,
Rankaisee pilkkaajansa;
Hävinnyt tytär Babeli,
Voi, kuinka vaan sun käypiki,
Kuin Herran käsi kostaa:
Sukusi maahan sullotaan
Ja kansasi kadotetaan,
Lapsetkin kapalosta!
Ylistys olkoon Herrallen,
Kuin kansaans' aina muistaa,
Sen saattaa vapautehen,
Orjuuden kahleet poistaa;
Kaikk' yhteen ääneen Herralle,
Autuuden ruhtinaallemme
Kiitosta veisatkaamme,
Hänt' uskon kuuliaisuudella,
Halulla, hartaudella
Alati palvelkaamme!
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


6. Isänmaan edestä.

O kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivan valtias,
Myös meidän maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on.
Maailman silmiss' arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois!
Sun edessäs kuin tomu vaan
On suuruus, voima, valta maan;
Kuin viittaat, korkein alenee
Ja alhaisinkin ylenee.
Juur usein, Herra, valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks' että sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.
Kuin tahdoit kansan valitun,
Niin otit ylenkatsotun:
Sä Juudan kansan halpasen
Teit vartiaksi totuuden.
Ja kaupungeista Juudan maan
Sai pieni Betlehemi vaan
Sen armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.
O Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me vähyyteemme tyydymme.
Suo kansamme vaan rauhassa
Sua, Herra, saisi palvella.
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!
_Krohn_.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)


7. Maamme.

Oi maamme, Suomi synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä, rantaa rakkaampaa
Kuin kotimaa tää pohjainen.
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Kanss' salojen ja saarien
Se meist' on kultainen.
Ovatpa meistä rakkahat
Kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat,
Täht'-yömme, kesät kirkkahat.
Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
Mi lumoo sydämen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
Isämme sotivat,
Kuin päivä piili pilvihin
Tai loisti onnen paistehin,
Täss' Suomen kansan suurimmat
He vaivat kokivat.
Ken taistelut ne kaikki voi
Kertoilla kansan tään,
Kuin sota laaksoissamme soi,
Ja halla näljän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään.
Täss' on se veri vuotanut
Edestä meidänkin,
Täss' ilonsa on nauttinut
Ja tässä huoltaan huokaillut
Se kansa, jolle muinoisin
Kuormamme pantihin.
Täss' olla meidän mieluist' on
Ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa,
Mit' oisi kalliimpaa?
Ja tässä, tässä on se maa,
Sen näkee silmämme,
Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss' on se
Maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais.
Ois tähän kurjaan kotihin
Halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
Maa tuhatjärvinen,
Elomme sulta suojan saa,
Sä toivojen ja muistoin maa,
Ain' ollos, onnen vaihdellen,
Sä vapaa, riemuinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa nousemaan
Sun toivos, rienaus loistossaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.
_Runeberg. -- Kiljander, Tuokko_ y.m.


8. Ruhtinaalle.

Eläköön armias
Rakkahin ruhtinas
Suomenkin maan:
Täälläkin toimea,
Tapoja, taitoa,
Parempaa oloa
Kartuttamaan!
Pahojen pelvoksi,
Oikeuden ohjaksi
Eläköön hän:
Korvenkin kodassa
Kullenkin omansa,
Orvollen osansa
Säilyttämään!
Karttaa suo, Jumala
Kavalain juonia
Kansan ja maan.
Hänestä hoivamme,
Turvamme, toivomme,
Armahin apumme
Ain' olkahan!
_Franzén. A. Oksanen_.


9. Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa,
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat.
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaiset,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat,
Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen.
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskatko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi, ellös ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kuin meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihoillinen
Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin.
Kuin meitä vainot löit,
Kuin vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin "armas Savon maa!"
_A. Oksanen_.


10. Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan:
Yksi mieli, yksi kieli
Wäinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomen maan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihoillisen maastansa!
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Wienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä äantäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
_A. Oksanem_.


11. Oma maa.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. --
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulla -- mun syntymämaa!
_Kallio_.


12. Laulu Suomessa.

Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa,
Ehk' ei riista riemuksemme
Saavu miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi,
Korvet kylmät voimallansa
Pelloksensa perkkaapi;
Rauhass' on hän riemullinen,
Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty.
Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin.
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
_Juteini_ (Juden.)


13. Suksimiesten laulu.

Ylös. Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luisuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.
Heräs' tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään, --
Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttaisi
Koti kontion on tuossa --
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. --
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna;
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. --
Riemuellen,
Soitatellen,
Viekää saalis kotihin!
Vaan kuin verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa!
_Suonio_.


14. Birger Jarlin linna.

Jo luonto, kuljettua kesäillan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt,
Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan
Himmeesen varjohon jo peittänyt.
Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.
Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin,
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.
Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.
Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle?
Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa.
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.
Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessan' tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?
Näin miettien en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamukoissa
Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.
En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse jylhän linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.
Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.
Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kuin tervennä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.
_Tuokko_.


15. Elämän nautinto.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
Pois, pois karvaus!
Vältä, veikko, huolet!
Pois, pois valitus!
Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
Pois, pois vihainen
Väliltämme vaino!
Pois, pois salainen
Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.
Pois, pois turmelus!
Hyvin hyvä käytä!
Pois, pois huokaus!
Toivoll' onni täytä!
Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.
Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
Pois, pois kuitenkin
Kuolon pelko peitä!
Pois, pois pikemmin
Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä!
Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
Pois, pois viipyköön
Murhepäivä meiltä!
Pois, pois pysyköön
Itku ilon teiltä!
_Juteini_ (Juden.)


16. Kehtoruno.

Tuutilainen, tuutulainen,
Lepäele, lapsukainen!
Levon lainaaja lepyinen,
Jesus sua siunatkohon!
Nuku, nuku, nukkeroisein,
Makaele, maidonjuoja!
Kuin on maitokin makoinen,
Unes olkohon suloinen!
Kuin on kätes kiinnitetty,
Kupeheses vyöllä vyötty,
Niin sun Jesus itsehensä
Uskon nuoralla niveli.
Jumala sun itse otti
Liittohonsa lapseksensa,
Jesus vioista virutti,
Pyhä Henki pyhitteli.
Älä itke, enkelisein,
Vaikeroitse, vaiveroisein!
Jesus kaunis kumppaninas,
Pyhät vartiat va'ussas.
Nuku, nuku, nukkeroisein.
Makaele, maidonjuoja!
Liekuttelen linnuistani,
Ainoata armaistani,
Kehtos käärin kukkasilla,
Kasvos peitän kaunihisti.
Koska olet kyllin saanut,
Hopeaisein, hienoisesta,
Heräele, herttukaisein,
Ilman itkutta isotta!
Palkkas on pantuna povessa,
Maito mesimieluhinen.
_Lilius_.


17. Kevät.

Tou'on aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee,
Päivä kirkkahasti
Paistaa, ihanasti
Korkealta
Taivahalta
Siintävältä, loistavalta.
Virta vilpas vieriää.
Järven laine kieriää
Hiljaksehen rantaan,