Uusi suomalainen lukemisto - 14

sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä
katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka
vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo
väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä
sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta
yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia
vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea
uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä
vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna.
Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken
yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä
vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin
meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta
kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa
ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos
ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja
olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon -- se sattui olemaan
kestikievaritalo -- saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei
oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava
isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin,
ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja
vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme
luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa,
toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot
olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet
meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä
veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet
sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli
heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi
louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi
vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut.
Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset,
kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea
kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka
ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat
venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen
vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme
sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen
tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen
Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.
_K. A. Castrén_.


49. Sananlaskuja.

Ei pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.
Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
Kuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!
Lupa hyvä, kaksi käteinen.
Routavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.
Se toista uunista etsii, joka itse uunissa asuu.
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Tattari taloksi saapi, tattari talottomaksi.
Unta täynnä unnon aitta, viljoa vireän aitta.
Äijä on äitin kauneutta, ei ole äitin armautta.


50. Silmänkääntäjä.
Ilveilys kahdessa näytöksessä.

Jäsenet:
Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.
Liisa, hänen vaimonsa.
Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.
Katri, hänen vaimonsa
Mari, heidän piikansa.
Hölmölän kyläläisiä.

Ensimmäinen Näytös.

OLUVINEN. LIISA.
OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut
hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies
Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen?
Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin
halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät
nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen,
Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan -- hahaha!
LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa
tervehtiessään.)
OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!
LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita!
(Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni -- ja olen
odotellut häntä -- --
OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! --
LIISA. Ikävöinytkin -- (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi
-- tulisi!
OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta
Liisalle, joka aina katsoo alas.)
LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.
OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!
LIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin -- --
OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.
LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?
OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.
LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta
Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?
OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!
LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?
OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna
olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi.
Ymmärrätkö sen?
LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän
murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?
OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja
aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin
tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.
LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.
OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä,
näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien
isänisät maailman alusta asti.
LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?
OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa,
näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä
lypsävän -- viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin -- totuuden
hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.
LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja
viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,
näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä
seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas
siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen
parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän,
miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi
hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi
ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo
olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko
asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin
tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt
tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit
ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko
salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi
kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi
uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas
tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin
yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän
noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa
muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt
jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.
LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi
suutariksi.
OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset
ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel,
viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut
sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin
ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander,
Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
kalliolla.
LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään.
Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska.
Nyt olemme hukassa.
OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset
kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se,
näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen,
että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki
asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan
muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka
muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia,
joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?
LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! -- Ah Jussiseni! Minä olenkin aina
herrassäätyä enemmän rakastellut.
OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen
ihminen.
LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.
OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!
LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun
kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.
OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet
hänelle kunniata.
LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä
meille?
OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule
meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.
OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
LIISA. Matkaan? Mihin?
OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei
meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa
käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa,
me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!
LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen,
ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se
tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja
porsaat, kaikki.
LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.
OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan
aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja
joissa niitä kuljettelemme.
LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden
silkkihuivin ja uudet -- kultasormukset ja -- korvarenkaat?
OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.
LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.
OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät
vakkoihin -- minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut
talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)

Toinen Näytös.

1. Kohtaus.
HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.
HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon
syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" -- -- Se on viho viimeinen
ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla
isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko
maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että
minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra
sinulle sekä vaimolleni?
MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse
paremmin.
HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole
lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?
Mari!
MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka
viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.
HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse,
kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on
putellit, tiedäthän.
MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin
taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille.
Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! Sinä nyt
olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän
noustessa -- hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) -- Ah! älä johdata
meitä kiusaukseen, mutta -- hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin
kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. -- --
MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille
Pietarille, vai miten?
HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä
tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee
Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon
laveammalta sinulle selittää raamat -- --
KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te
ajattelette? (Mari menee ulos).
HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän
raamattua.
KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja
hyvyyttäni! (itkee.)
HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.
KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee
voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla
on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja
tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi -- taisi jo lyödä
minunkin -- voih! voih!
KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,
lennä, suoria, joudu!
HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko
maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän
sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin
olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse,
näetsen.
KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta,
Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee
itkien ulos.)
HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään.
Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin
ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo
ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän
sanon minä, kyynärää pitkän -- hihihi -- Vaan mitä! Tuossa kuulen,
herrat jo tulevat -- Ah! tässä olin niin onnellinen -- (_Laulaa_) "Onnen
majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" -- --.

2. Kohtaus.
OLUVINEN ja LIISA, HÖLMÖNEN, sitte KATRI ja MARI.
OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)
Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot -- armolliset, vapasukuiset!
OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta
puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille
vastaan.
HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.
OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja
kuullella -- Ei, se on pantava päiväkirjaan.
LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua
peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.
OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua
ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on
vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)
LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.
OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat,
vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä
allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa
tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani
vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin
häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.
Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin
kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että
riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni
takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui
lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli
juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta,
niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka
tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin
tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että
kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani
kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."
HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen
nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.
OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan
tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt
meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.
HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
MARI. Mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja
kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen
tavarat sisään.)
HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan
eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.
HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?
OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni -- silmänkääntäjä
-- oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua
ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit,
silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies
oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään
sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli
syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa
päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä
kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa --
hi hi hi!
OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin
ihmeempiä.
HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.
OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa
kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.
HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin
paljon kuin voimme.
OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä
pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa
pöydälle.)
HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.
MARI. Mitä?
HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.
KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.)
Armahtakaa meitä köyhiä!
OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu
nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.
HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen,
Katri ja Mari menevät.)

3. Kohtaus.
HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.
HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa
sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä
lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän
kyläläisiä. Niin, lapseni!
KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?
MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä -- ah!
HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä,
kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä
te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.
MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.
KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!
HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.
MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?
HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut
kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit
ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän
enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä
kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä
on, olisi silmänkääntäjä?
MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?
HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät
kaikki asiat edestakaisin.
MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja
piiat emänniksi, ah!
KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!
HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.
KATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi -- onko se mahdollista?!
HÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.
MARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!
KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi,
annanpa vielä ryypytkin, Matti!
HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä
et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut -- Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo
tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)

4. Kohtaus.
OLUVINEN ja LIISA, sitte HÖLMÖNEN, KATRI, MARI ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.
OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?
LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?
OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.
LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?
OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat
muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.
LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?
OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai
itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia
sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla
entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi
ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen
konstilla.
LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan
hänestä.
OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken
mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on
unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä
heitä kunnioittamisella mainitsevat.
LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken
sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?
OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat
toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen
itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä
kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.
LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja
vaikeampi sanoa kuin oma virhi.
OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.
LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.
OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.
HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi,
armolliset, vapasukuiset -- Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä,
ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat
rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti
näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne
kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.
OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa
Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin
luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.
LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah!
muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.
OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä
kotimaastani Hameriikistä.
KATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!
TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan
eli jalat ylöspäin.
OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä,
Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.
YKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?
OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei
haastakaan, se ennen on äänetä.
TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.
OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä
Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.
MARI. Kanahan tuo on -- ihan kana.
OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen
koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius.
Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha
tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää
peittää, kuin ilpo ihminen.
YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja
nenä -- niin totta kuin kissa.
OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se
on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen
tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on,
samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.
YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.
OLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!
KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran
näköiseksi.
OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä
Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa
kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.
KATSOJA. Sianporsashan tuo on.
TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!
YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä,
mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.
TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.
YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa
häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo
elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.
TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!
OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat
teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni
ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan
järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon -- ja
vaimonikin.
LIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!
KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!
TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!
MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.
KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!
OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä,
ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se
on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne