Uusi suomalainen lukemisto - 02

katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja;
melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi
siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.
Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat
toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin
heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa
tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin
töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä
vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja
ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä;
voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret
miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei
ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin
tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika
otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa,
oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi
naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies
sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se
tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän
hyvää oloa ja voimaa.
Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei
edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen
asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni
pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen.
Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta,
akkunat ja peilit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin
monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli
asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.
Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen
elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu
kestikievaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä
kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön
kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka
nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain
huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,
mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä
ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä
varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he
tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat
toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin
herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja
huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi
tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä
maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita
reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?
Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,
miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että
Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat
kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan
vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan
kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat
kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä _liikanimi_ ei ollut mikään _likanimi_.
Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,
heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää
elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä
he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät
menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella
nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat
kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä
puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua
oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja,
joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät
perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin
talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja
ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista,
käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei
kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu
parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään
elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä
kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista.
Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi
kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman
ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.
Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli
ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset
asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,
tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja
suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat
tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin
verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää
suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin
krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he
sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas
ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja
närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä
elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin
ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.
Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä
heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen
yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja
ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin
pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle,
sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle
vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli,
ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin
joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää,
häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.
Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja
nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin
tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,
kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata
tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?"
-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti
korkialla ja selkeällä äänellä: _Me tahdomme_.
_Keckman_ (Kultala).


8. Arvoituksia.

1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?
2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?
3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?
4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?
5. Metso puussa, suolet maassa?
6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?
7. Rautainen lintu, liinainen häntä?
_Arvoitusten sanat_. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi
jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat
riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.


9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.

Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen
kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin
oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157,
Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen
niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä
ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa _Henrikki_, jonka arvellaan
häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli,
ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot
tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas
Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä
ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen
kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät
kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja
heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin
miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet."
Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa
voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain
lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin
Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin
kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset
uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä
todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan
alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä
jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla;
mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin
istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että
hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin
syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen
iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä
murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi,
jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen
uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin
elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle
jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin
kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä
vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", --
johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi
kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli
_Turun linna_. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän,
jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti
kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että
_Nousiaisten_ kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen
kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen
nousemaan Suomen kansalle.
Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa,
jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan
sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun
linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa
Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia
uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi _teeskelty_,
hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa _Kupittaan_
lähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin.
Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin
tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja
niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on
kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen
eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän
sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää,
kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön
pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa
epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä
antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt
tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista
kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon
mies _Lalli_ kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta,
lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti
pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli
tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla
sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli
otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa
oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan,
jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut
kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä
talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä
käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten
ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti
rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä
uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli
Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme
nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin
Wenäjälle viedään. -- Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt
kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää.
Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin
että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt
kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa
runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään
paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:
"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän,
Pispan hiipan hirtehinen?"
Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat",
ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän
Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas
_Saaristen_ tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa
jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua,
erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle
haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa
kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain
juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan
haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi
pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin
panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä
pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen
martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä
nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa
nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki
pispan ja martyyrin kunniaksi". _Ylistaron_ kylässä, Kokemäen pitäjätä,
näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka
pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.
_Kajaani_.


10. Peurasta (Porosta).

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka
lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä
vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin
se on kesu, _poroksi_ eli _aljuporoksi_, mutta villinä _peuraksi_ eli
_petraksi_; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta
molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on _vaadin_
taikka _vaaja_. Uros- (eli koiras-) poron nimi on _hirvas_ sekä myös
_härkä_. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: _vasa_ eli
_vasikka_ on yhdenvuotinen poro, _vuonilo_ kahdenvuotinen vaadin,
_urakka_ kahdenvuotinen uros, _vuossa_ kolmenvuotinen uros;
kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan _vaatimeksi; kuntus-härkä_
ja _kuntus-vaadin_ ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin
ahkion eteen; _kosotus, maakkana, nimiloppu_ eli _aika härkä_ on
viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole
poikinut, on _stainakka_, ja mahovaatimen _ruuno_.
Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on
2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja
korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat
kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on
joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja
ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli
sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla,
jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja
alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli
sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha
mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että
ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat.
Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla,
kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä
kesällä että talvella.
Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän
pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan
_silmän-kaihtimiksi_, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne
ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat
vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet
keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran
kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan,
jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät
itse sorkkaa eli kaviota vastaan.
Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan
pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt
Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius
Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset
tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä
vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain
Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi
Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä
on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.
Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa.
Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja
on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka
määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla
on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot
pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle
huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat
palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja
talvella metsämaissa; niitä kutsutaan _tunturiporoiksi_ ja ne
ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat
metsämaissa, kutsutaan _metsäporoiksi_, ja ne ovat pienemmät peuroja,
mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja,
lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä,
joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska _naavikko_
(eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole _luppoja_ (eli
jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen _palkimen_.[1]
Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka
ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä
_kotansa_ (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on
koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon
toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas
yhteen.
Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina
Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää
kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on
voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se
on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään
juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. -- Joulun aikana ovat
porot lihavimmat teurastettaa.
Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee
hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee
vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia,
mutta talvella ne pannaan vetämään _ahkiota_ eli _pulkkaa_ (joka on
Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen,
ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä
tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa
etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole
silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro
pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten
taas juoksemaan.
Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli
peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin
koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa
sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse
erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet
poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin
harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi
jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä
ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja
pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella
ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä.
Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo
Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole
kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä
saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten
kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä
aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. -- Koska
semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa
Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä.
Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.
Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat
taitavat elää vielä vanhemmiksi.
Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun
aviiseissa on kirjoitettu _Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä_.
"_Kiannon_ kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on
talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan.
Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla,
kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä.
Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas
suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat
talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu,
mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea
peurojansa.
"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan
kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan
kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan
_poronpelloksi_, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan
ne ilman suuretta työttä kiinni.
"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä.
Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan
metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen
ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.
"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta
maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään
kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei
niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös
kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin
hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin
ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten
hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.
"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen.
Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa
talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän
käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan
syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä
härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."
_Keckman_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).


11. Sananlaskuja.

Anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!
Apu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!
Ei vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.
Hullun eväs ensin syödään.
Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.
Lyhyet valheen jäljet.
Nosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!
Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.
Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.
Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.


12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme
mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka
pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin
tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa
jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle.
Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat,
pysyivät kuitenkin mieluisempana.
Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsän eli
korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha
halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean
hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa. Kuippana_ oli taas
toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat
hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin
välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin
karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa _Mielikki_ (välistä
myös _Mimerkki_ ja _Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko,
suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa,
punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä
häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi
emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.
Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon
apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli
_Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen
kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli _Hillervo_ eli
_Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli
utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_, mielineiti; kolmas pieni
_Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain
piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti
kaikkia _Metsän tytöiksi_ tai _Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat
saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja
haltiana. Siellä oli _Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti,
_Pihlajatar_, piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu
muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden
Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri
haltiansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_ oli ollut
karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka
hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja
Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä
nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä,
oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä