Uusi suomalainen lukemisto - 04

katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan,
niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva
semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä
perässä. -- "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. -- "Ka,
johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." -- "No, sepähän työ sinulta
välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini,
rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla
nälkä." -- Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse
ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin
vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö
lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan
Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän
vanhoista kosihin."
No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään
laivalla purjehtimahan. -- Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin
tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä
saamaan," vastasi Tuhkimo. -- "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. --
"Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. -- "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija,"
virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." -- "Tule
vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja
saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. -- Kuljetaan vähän matkaa
yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin:
"minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo;
"kukapas sie olet?" -- "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä,
"ota, mies matkaasi." -- "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan
laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle
taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin
tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä
matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen
tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" -- "Mie olen
Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." --
"Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti
Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. -- Eipäs
kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli,
minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki
keralla hänkin. -- Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa,
herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin
toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin
viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.
No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen,
kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa
seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä
työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen
kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina;
joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" -- "Eihän kiirettä ole
semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko
tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella
tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää
kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo
ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme
sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta
annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." -- Mitenkäs;
täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan
eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.
Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään
Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei
naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen;
vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne,
tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä!
Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja
käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin
ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee
suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös
nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä
puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki.
"Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa
piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan
linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset
paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. -- Ei kuitenkaan annettu
luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi:
"äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä
linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi
mitään." -- "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo;
muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua
heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui
asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä
kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta
kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan
tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.
Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja
Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat
jo syöneensä. -- "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat,
oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." -- "No, juonmahan,"
virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista
oli lihanne aitassa." -- Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille
asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään.
Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään
vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia
imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle
tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi
aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä
antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä,
ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan
tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä,
niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut
vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli
polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan;
vaan mitenkäs kävikään?
Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä,
astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät
huurtehesen kävivät. -- Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä
toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli
löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa
toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi
kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" -- Kuningas ei usko puhetta; vaan
niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki
ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin
kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle
kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna
häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa
tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." --
Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä
vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle,
ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki
joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo
putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan
kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää
sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se
kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli
toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo
Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa
oli. -- Sen pituinen se.


18. Sananlaskuja.

Aikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.
Ei koira koiran hännälle polje.
Ei siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.
Hullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.
Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä,
partasuuna poikaasi.
Kaikki köyhän halmeessa itää.
Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.


19. Piplia ja Keisari.

En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko
tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma
vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään
lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden,
jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy
siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon
opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista,
niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea
Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja
hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä
rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita
kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi
vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin
laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän
miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä
oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli
Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään.
Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat
surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus
alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain
sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja
iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi
ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui
ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään
muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?"
kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja
ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä
kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin
avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi
sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka
ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan
kuullen: "_Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan
varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun
Jumalani, johonka minä uskallan_." -- "Ah, jospa Teidän Majesteettinne
tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui
ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui
hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja
luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.
Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa
pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin
kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat
siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään
keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa
tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän
kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan
jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin
91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin
puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta
keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia
nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi
vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä
ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle
aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi.
"Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi
juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi,
lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne
värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne
itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin
lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni
kuulemiseksi."
Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän
huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen
sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan,
sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja
turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon
kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja
Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja
hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten
Wenäjänmaan vihollisen vallasta.
Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina
ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman
tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan
kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.
_Polén_.


20. Majavasta.

Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen
maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja
vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa
maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän
pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu.
Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat.
Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja
karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on
koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi
eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on
uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on
leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten
hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja.
Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa
mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa
maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta
meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.
Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja
metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa
huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja
asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta
autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa
ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat
Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä
asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on
lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee
sisälle metsään.
Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin
sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa
huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita
poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten;
niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on
niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä
kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti
kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.
Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta
kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he
ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita,
niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat
ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun
haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä
tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä
vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos
lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa
puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta.
Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se
olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi
palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on
paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun
rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää
sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen
edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla
lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan
liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee
rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen
yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen
ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä
tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee
tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota,
majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.
Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä,
harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä
monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu
yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin
paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen
huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15
kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on
ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on
huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä,
mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu,
että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan
olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten,
joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät
kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee
tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän
ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen
huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on
niin syvällä, että se talvella on jään alla.
Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko
majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja
veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset
latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa,
kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että
niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat;
mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava
kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen
mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa
erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona,
olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi
vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä
kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi,
aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. --
Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.
Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu
enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa,
takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen
liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin
hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti,
että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa,
olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä,
mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa
takajaloilla ja häntä on melana.
Levätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.
Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa
äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.
Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä,
mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka
jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän
sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja
ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi
tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä
istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä
ruuan suuhunsa.
Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän
talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja
varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin,
sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät
hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä
saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös
vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen
päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä
Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan
loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa
metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa.
Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan
näe, missä hän kulkee ja asuu.
Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa.
Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän
viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden
viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. -- Majavan pojat eivät tule
kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä
saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään
muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne,
jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian
lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. --
Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista
pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä
haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu
ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan _majavan haustaksi_ ja
jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon
kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta.
Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin
kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. -- Majavan nahasta, jota pidetään
hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja,
ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat.
Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja
senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat,
tehdään hattuja, joita kutsutaan _kastorihatuiksi_, sillä majavan
latinainen nimi on _castor_.
Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja
että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli
vedenpaisumukset matkaan.
Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan
lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla,
että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää
pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa
on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän
huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen,
että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää
majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla,
joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle
puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava
joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös
ketunsangoilla.
(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)


21. Wiipurin piiritys v. 1495.

Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä
Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle
Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut
sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli
Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän
kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin
tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen
nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt
viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä
järjestelemään.
Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä.
Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli
ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda
(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika
Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan
alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita,
muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa
pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat
ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään
kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat,
jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta
Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet
urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä
linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä
oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni,
Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta
muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin
harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt
Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli
jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli
pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten
sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. --
Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu
vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä
Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä
rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi
sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei
huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.
Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin
vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja
varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa.
Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia
kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita
tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet,
rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä
länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo
saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta
päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7