Uusi suomalainen lukemisto - 14

  sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä
  katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka
  vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo
  väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä
  sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta
  yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia
  vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea
  uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä
  vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna.
  Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken
  yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä
  vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin
  meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta
  kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa
  ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos
  ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja
  olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon -- se sattui olemaan
  kestikievaritalo -- saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei
  oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava
  isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin,
  ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja
  vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme
  luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa,
  toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot
  olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet
  meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä
  veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet
  sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli
  heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi
  louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi
  vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut.
  Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset,
  kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea
  kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka
  ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat
  venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen
  vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme
  sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen
  tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen
  Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.
   _K. A. Castrén_.
  
  
  49. Sananlaskuja.
  
  Ei pyyssä kahden jakoa, koppelossa kolmen miehen.
  Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
  Kuin jouhi saadaan, niin hevoista tehdään!
  Lupa hyvä, kaksi käteinen.
  Routavuonna roudan selkään, sulavuonna lehteen.
  Se toista uunista etsii, joka itse uunissa asuu.
  Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
  Tattari taloksi saapi, tattari talottomaksi.
  Unta täynnä unnon aitta, viljoa vireän aitta.
  Äijä on äitin kauneutta, ei ole äitin armautta.
  
  
  50. Silmänkääntäjä.
  Ilveilys kahdessa näytöksessä.
  
  Jäsenet:
  Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.
  Liisa, hänen vaimonsa.
  Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.
  Katri, hänen vaimonsa
  Mari, heidän piikansa.
  Hölmölän kyläläisiä.
  
  Ensimmäinen Näytös.
  
   OLUVINEN. LIISA.
  OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut
  hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies
  Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen?
  Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin
  halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät
  nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen,
  Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan -- hahaha!
  LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa
  tervehtiessään.)
  OLUVINEN. Kumoron, Liisapetty!
  LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita!
  (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni -- ja olen
  odotellut häntä -- --
  OLUVINEN. Viipyväksi? hi hi hi! --
  LIISA. Ikävöinytkin -- (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi
  -- tulisi!
  OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta
  Liisalle, joka aina katsoo alas.)
  LIISA (Hiljaa.) Mikä makea muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.
  OLUVINEN (Tutusti.) Liisa!
  LIISA. Mitä? Jussi! Sinä, Jussi? Hui! kuin säikähdin, kuin luulin -- --
  OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.
  LIISA. Niin, milloin minä ennen sinua olen paennut?
  OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.
  LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta
  Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?
  OLUVINEN. Ihan todella, Liisaseni!
  LIISA. Mitä? Minä en ymmärrä, vai oletko sinä hulluna?
  OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna
  olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi.
  Ymmärrätkö sen?
  LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän
  murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?
  OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja
  aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin
  tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.
  LIISA. Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ett'ei ole leivän murua kotona.
  OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä,
  näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien
  isänisät maailman alusta asti.
  LIISA. Joko senkin olet oppinut: elämään syömätä?
  OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa,
  näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä
  lypsävän -- viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin -- totuuden
  hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.
  LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?
  OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja
  viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi,
  näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä
  seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas
  siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen
  parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän,
  miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi
  hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi
  ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?
  LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo
  olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.
  OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
  vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko
  asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin
  tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt
  tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
  suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit
  ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
  heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko
  salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi
  kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi
  uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas
  tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin
  yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän
  noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa
  muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt
  jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.
  LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi
  suutariksi.
  OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
  Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset
  ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel,
  viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut
  sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin
  ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander,
  Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
  Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
  muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
  kalliolla.
  LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään.
  Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska.
  Nyt olemme hukassa.
  OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset
  kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se,
  näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen,
  että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki
  asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
  koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan
  muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka
  muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki
  muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia,
  joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?
  LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
  minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! -- Ah Jussiseni! Minä olenkin aina
  herrassäätyä enemmän rakastellut.
  OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen
  ihminen.
  LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minä olenkin.
  OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!
  LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun
  kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.
  OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet
  hänelle kunniata.
  LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä
  meille?
  OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule
  meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.
  LIISA. Miten? Minä en ymmärrä.
  OLUVINEN. Me, näetsen, panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.
  LIISA. Matkaan? Mihin?
  OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei
  meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa
  käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa,
  me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!
  LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?
  OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen,
  ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se
  tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja
  porsaat, kaikki.
  LIISA. Kuinka? Myötkö sinä minutkin? Ei! Minä en liikahda kotoa.
  OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan
  aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja
  joissa niitä kuljettelemme.
  LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden
  silkkihuivin ja uudet -- kultasormukset ja -- korvarenkaat?
  OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni, kaikki, mitä halajat. Joudu nyt vaan.
  LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.
  OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät
  vakkoihin -- minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut
  talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)
  
  Toinen Näytös.
  
  1. Kohtaus.
   HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.
  HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon
  syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" -- -- Se on viho viimeinen
  ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla
  isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
  MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?
  HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko
  maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että
  minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra
  sinulle sekä vaimolleni?
  MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse
  paremmin.
  HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole
  lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?
  Mari!
  MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka
  viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.
  HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse,
  kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on
  putellit, tiedäthän.
  MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
  HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin
  taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille.
  Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! Sinä nyt
  olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän
  noustessa -- hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) -- Ah! älä johdata
  meitä kiusaukseen, mutta -- hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin
  kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. -- --
  MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille
  Pietarille, vai miten?
  HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä
  tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee
  Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon
  laveammalta sinulle selittää raamat -- --
  KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te
  ajattelette? (Mari menee ulos).
  HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän
  raamattua.
  KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja
  hyvyyttäni! (itkee.)
  HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.
  KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee
  voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
  MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla
  on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja
  tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi -- taisi jo lyödä
  minunkin -- voih! voih!
  KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,
  lennä, suoria, joudu!
  HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko
  maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän
  sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin
  olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse,
  näetsen.
  KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta,
  Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee
  itkien ulos.)
  HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään.
  Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin
  ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo
  ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän
  sanon minä, kyynärää pitkän -- hihihi -- Vaan mitä! Tuossa kuulen,
  herrat jo tulevat -- Ah! tässä olin niin onnellinen -- (_Laulaa_) "Onnen
  majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" -- --.
  
  2. Kohtaus.
   OLUVINEN ja LIISA, HÖLMÖNEN, sitte KATRI ja MARI.
  OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
  HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)
  Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot -- armolliset, vapasukuiset!
  OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta
  puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille
  vastaan.
  HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.
  OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja
  kuullella -- Ei, se on pantava päiväkirjaan.
  LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua
  peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.
  OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua
  ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on
  vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)
  LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.
  OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat,
  vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä
  allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa
  tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani
  vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin
  häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.
  Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin
  kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että
  riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni
  takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui
  lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli
  juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta,
  niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka
  tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin
  tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että
  kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani
  kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."
  HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen
  nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.
  OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan
  tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt
  meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.
  HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
  MARI. Mitä nyt, isäntä?
  HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja
  kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen
  tavarat sisään.)
  HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan
  eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
  OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.
  HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?
  OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni -- silmänkääntäjä
  -- oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua
  ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit,
  silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
  HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies
  oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään
  sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli
  syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa
  päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä
  kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa --
  hi hi hi!
  OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin
  ihmeempiä.
  HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.
  OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa
  kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.
  HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin
  paljon kuin voimme.
  OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä
  pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa
  pöydälle.)
  HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.
  MARI. Mitä?
  HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.
  KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.)
  Armahtakaa meitä köyhiä!
  OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu
  nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.
  HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen,
  Katri ja Mari menevät.)
  
  3. Kohtaus.
   HÖLMÖNEN. KATRI. MARI.
  HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa
  sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä
  lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän
  kyläläisiä. Niin, lapseni!
  KATRI. Mitä? Vapauttiko keisari veronmaksosta?
  MARI. Vai kielsikö työtä tekemästä -- ah!
  HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä,
  kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä
  te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.
  MARI. Mutta enhän minä tiedä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.
  KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki, mitä oli näkemättäni!
  HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.
  MARI. Isäntä! Sanokaa, mitä se on?
  HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut
  kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit
  ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän
  enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä
  kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä
  on, olisi silmänkääntäjä?
  MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä, ja miten, vai nurin?
  HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät
  kaikki asiat edestakaisin.
  MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja
  piiat emänniksi, ah!
  KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta!
  HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat, näetsen, tulevat nuoriksi.
  KATRI. Mitä! Vanhat nuoriksi -- onko se mahdollista?!
  HÖLMÖNEN. On, Katriseni! Mutta lapseni, se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.
  MARI. Minä panen koko palkkani, isäntä!
  KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi,
  annanpa vielä ryypytkin, Matti!
  HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä
  et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut -- Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo
  tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)
  
  4. Kohtaus.
   OLUVINEN ja LIISA, sitte HÖLMÖNEN, KATRI, MARI ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.
  OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit, Liisa?
  LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?
  OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.
  LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?
  OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat
  muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.
  LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?
  OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai
  itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia
  sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla
  entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi
  ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen
  konstilla.
  LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan
  hänestä.
  OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken
  mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on
  unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä
  heitä kunnioittamisella mainitsevat.
  LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken
  sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?
  OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat
  toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen
  itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä
  kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.
  LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja
  vaikeampi sanoa kuin oma virhi.
  OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.
  LIISA. Minä tarvitsisin syödäkin välillä.
  OLUVINEN. Vaan kuule, Liisa! Joukko jo tulee.
  HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi,
  armolliset, vapasukuiset -- Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä,
  ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat
  rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti
  näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne
  kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.
  OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa
  Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin
  luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.
  LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah!
  muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.
  OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä
  kotimaastani Hameriikistä.
  KATSOJA. Mitä? Hameriikistä! kuulitko!
  TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan
  eli jalat ylöspäin.
  OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä,
  Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.
  YKSI KATSOJA. Osaako se haastaakin?
  OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei
  haastakaan, se ennen on äänetä.
  TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meidän kukko.
  OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä
  Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.
  MARI. Kanahan tuo on -- ihan kana.
  OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen
  koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius.
  Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha
  tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää
  peittää, kuin ilpo ihminen.
  YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja
  nenä -- niin totta kuin kissa.
  OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se
  on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen
  tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on,
  samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.
  YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onkin.
  OLUVINEN. Annappas olla, poika! Vai koira on se! Kuulkaa päältä!
  KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran
  näköiseksi.
  OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä
  Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa
  kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.
  KATSOJA. Sianporsashan tuo on.
  TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!
  YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä,
  mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.
  TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.
  YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa
  häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo
  elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.
  TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!
  OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat
  teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni
  ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan
  järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon -- ja
  vaimonikin.
  LIISA. Minutkin, voi, minua peloittaa!
  KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi!
  TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäkin!
  MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.
  KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa!
  OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä,
  ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se
  on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne